”Eikö ole omituista? Yleensä kunttamatoon törmää metsässä aina, mutta nyt… Ei jälkeäkään!”
Ötökkäystävykset Riikkinen ja Oukka etsivät kunttamato Änkyrää, joka ei eräänä päivänä ilmestykään jätehuoltohommiin. Missä mato oikein luuraa? Ja mitä tapahtuu metsälle, jos tätä tärkeää hajottajaa ei löydetä?
Etsintäretki vie kaksikon kangasmetsästä kuusikkoon, suolta pellonreunaan ja merenrannasta pihanurmikolle. Matkalla ne kohtaavat monenkirjavia eliöitä ja huomaavat, että luonnossa jokaisella on oma paikkansa. Vaaroiltakaan ei vältytä: tuleeko Riikkisestä sisiliskon välipala?
Kadonneen madon jäljillä on seikkailu, joka tutustuttaa lukijan luonnon monimuotoisuuteen. Upeasti kuvitetusta teoksesta selviää, miksi lajirunsaus on elintärkeää niin ihmisille kuin maapallollekin – ja miten omalle pihalle voi houkutella mahdollisimman monenlaisia mönkijöitä.
Kirja on Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen kanssa ideoidun sarjan toinen, itsenäinen osa. Ensimmäinen osa Mahdottoman suuri puu tutustutti lapset matemaattiseen ja filosofiseen ajatteluun. Teos on suunnattu erityisesti 6–9-vuotiaille.
Teksti: Jukka Laajarinne, Kuvitus: Mari luoma Ilmestymisajankohta: Helmikuu 2021
Taikatalvi-kirjassa maailma on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi, eikä mikään ole enää ennallaan. Muumipeikko löytäää kuitenkin hahmon, joka opastaa hänet elämään talvesssa: Tuu-tikin. Heidän ensimmäinen keskustelunsa alkaa seuraavasti:
– Mikä laulu tuo on? kysyi Muumipeikko. – Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn. Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita. – Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen. – Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.
Viimeistä, jokseenkin paradoksaalista lausetta siteerataan mielellään. Se herättää jonkinlaista turvalisuudentunnetta kaoottisessa maailmassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten epävarmuus voi olla levollisuuden lähde? Eikö epävarmuus päin vastoin tuota vain stressiä ja ahdistusta?
Tuu-tikin paradoksaalisen mielenliikkeen jäljille on mahdollista päästä, kun huomataan sen edustavan antiikin skeptisismiä tai pyrrhonistista perinnettä.
Filosofi Pyrrhonin kerrotaan matkustaneen Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana maailman ääriin, ja matkalla ottaneen oppia niin persialaisilta maageilta kuin intialaisilta alastomilta viisailtakin. Kreikkaan palattuaan hänet tunnettiin järkkymättömän tyynenä opettajana, jonka filosofia tunnetaan käytännössä yhden, hänen oppilaansa kautta välittyneen fragmentin kautta. Fragmentin sisältö on seuraavanlainen (siteeraan ulkomuistista):
Tullakseen onnelliseksi, on kysyttävä, millaisia asiat ovat. Seuraavaksi on kysyttävä miten niihin tulisi suhtautua, ja mitä siitä sitten seuraa.
Asiat ovat mittaamattomia, määrittämättömiä ja erottamattomia.
Tästä johtuen on luovuttava käsityksistä. Jokaisesta asiasta on sanottava, ettei se sen enempää ole jotenkin sen kuin on olematta, eikä se joko ole tai ole olematta, eikä että se sekä on että ei ole jollakin tavalla.
Tämän ymmärtäminen johtaa ensin puhumattomuuteen ja lopulta mielentyyneyteen.
– Tämä on minun isäni uimahuone, huomautti Muumipeikko. Tuu-tikki katsahti häneen vakavasti. – Sinä voit olla oikeassa ja voit olla väärässä, hän sanoi.
