I: Nillitystä. Mitä sähkökirja on?
Olen omistanut Sonyn lukulaitteen kohta vuoden ajan. Luen sillä lähinnä pdf-materiaalia netistä (tavallisimmin tutkimuksia seuraavan teokseni pohjaksi) sekä erinäisiä muita työtekstejä (useimmiten keskeneräisiä). Näihin tarkoituksiin laite on soveltunut varsin tyydyttävästi.
Ensimmäistäkään ns. sähkökirjaa en ole ostanut. Syitä on ollut ennen kaikkea kaksi.
Paperikirja on käyttöliittymänä yhä sähkökirjaa parempi: painojäljen tarkkuudella sekä musteen ja paperin välisellä kontrastilla on väliä – etenkin tässä iässä, kun olen jo alkanut harkita kaksiteholasien hankkimista.
Sähkökirjan hinta ei myöskään ole ollut kohdallaan. En halua maksaa tiedostosta samaa hintaa kuin esineestä, etenkään, jos sen lahjoittaminen tai myyminen edelleen on tehty vaikeaksi. Oletuksena ostotapahtuman sattuessahan on, että minä todella haluan omistaa teoksen, jonka olen hankkimassa. Muuten lainaisin sen kirjastosta. Yleensä toivon myös voivani jakaa lukuelämyksiä; kirjastoni on myös lainaamo ystävilleni.
Paperikirjan hinnanmuodostumisen voin jotenkin tajuta: siinä on se kustannustoimittajan palkka, graafikon palkka, painokustannukset, varastointi ja kuljetus, kirjakauppojen henkilökunnan palkat… Mutta mistä muodostuu sähkökirjan yhtä korkea hinta? Palvelimen ylläpito tuskin on yhtä kallista kuin varastointi, kuljetus ja kirjakaupan ylläpito. Ylihinnoittelulla kotimainen kirja-ala on sössinyt markkinansa pahasti. Asiat voisi hoitaa toisinkin, minkä puolesta puhuu se tosiseikka, että USA:ssa myydään jo enemmän e-kirjoja kuin pokkareita ja Amazon myy enemmän e-kirjoja kuin painettuja teoksia.
Mike Pohjolan Ihmisen poika oli jo ylittämässä kynnykseni. Hinta alkaa olla kohdallaan ja tuottokin menee hyvään osoitteeseen. Sitten luin jutun siitä, miten kopiosuojaus tekee ihan siitä laillisen kopion avaamisesta vaikeaa. Kynnys kohosi ja sähkökirjaostokseni jäivät siihen.
Viikko sitten löysin luola-aiheisen sarjakuvaromaanin ilmaisena nettijulkaisuna. Formaattina oli .cbz, jota Sonyni ei luonnollisestikaan tunne. Se on oikeastaan zipattua kuvaa, jonka sain helposti kuvaruudulleni näkyviin, mutta kun vähintään puoli iloa kirjoissa ja lukulaitteissa on juuri siinä, ettei tarvitse istua näytön äärellä. Ensin tietysti potutti. Halusin saada sarjiksen luettavakseni, ja siinä se olisi, mutta miten sen saisi jotenkin käyttäjäystävällisesti näkyville? (Viimeistään tässä vaiheessa te, hyvät lukijani, ymmärtänette, etten kuulu niihin, jotka ajankulukseen räpläävät koodia tai rakentelevat tietokoneita.) Siispä tilasin itselleni paperiversion. Bittiversiokin ärsytti niin paljon, että imuroin itselleni Calibren, muunsin sarjakuvan .lrf:ksi ja luin sen mustavalkoisena lukulaitteelta. Eihän siinä ajallisesti ihan tolkuttoman kauan mennyt, mutta tunne ylettömästä vaivannäöstä oli suuri (sitä oli hyvin vaikea olla vertaamatta tilanteeseen, jossa vain avaa sarjakuvalehden ja lukee), eikä tuo ilmaistiedoston ja lukulaitteen painojälkikään sielua hivellyt. Jonkinlaista tyydytystä tuotti kuitenkin kokemus siitä, että pystyin lukemaan sarjakuvaa Sony Readerillani.
Lukeminen on varmasti hieman toisenlaista noilla tableteilla tai sormitietokoneilla tai mitä ne nyt ovatkaan. Sähköäkin kuluu, mutta on värit ja kaikki. Puhelimeenkin saa lukuohjelmia, mutta jossain menee raja sen suhteen, miten pienestä ikkunasta suostun kirjallisuutta nauttimaan.
II: Mitä sähkökirja voisi tai saisi olla, jotta joku ihan oikeasti maksaisi siitä 20 €?
