Lars von Trierin Melancholia on kiehtova ja aihettaan kunnioittavalla tavalla raskas kuvaus vaikeasta masennuksesta.
Elokuva jakautuu kahteen jaksoon: Ensimmäisessä Justine- nimisen naisen häät kääntyvät fiaskoksi. Päähenkilön nimi kartanomiljööseen yhdistyneenä johtaa rinnastukseen de Saden samannimiseen kirjaan: Justine on yläluokkaisten tarpeille esineellistettynä, ja hänen roolinsa on ulkoa pakotettu. Hääpuku näyttää hänen päällään yhtä väkinäiseltä kuin juhlaseremoniatkin.
Morsian yrittää muttei masennukseltaan kykene ylläpitämään porvarillisia kulisseja, joita häneltä vaaditaan. Väsynyt mieli kaipaa takaisin kohtuun, jonka korvikkeena toimii kylpyamme, ja yhteys toisiin ihmisiin on katkonaista ja tyhjää.
Elokuvan toinen osa jatkuu täyden romahduksen jälkeen: Justine on lapsen tavoin hoivattavassa tilassa, mutta kuten Saden romaanihenkilöistä, tekee kärsimys hänestäkin vahvan.
Toisen osan kerrontaa hallitsee jungilainen psykofysiikka tai muuten vain symbolistinen ajattelu: koko ympäröivä maailma heijastelee ihmisten mielentiloja – masennusta. Maapallo kelluu kosmisessa yksinäisyydessä, jossa kaikki näyttää menettävän merkityksensä. Melankolia rinnastuu maailmanloppuun – Melancholia-nimisen planeetan ja maapallon yhteentörmäykseen – eikä kukaan jää kaipaamaan. Depression valtaama ihminen ei edelleenkään hallitse itseään tai onnistu yksinkertaisissakaan asioissa: Melankolian alla hevonen toistuvasti kieltäytyy tottelemasta.
Masennuksen vallitessa ihmiset reagoivat eri tavoin: maailmanloppu ja yksinäisyys yritetään kiistää tai lohtua haetaan toisten läheisyydestä. Kroonisen melankolikon tavoin joku ajattelee murskaavaa melankoliaa ystävänään – kunnes tappaa itsensä. Elämä itsessään on viheliäistä, jopa pahaa.
Muumi-kirjat (erityisesti Pyrstötähti ja eräät Vilijonkan tunnelmat) muistuivat toistuvasti mieleen. Ilman keventäviä tai iloisia elementtejä. Visuaalisesti von Trier on jo kovin kaukana dogma-ajoistaan. Antichristin tavoin Melancholia on komeata, kaunista ja surrealistista katseltavaa, ja tuntuu paikoin häivyttävän elokuvan ja maalaustaiteen välisiä eroja.
Jokin epämääräinen elokuvassa jäi häiritsemään, jokin, jota en osaa oikein paikantaa, ja joka tuntuu siltä, kuin en olisi saanut palasia kunnolla kohdalleen. Keksikö joku paremman tulkinnan?
Jukka Laajarinne 
Tuo Justine-havainto oli terävä, itselläni se häilähteli jossain tietoisuuden rajoilla kuitenkaan varsinaisesti emergoitumatta. Oma tulkintani on hyvin samansuuntainen kuin Jukan – jättiläismäisen planeetan törmäys Maapalloon on symboli kaiken musertavalle depressiolle.
On kuvaavaa, että juuri häissään Justine ensi kertaa havaitsee taivaalla uhkan, joka on piileksinyt auringon takana (!). Justinella on lempinimi ”Aunt Steelbreaker”, häntä pidetään haavoittumattomana ja kaikkivoipana. Hän on sairastunut vahvuuteen, ja siksi häntä ajetaan nurkkaan, koska hän on ollut niin kaikkivoipa. Von Trier kuvaa tätä pikimustalla huumorilla: Justine on ammatiltaan mainoskirjoittaja, ja hänen niljakas pomonsa koettaa puristaa häneltä tärkeää slogania Justinen omissa häissä!
Justinen vanhemmat, sulhanen ja pomo ovat kaikki ajamassa Justinea depressioon. Isä on häikäilemätön hedonisti, äiti inhoaa kaikkea sentimentaalisuutta, sulhanen on täysin kädetön ihmissuhteissa.
Yläluokkaiset kulissit korostavat sitä, että masennus ei katso yhteiskuntaluokkaa, eikä sitä estetä taloudellisella hyvinvoinnilla. Mielenkiintoinen piirre on myös Melancholian törmäysvaaran kieltäminen – vähän niin kuin ympäristö saattaa suhtautua masennukseen tyyliin ”ota itseäsi niskasta kiinni ja lähde lenkille, kyllä se siitä!” Ja kun – kuten Clairen puolison Johnin tapauksessa – kieltäminen ei enää auta, seuraa itsetuho.
Hevosen jatkuva kieltäytyminen ylittämästä kylälle vievää siltaa voi kuvata myös sitä, kuinka masentunut koettaa jollakin minuutensa osalla kurottautua muita ihmisiä kohti apua saadakseen, mutta jokin toinen, kontrolloimaton osa hänen psyykeään sabotoi sen.
Elokuva on täynnä yksityiskohtia, jotka sopivat tähän luentaan. En muuten tiennyt von Trierin sairastaneen vaikeaa depressiota ennen kuin elokuvan nähtyäni.
Hyviä lisähuomioita. Minulta tuo ”auringon takaa” ja vahvuuteen sairastuminen olivat menneet ohi, mutta tietenkin… tietenkin! Samoin silta yhteyden symbolina.
Luin muuten juuri filmin virallisilta sivuilta von Trierin haastattelun, ja de Sade näyttää olevan seuraavaksi käsittelyssä (Justine sai nimensä tosiaan sieltä). Ja mistä tulee se fiilis, että aivan kaikki palaset eivät loksahda paikoilleen? Ehkä tästä: ”And it is an interesting point why the hell films have to be so stupid! Why do all lines have to be about something? A plot. When books have a red thread, they only brush it momentarily.”
Ja sitten ihan triviaaliin sivubisnekseen: Häiritsikö ketään muuta se netissä näkynyt ratakaavio Melancholian ja maapallon kuolemantanssista? Se, mitä siinä ajassa ehti hahmottaa, antoi vaikutelman, että Melancholia olisi joku pikkukikkare: Maan rata oli vakaa, ja Melancholia kieppui Maan painovoimakentässä kuin joku vähäisempi asteroidi.
Erästä FB-kaveriani häiritsi ja kiinnitin itsekin huomiota siihen, että Melancholian massa oli mitä ilmeisimmin monta kertaa Maan massan suuruinen, eikä siis olisi välttämättä saanut kimmoketta Maan painovoimakentästä, vaan todennäköisemmin Maan rata olisi muuttunut. Kuitenkin tässä tapauksessa esitetty ”kuolemantanssi” palveli mielestäni sekä tarinaa että metaforaa niin hyvin, että suhtaudun em. epätieteellisyyteen erittäin tolerantisti. Taisin kamulleni kommentoidakin, että tässä tarinassa kosmologinen adekvaattius on jotakuinkin yhtä tärkeää kuin Muumipeikko ja pyrstötähti -tekstissä…