Olen pohtinyt Pyrrhonia, hänen elämäänsä ja ajatteluaan viime vuosina paljon, sillä olen kirjoittanut hänestä romaania. Työ on nyt loppusuoralla, ja Mykistynyt mies ilmestyy maaliskuussa Aula & Co:n julkaisemana.
Mutta edelleen: Mikä on se käänne, joka johtaa maailman käsittämättömyydestä mielenrauhaan? Miten uskomuksista luopuminen tapahtuu, ja miten se tyynnyttää mielen?
Ajattele tilanteita, joissa olet ärsyyntynyt, tai mielenrauhasi on häiriintynyt. Arvaan, että useimmat niistä liittyvät tavalla tai toisella muihin ihmisiin. On ollut erimielisyyksiä. Joku ei ole toiminut, niin kuin pitäisi. Joku on toiminut, niin kuin ei pitäisi. Useat tilanteet liittyvät ehkä itseesi: Et ole toiminut, niin kuin mielestäsi olisi pitänyt toimia.
Tällaisia harmin aiheita yhdistävät mielipiteet, käsitykset ja uskomukset. Kiistatilanteissa tämä on kaikkein ilmeisintä. Sama pätee myös kokemuksiin siitä, etteivät asiat ole niin kuin niiden pitäisi olla. Se, että asioiden tulisi olla tietyllä tavalla, on nimittäin vain käsitys.
Mutta kuinka mielipiteistä luovutaan? Pyrrhonin meille välittämä opetus näyttäisi ehdottavan tekniikaksi tietynlaista puheenpartta. Asioista on sanottava tietyllä tavalla – ei juuta eikä jaata. Tätä seuraa aikanaan puhumattomuus, afasia. Mutta mitä hyötyä tästä on?
Ei voi liikaa painottaa sitä, että sanat ovat tekoja. Toimillamme me teemme itsemme maailmassa. Tietyssä mielessä olemme yhtä tekojemme kanssa: se, joka murhaa, on murhaaja. Se, joka rakentaa taloja, on talonrakentaja. Sanojen kohdalla asia toimii esimerkiksi näin: se, joka sanoo alttarilla: ”Tahdon”, on aviopuoliso. Se, joka allekirjoittaa velkakirjan, on velallinen. Mielipiteen esittäminen tekee ihmisestä sellaisen, jolla on tällainen ja tällainen mielipide. Avioliitosta, velasta tai mielipiteestä voi toki pyristellä irti, tilannetta niiden suhteen voi muuttaa, mutta yleisesti ottaen sanoistaan joutuu vastaamaan, ja lausumiensa takana joutuu seisomaan.
Helppo esimerkki: Ryhdyn väittelemään sosiaalisessa mediassa. Asia oli ennen väittelyyn ryhtymistä vähäpätöinen. Sillä ei ollut minulle juuri minkäänlaista merkitystä. Mutta kun ilmaisen mielipiteeni, niistä tulee osa itseäni enkä osaa laskea niistä irti. Kohta turhaudun verenpainetta kohottavassa, päättymättömässä kinastelussa, jonka muut osapuolet ovat enemmän tai vähemmän idiootteja, ja muistuttelen itseäni: Älä koskaan osallistu nettiväittelyyn. Kuulostaako tutulta?
Ääneen lausumaton mielipide on kevyempi. Se ei sido sinua. Onko näkymättömiä ja kuulumattomia asioita, kuten muotoilematta jätettyjä käsityksiä, täydessä merkityksessä edes olemassa? Lausumaton mielipide ei tee sinusta tietynlaista. Siitä ei tarvitse vastata eikä sitä tarvitse puolustaa. Sen suhteen olet vapaampi. Se ei ole osa persoonaasi. Ja ylipäätään: mitä vähemmän sinulla on persoonaa, sen kevyemmin liikut maailmassa.
