REC: Outo attraktori

Seurailen kirjallisuuspalkintoja yleensä vain sivusilmällä. Välillä käy kuitenkin niin, että jokin oma suosikkini voittaa, ja silloin tunnen oloni sykähdytetyksi. Näin kävi tänä vuonna Runeberg-palkinnon kanssa.

Kansi: Jussi Karjalainen

Marisha Rasi-Koskisen REC on yksi vaikuttavimmista teoksista, joita olen muutamaan vuoteen lukenut. Todellinen mestariteos. Yritän nyt hieman vältellä sanomasta kaikkea sitä, mikä on toisaalla sanottu jo moneen kertaan, joten tätä blogikirjoitusta ei kannata lukea yleiskuvauksena kirjasta vaan ennemminkin joukkona jonkinlaisia reunahuomautuksina.

Monet lukijat ovat kuvanneet romaania jotenkin vaikeaksi. Pidän väitteitä ylimitoitettuina. On totta, että ymmärtääkseen teosta kunnolla sitä on välillä pysähdyttävä miettimään, ja jotain jää varmasti siltikin tajuamatta. Monessa muussa suhteessa REC on hyvinkin helppo: Juoni on vetävä, kieli selkeää ja tunnelmat väkeviä. Teokseen uppoutuminen on vaivatonta, ja kerronta virtaa sujuvasti.

Kerronnan virta ei kuitenkaan ole suoraviivainen. Se muodostaa pyörteitä ja kiertää kehää. Rasi-Koskisen kirjojen aikakäsitys on ennenkin poikennut lineaarisesta ja lähestynyt syklisiä rakenteita. Näin esimerkiksi toisiinsa kietoutuvien kertomusten muodostamassa Valheet-romaanissa (2013) ja aikaparadokseilla leikkivässä Auringon pimeä puoli –nuortenromaanissa (2019). Niin RECin kuin Auringon pimeän puolenkin alkulauseet tuntuva virittelevän samoja kysymyksiä tarinan rakenteesta: mikä on alku, mikä loppu, ja mitä niiden välissä oikein tapahtuu?

Alkujen ja loppujen välistä epämääräistä hämärää olen aina vihannut, ylipäänsä vihaan hämärää. Tämä on joko alku tai sitten loppu. Mutta ei mitään epämääräistä hämärää.

Sivupolku: Epälineaarisen ajan lisäksi RECiä ja sen kanssa lomittain kirjoitettua Auringon pimeää puolta yhdistävät muutamat muutkin aiheet, kuten virtaavaan veteen hukkuneet ihmiset (kuva esiintyy myös Valheissa) sekä kaupungin alla tehtävät salamyhkäiset louhintatyöt ja imploosio. Tällaiset yksityiskohdat herättelevät uteliaisuutta. Onko kyseessä tiedostamaton vuotaminen yhdestä teoksesta toiseen vai tiedostettu samojen aiheiden erilainen käsittely?

REC lähtee liikkeelle erikoislaatuisen poikarakkautarinana, joka kieroutuu epäterveeksi manipulaatiokertomukseksi. Rasi-Koskinen kuvaa valheiden, syyllistämisen ja rakkauden myrkkyseoksen ahdistavan tunnistettavastia ja uskottavasti. Emotionaalinen lataus on voimakas, ja näkökulmahenkilön puolesta alkaa suorastaan pelätä. Ja joskus muidenkin. Kirjan ensimmäistä puolikasta tekisi mieli kutsua kylmääväksi psykologiseksi trilleriksi, ellei tuon kaltaisia sanoja tavallisesti käytettäisi paljon alkeellisemmasta kirjallisuudesta.

Rasi-Koskisen jännitysnäytelmän keskeiseksi aiheeksi kohoaa tuhansia vuosia vanha aihelma: paha kaksoisveli. On poika nimeltä Cole. Ja on hänen häiriintynyt, arvaamaton kaksosensa Nik. Tai sitten Nikiä ei ole olemassakaan; on vain yksi, kahtia jakautunut poika.

Kirjan jälkimmäinen puolisko sijoittuu omituiseen kaupunkiin omituisessa, ehkäpä Romaniaa tai Albaniaa muistuttavassa maassa, kenties jossakin Euroopan kaakkoislaidan tuntumassa. Romaani alkaa purkautua kafkamaisten fantasianovellien kokoelmaksi; joskus mielessä häilähtelee Cortázar. Ihastuttavan mystisiä ja perinteisiä kauhusatuja. Tunnelmat kehittyvät edelleen äärimmäisen piinaaviksi.

Tämä lienee se paikka, jossa jotkut alkavat pitää RECiä vaikeana. Miten tarinat liittyvät toisiinsa? Miten ne liittyvät kirjan ensimmäiseen puoliskoon? Edestakaisin lueskelemalla ja vihjeitä kaivelemalla löytyy merkityksiä ja yhteyksiä, mutta jälkiviisaasti voin sanoa: kokonaiskuvan kanssa ei tarvitse hätäillä. Tämä on sitä epämääräistä hämärää. Kertoja sanoo kirjan alussa, ettei häneen tarvitse luottaa. Minä taas sanon: kirjailijaan kannattaa luottaa. Kaikki aikanaan.

Teoksen jälkipuoliskolla alkaa näyttää, kuin RECissä olisi tavoiteltu fraktaalista rakennetta: Tarinat toistavat yhä uudelleen, pienemmissä mittakaavoissa isompaa teemaa: on kaksoisolentoja, minän jakaantumista, visuaalista tallentamista, kadonneita lapsia, ajan kiertymistä takaisin alkuun. Kun zoomaa RECin yhteen lukuun, näkee koko kirjan useimmat olennaisimmat elementit. 

Kuva: Wikimedia Commons.

Kaaosteoria on läsnä myös julki lausuttuna. Romaani viittaa useaan otteeseen Lorenzin attraktoriin ja perhosefektiin. Piirros Lorenzin joukosta on painettu kanteenkin. Ja eikö kirjan rakenne muistutakin juuri ja nimenomaan tuota kuvaa? Tarinat pyörteilevät radoillaan, sivuuttavat toisensa joskus hyvinkin läheltä – kuitenkaan aivan kohtaamatta.

Lorenzin attraktori on hieno metafora myös romaanin sisällölle: Lucas on juuttunut Colen ja Nikin outoon vetovoimaan, kaoottiseen järjestelmään, samalla kun kertomuksen tilat kiertävät kaksosten tai hajonneen mielen kahden persoonan ympärillä.

Epämääräisen hämärän päättää merkityksiä rakentava lopetus. Upea. 

Tietoa kirjoittajasta

Jukka

Jukka Laajarinne Ota yhteyttä: jukka (piste) laajarinne (ät) gmail (piste) com

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s