Sain pari päivää sitten vielä yhden komean kukkalaitteen. Ja muutenkin minua onnitellaan Tietopöllö-palkinnosta yhä silloin tällöin. Tämä, aivan kuten kehuvat näkyvät kritiikit, kun sellaisia kohdalle sattuu, on mukavaa. Se lievittää edes hitusen tiettyä epätoivoa, joka kirjoittamiseen kytkeytyy.
Mainittu epätoivo nousee poroporvarillisten ja taiteellisten halujeni ristiriidasta. En mittaa asioita ainoastaan laadulla vaan myös määrällä. Tunnustan: minäkin haluaisin kirjoilleni enemmän myyntiä, enemmän lukijoita.
Ahneus on tietenkin kyltymätöntä.
Muistan, miten joskus nuorena halusin kirjailijaksi. Ajattelin, että se vasta olisi hienoa. Unelmien täyttymys. Ja olihan se. Siitä riitti iloa pitkäksi aikaa. Oli vaihe, jolloin pystyin toteamaan: olen saavuttanut oikeastaan kaiken, mitä elämässäni halusin. Osan siitä kaikesta olen sittemmin menettänyt ja osa on menettänyt merkitystään, koska olen alkanut haluta enemmän. Onneksi jotain on jäljelläkin.
Ahneus voisi tuottaa numeraalisia tuloksia, jos sen antaisi ohjailla tekemisiä. Mutta mieluiten kirjoitan kirjallisuutta, jollaisen kirjoittaminen on itsessään… ihan mahtavaa! Jälkikäteen sopii sitten murehtia, onko syntyneellä tekstillä nykyisessä maailmassa mitään käyttöä.
Tietopöllö oli siinä mielessä kannustava huomionosoitus, että se ei tullut yhdestä teoksesta vaan tuotannosta. Tai tässä tapauksessa: osasta tuotantoani. Edes jokin osa tekemisistäni näyttäytyy joidenkin muidenkin silmissä jotenkin merkityksellisenä.
Lohduttava oli myös ajatus, jonka kuulin torstaina kustantamon pikkujouluissa, kun erään pienen mutta kiinnostavan levymerkin haltija kertoi tekemistensä vähäpätöisyydestä. Hänelle vastattiin: ”Picasso möi taulujaan vain yhden kappaleen kutakin.”
***
Ai niin. Edellisessä päivityksessäni unohtui muuten mainita kaksi viime vuoden parhaisiin lukukokemuksiin noussutta teosta. Ne on kyllä ihan pakko mainita.
Jaakko Yli-Juonikas: Jääasema Kooma
Yli-Juonikkaan erilaisilla lajityypeillä leikittelevän ponikirjasarjan neljäs osa on yhdellä kertaa lanu-scifi-parodiaa ja arvoituksen muotoon viritetty oulipolaisehko rakennekokeilu. Lukiessa irtosi monet hörönaurut; ja suuri ihastunut ”Wau!”, kun teoksen arkkitehtuuri jossain vaiheessa hahmottui.
Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto
Tämä romaani on Finlandia-palkintonsa ansainnut (vaikka oikeasti se olisi tuolla kertaa kuulunut minulle). Kirjan edetessä Viikilä kehrää näennäisen irrallisten fragmenttien villoista punaisia lankoja ja tuo ihan uusia kierteitä autofiktion muotoon. Erityisesti minua viehätti Taivaallisen vastaanoton viisto suhde sen sivuilla kuvattuun romaaniin, Taivaalliseen vastaanottoon.
Jukka Laajarinne 
Nonnih. Huomasin Tietopöllön mutta en ehtinyt katsomaan uutista tarkemmin, kun se jo hävisi jonkun muun alle. Myöhäiset onnittelut! Käytät hyvin tietoa niin kuin tuossa kirjassas nimeltä Tiloissa, joka oli oikeestaan eka jonka noteerasin.
Korvakirurgille olisin tiistain istunnossa hallunnut kertoa että jos vaikka se kuulohermo on jotenkin yhteydessä omaan tilantajuuni, kun en esimerkiksi muista kumpi suunta on oikea ja kumpi vasen. Syön siis puuroa ja tiedän että lusikka on oikeassa kädessä. Pienenä minulla oli vaikea ymmärtää oikeaa ja väärää tietenkin. Leo (tuo toinen ihminen) on sitä mieltä että minut on pakotettu oikeakätisyyteen. En muista sellaista tapahtuneen. Se kirurgi puhui kyllä niin kauniisti ja selvästi, että jäin kuuntelemaan häntä aivan vain onnesta kuunnella hyvää suomea.
Huomautan siis tässä sitten painokkaasti että olet sinä kyllä nuori vielä. Eikä se ole syntymävuodesta kiinni. Meitä on kaikenikäisiä.
”Taavaallinen vastaanotto” oli kirjana huisa, käyttääkseni vanhaa teini-sanontaa. Palaan siihen edelleen, koska ne fragmentit muistuttavat fraktaaleja ja menevät kaikkiin suuntiin. Yli-Juonikkaalta en ole jostain syystä lukenut vielä mitään. Pitää mennä kirjastoon ylihuomenna.