Myöhemmät pyrrhonistit puhuivat itsestään skeptikkoina, tutkiskelijoina. He pidättäytyivät kannanotoista – toistaiseksi. Tällaista asennetta kutsuttiin nimellä epokhe, ja sen ylläpitämiseksi skeptikot kehittivät erilaisia argumentaation muotoja, joilla väitteet ja vastaväitteet saatiin tasapainotettua ratkaisemattomiksi. Kun Tuu-tikki kertoo Muumipeikolle lumesta, ovat hänen sanansa tyypillistä myöhäispyrrhonistista puhetta:
– Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä. – En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon,on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.
Pyrrhonisti elää vaikutelmien maailmassa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ilmenevät, mutta niiden lopullista totuutta ei ole syytä yrittää selvittää. Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää ja vatvoa sitä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, vaan voin vaikkapa hakea häneen etäisyyttä, läheisyyttä tai muuta suhtautumistapaa paljon välittömämpien kokemusten pohjalta.
Lautasellinen kalakeittoa liukui varovasti ilmassa ja asettui pöydälle Muumipeikon eteen. – Miten sinun päästäisesi ovat oppineet lentämään? hän kysyi. – Nojaa, sanoi Tuu-tikki. Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa säilyttää rauhassa salaisuutensa. Älä huolehdi niistä, äläkä lumestakaan.
Olette varmaan huomanneet, että jälleen kerran vietetään Tove Jansson -aiheista juhlavuotta: Muumit ovat sinnitelleet peräti 75 vuoden kypsään ikään! Kansallismuseossa kannattaa vierailla lapsiystävällisessä muuminäyttelyssä, ja elokuvissa pyörii hienosti onnistunut Tove-elokuva.
Omat korteni keossa näyttävät tältä: Haastatteluni Juhannuksen suuressa muumitapahtumassa Helsingissä: peruutettu koronan vuoksi. Joensuun kirjallisuustapahtuman esiintyminen: peruutettu koronan vuoksi. Muumifilosofinen keskustelutilaisuus Vuosaaren kirjastossa tiistaina 27.10. klo 18-19:30. EI PERUUTETTU!
Muumipappa pakenee arjen tuttuutta hattivattien pariin, Nuuskamuikkunen vaeltaa Yksinäisille vuorille, Muumipeikko muuttuu taikurin hatussa toisenlaiseksi ja joutuu pohdiskelemaan identiteettiään. Muumilaakson päällä roikkuu kysymyksiä: Kuka minä oikeastaan olen? Mikä on minun paikkani täällä?
Kirjailija Jukka Laajarinne saapuu Vuosaaren kirjaston Stagelle tiistaina 27. lokakuuta keskustelemaan muumikirjojen filosofisista ulottuvuuksista. Laajarinne on tutkinut muumien filosofiaa ja kirjoittanut aiheesta myös suositun kirjan Muumit ja olemisen arvoitus. Laajarinteen kanssa keskustelemassa on kirjastonhoitaja Jussi Nevalainen. Myös yleisöllä on mahdollisuus osallistua keskusteluun.
Ensimmäisen muumikirjan, Småtrollen och den stora översvämningen, julkaisusta tulee tänä vuonna kuluneeksi 75 vuotta. Keskustelutilaisuus järjestetään osana Vuotalon gallerian Tove Jansson -aiheisen näyttelyn ohjelmaa. Näyttely on esillä 24.9. – 31.10.2020.
Kerrottakoon lopuksi ilouutinen kaikille niille, jotka ovat etsiskelleet kirjaani Muumit ja olemisen arvoitus. Nyt sitä on taas hyvin varustelluissa kirjakaupoissa!
Muutama ajatus Monika Fagerholmin romaanista Kuka tappoi bambin?
Lapsina Gusten ja Nathan olivat parhaat ystävykset, tarkkailivat tähtiä ja harrastivat ornitologiaa. He lukivat H.P. Lovecraftia ja fantasioivat oudoista maailmoista ja ihmisen sisäisistä hirviöistä.