Kaikki yllä esittämäni on tietenkin ollut melko laajasti jaettua fiilistelyä siitä, ettei sähkökirja oikein vielä nappaa. Ei mitään uutta kenellekään, mutta tulihan ruikutettua.
Sähkökirja voisi kuitenkin olla jotakin muuta. Ja tämä minua kiinnostaa. Miksi sähköisen julkaisemisen mahdollisuuksia on hyödynnetty niinkin niukasti kuin on?
Ajatellaan vaikka lasten kuvakirjoja. Ei ole mitään järkeä maksaa samaa hintaa sähköisestä kuvakirjasta kuin painotuotteesta, jos sähköinen versio on useassa suhteessa vähemmän kuin paperiversio, muttei missään suhteessa enempää. Se voisi kuitenkin olla myös enemmän. Esimerkiksi luukkukirjojen toteutuksen voisi kuvitella olevan sähköisenä parempi kuin pahvisena: luukut eivät irtoaisi eikä kirja hajoilisi käsiin. Luukkujen alta ei myöskään tarvitsisi ilmestyä liikkumatonta kuvaa, vaan klikkaamalla voisi aktivoida animaatioita.
Aivan upea ja aikaansa edellä oleva sovellus tällaisesta oli KidSoftin vuonna 1996 julkaisema, Sami Toivosen ja Aino Havukaisen kuvittama Saapasjalkakissa. Kuvien yksityiskohtia osoittamalla saa aktivoida hassuja animaatioita (yhteen kuvaan niitä on parhaimmillaan piilotettuna kymmeniä). Tekstin voi lukea itse, tai sen saa kuunnella äänikirjana. Valittavissa on neljä eri kieltä, ja henkilökohtaisen kokemukseni perusteella pidän tuotetta vähintään 25 € arvoisena. Vastaavia voisi varmasti myydä appletteina sormitietokoneisiin.
Jonkin verran ”rikastettua” kuvakirjaa puhelimiin ja pätiköihin myydäänkin. Esimerkiksi Jukka Lemmetyn Alpo -kuvakirjat ovat myynnissä iHärveleihin ja androidiin, mutta huhujen mukaan sähköiset tekstin rikastukset jäävät sille tasolle, että auto tökättäessä vähän heiluu (ilmeisesti sähköversio toimii myös äänikirjana).
Sähkökirjan ei siis tarvitse olla sama tuote kuin paperisen. Kalliin tiedoston voisi toivoa sisältävän äänikirjan (lukijan palkka on tuskin isompi kuin paperikirjan painatus-, varastointi- ja kaupittelukulut). Ei ehkä olisi pöllömpi ajatus, että eräiden kirjailijoiden blogeissaan tai esipuheessaan luettelemat soundtrack-musiikitkin olisivat paketissa.
Tai ekstroja.
Rosa Liksomin uusimman, Hytti nro 6:n poistettuja henkilöitä ja kohtauksia voi lukea netistä, ja jos teos julkaistaan sähkökirjana, niiden toivoisi olevan mukana; ne voisivat vaikkapa avautua tökkäämällä alkuperäisillä paikoillaan, niin että lukija saisi lukea kirjansa haluamansa mittaisena.
Ja kun nuo pätikät kerran pääsevät internettiin, niin miksi kirjoihin ei liitettäisi hypertektilinkkejä? Moni teos viittaa vaikka mihin. Kirjailija on tehnyt pohjatöitä ja leikkinyt intertekstuaalisuudella – eikä keskivertolukija tajua asiasta hölkäsen pöläystä. Mikä estäisi netistä löydettyjen lähteiden ja viitteiden linkittämisen, niin että lukijalle tarjottaisiin edes pieniä mahdollisuuksia nousta teoksen tasolle?
Tällaisia ajatuksia tänään. Nyt on viini loppu, eikä sähköisen julkaisemisen kaikkia mahdollisuuksia vieläkään hyödynnetä.
Kiitos kollegalleni Sami Kaarlalle hyvästä keskustelusta aiheen tiimoilta.
P.S. Niin, ja vielä yksi juttu. Myst. Siinä oli aikoinaan seikkailupeli, jota pelatessa tunsin tietokonepelin ja kirjallisuuden rajojen hälvenevän. Juttu rakentui teksteille ja miljöökuvaukselle ja ennen kaikkea kiehtovan mysteerion asteittaiselle hälvenemiselle – tunnelmalliselle tarinankerronnalle. Se oli erittäin kirjallinen peli, mitä kuvastaa sekin, että pelin oheistuotteina myytiin kirjoja, ei elokuvia tai muoviroinaa. Jossakin pelien, kuvataiteen ja kirjallisuuden välisessä tilassa voisi olla enemmänkin mahdollisuuksia.
Jukka Laajarinne 