He seisoivat vuorella –
Kaksi poikaa, ja heillä oli ajatusleikki, joka piti heitä jonkin aikaa pauloissaan, pari uotta kasvuiässä, ja joka jatkui sen jälkeenkin tietyissä tilanteissa: Vaihdokkaat.
He seisoivat vuorella. Ja piste. Ja sitten hiljaisuus.
Kallionyppylän huipulta avautuu esteetön näkymä järvelle ja sen rannoille. Näkyvissä on kaksi rakennusta.Ensimmäinen niistä on Nathanin kotitalo, Aavelaiva, kuten pojat sitä mielikuvitusleikissään nimittävät.
Talo on organismi, se liikkuu pimeydessä kuin aavelaiva…
Toinen rakennuksista on Grawellin tyttökoti, sopeutumattomille ja puolirikollisille tarkoitettu hoitolaitos, niin kuin siitä myöhemmin puhutaan.
Lukioikäisinä pojat, Nathan päätekijänä, muuttavat Aavelaivan todelliseksi kauhujen taloksi, tekevät sen kellarista vapaudenriiston ja brutaalin joukkoraiskauksen näyttämön. Sidottu uhri, tyttökodin asukas Sascha, anoo armoa, mutta sitä ei anneta. Häntä hyväksikäytetään julmasti tuntikaupalla, ja Nathan pitää häntä vankinaan vielä päiviä.
Vuosia myöhemmin Gusten elää jakautunutta elämää. Hän rakastaa Emmyä, muttei voi kertoa tälle entisestä elämästään. Emmy jättää hänet, mutta Gusten ei pysty irrottautumaan. Hän käy edelleen juoksemassa triathlon-vaatteet päällä tämän kotinurkilla, ja jos onnistuu vahingossa kohtaamaan tämän, sepittelee fantasioita nykyisestä elämästään: on kiireitä, kokouksia ja vuoristokiipeilyä. Sisäisestä helvetistään hän ei vieläkään puhu. Hänestä on tullut todellinen vaihdokas – joku muu kuin tähtiä ja lintuja tiiraileva viaton poika, joka hän joskus oli. Katkos henkilöhistoriassa on räikeä.
Mutta mistä Gusten valehtelee, kun kertoo harrastavansa vuoristokiipeilyä? Vuorimaisemat ja outdoor-elämä esiintyvät Fagerholmin romaanissa huomiota herättävän usein toistuvana elementtinä.
Emmyn menetettyään on Gusten jumittunut seksisuhteeseen tämän ystävän, Saga-Lillin, kanssa. Gustenin hirviöt estävät myös tätä suhdetta kehittymästä miksikään eheäksi. Saga-Lillin sanoin:
Tiedätkö, Gusten. Ihan kuin sisälläsi olisi lumivyöry. Kaikkea vanhaa tukahdutettua sontaa, en tiedä mitä se on, mutta sen pitäisi päästä ulos.
Saga-Lillin perhettä on kohdannut traumaattinen tragedia. Saga-Lillin veli Joel on saanut surmansa bussionnettomuudessa ollessaan matkalla hiihtoleirille Lappiin. Ehkä perheen hajoaminen on alkanut jo aiemmin, mutta Joelin kuolema näyttäytyy prosessissa taitekohtana. Vain muutamaa kuukautta myöhemmin hammaslääkäri-isä Bror on karannut vastaanottoapulaisensa, ulkoilmaelämää harrastavan Gunvejn kanssa tämän kotimaahan, Norjaan, vapauteen.
Siinä (Facebookissa) meillä on Gunvej, Bror, norjalaisen tunturin huipulla tai kanootin vieressä jonkin vuonon rannalla.
Äiti puolestaan on jo aiemmin kiinnittänyt unelmansaparemmasta elämästä Minun Afrikkani -elokuvan maisemiin, Ngong-vuorelta avautuviin näköaloihin.
Toisinto asetelmasta: Joukkoraiskauksen jälkeen Nathanin perhe hajoaa. Juuri ennen rikosilmoituksen tekoa perheen äiti, Annelise, on Davosin alppikylässä, World Economic Forumin talvikokouksessa edustamassa Gayn Handin (On moraalinen velvollisuus tehdä voittoa.) ajatuksille perustettua ultraliberaalia järjestöä, Kultaista suihkulähdettä, jonka agendaan kuuluu muun muassa yhtiöiden vastuuttomuuden puolustaminen. Ei haittaa, jos kehitysmaissa ihmiset kuolisivat siksi, että lääkkeiden hinnat pidetään mahdollisimman korkeina.
Raiskauskohun vielä velloessa isä Abbe reagoi täsmälleen niin kuin Bror: muuttaa vuorten keskelle.
Jo samana keväänä, Nathanin saatua ehdollisen tuomionsa, hän jättää Annelisen ja Nathanin oman onnensa nojaan ja muuttaa sihteerinsä kanssa Sveitsiin.
Hyvien perheiden poikien päitä taputtelevan näytösoikeudenkäynnin, valheellisen esityksen, jälkeen niin rikolliset kuin uhrikin ottavat etäisyyttä tapahtuneeseen.
Sascha oli lähtenyt Pellegrinojen, maanisen huvilakaupunkilaisperheen, kanssa (he olivat kuulemma jonkinlaisia kaukaisia sukulaisia tai ystäviä), Pellegrinot olivat kaikki kiipeilijöitä. Äiti oli kiipeilijä, isä oli kiipeilijä, ja lapset olivat kiipeilijöitä: neljä ulkoiluintoilijaa.
Siis eri paikkoihin kiipeilemään. Pitääkseen niinä aikoina, tervehenkisessä kiipeilymiljöössä, ajatukset ja tunteet loitolla.
Myös raiskaajapoikaparoille järjestetään terapiaretriitti: matka hiihtokeskukseen Sveitsin Alpeille.
Niin jää ehkä vähän aikaa hiihtämiseenkin.
Muut lähtevät, mutta Gusten ei.
ÄITI EN MINÄ HALUA LÄHTEÄ ALPEILLE. HALUAN KÄRSIÄ RANGAISTUKSEN!!!!!
Romaanissa vuoret näyttäytyvät vastuun pakenemisen paikkana tilanteissa ja todellisuudessa, jossa, vastuullinen elämä vaatisi sisäisten hirviöidensä ja elämän ahdistavimpienkin piirteiden kohtaamista. Eivätkä ympäröivän yhteiskunnan arvot ja sosiaaliset voimat välttämättä tee karkaamisesta vaikeaa.
Edes Gustenin ystävä Cosmo, joka aikoo tehdä tapahtumista elokuvan, ei välty lankeamasta vuorten viekotteluun. Loppukuvissa hänetkin nähdään poseeraa Nathanin, Abben ja tämän hiihtoasuisen naisen kanssa alppiauringossa.
Vaikka Gusten, ainoana koko tarinassa, katsoo kauhujaan suoraan silmiin ja haluaisi kantaa vastuuta, sitä mahdollisuutta hänelle ei oikeastaan anneta. Joka tapauksessa paljaan todellisuuden näkeminen – aivan kuten Lovecraftin kertomuksissa – vie hullujenhuoneeseen.
***
Monika Fagerholm:Kuka tappoi bambin?
Ruotsinkielisestä teoksesta Vem dödade bambi? suomentanut Laura Jänisniemi Teos, 2019
Kursivoitujen lainausten korostukset ja eräät muut yksityiskohdat poikkeavat paikoin alkuperäistekstistä.
Kun kauan sitten näin Roman PolanskinRosemaryn painajaisen, se ei ollenkaan vastannut odotuksiini siitä, mitä on kauhuelokuva. Olin ehkä hieman epäkypsä ymmärtämään psykologista kauhua. Elokuvassahan ei tapahtunut oikein mitään: ei moottorisahaa heiluttavia mielipuolia, ei säpsäytyskohtauksia, ei ektoplasmaa tai avaruuslimaa, ei verta ja suolenpätkiä eikä hillitöntä kiljumista pimeissä, suljetuissa tiloissa. Ei vaikutusta.
Muistan vain ruskean-haalean väriskaalan, Mia Farrow’n habituksen ja suunnilleen sen, mistä elokuva kertoo. Hiljattain missasin elokuvan, kun se olisi ollut Yle Areenassa, mikä jäi vähän harmittamaan. Olisin varmaan saanut siitä jo vähän enemmän irti.
Ira Levinin romaani tuli kuitenkin vastaani hiljattain, tarttui matkaan ja tuli luetuksi.
Tarinan alussa meille esitellään asuntoa etsivä nuori pariskunta: Rosemary ja Guy Woodhouse. Guy on sivuosia esittävä näyttelijä, Rosemary hänen pyykkäävä, siivoileva ja ruokaa laittava kotirouvansa.
Uraansa vasta rakenteleva Guy ei ole vielä valmis hankkimaan lapsia, mutta Rosemary unelmoi äitiydestä. Hän on kasvanut katolisessa perheessä ja suhtautuu kielteisesti ehkäisyyn.
Niinpä Rosemary yritti tulla raskaaksi ´vahingossa´; pillereistä hän sai päänsärkyä, niin hän sanoi, ja kumia hän inhosi. Guy väitti, että hän oli vielä kunnon katolilainen, ja Rosemary intti vastaan niin kiivaasti, että Guy sai siitä lisää tukea väitteelleen. Guy tutki uutterasti kalenteria ja vältti ´vaarallisia päiviä´.
Rosemaryn katolista taustaa alleviivataan toistuvasti; ja siihen liittyen hänen sisartensa ja veljiensä jo valtavia lapsikatraita. Suurperheen perustaminen on ollut hänen suvussaan odotusarvo. Tämä on teoksen tematiikan kannalta olennainen seikka. Jos kirja olisi kirjoitettu Suomessa, Rosemary olisi lestadiolainen.
Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.
Pahaenteiset vihjailut kirjan alkupuolella ennen kaikkea hymyilyttävät: alleviivatun merkkejä piisaa, ja Rosemary osoittaa ilahduttavan naiivia herkkäuskoisuutta ajautuessaan yhä syvemmälle hyväksikäytön painajaiseen. Höpsöytensä vuoksi mieleni tekee luokitella kertomus kauhukomediaksi. Jolla on kuitenkin vakava aihe.
Rosemary ja Guy tutustuvat naapurin eksentrisiin, hössöttäviin vanhuksiin, joihin erityisesti Guy mielistyy.
Yllättäen Guy muuttaa mieltään. Rosemary saa, mitä haluaa: tulee raskaaksi. Tämä tapahtuu tosin varsin makaaberilla tavalla: Hänet raiskataan huumattuna. Vaikka tapahtumaan liittyvät saatanalliset näyt ovat outoja, ei Rosemarya ilahduta Guyn ”normaalimpi” selitys: mies kertoo itse maanneensa liian monesta drinkistä sammuneen vaimonsa.
Nyt onkin jo päästy varsinaiseen asiaan. Guy ja naapurit eristävät Rosemaryn ulkopuolisilta vaikutteilta ja alkavat kontrolloida hänen elämäänsä. Naapurin ylihuolehtiva täti tuo asuntoon mustia kynttilöitä ja outoja yrttejä. Hössöttävään huolenpitoon sisältyvät myös päivittäiset vihersmoothiet, ja Guy varmistaa, että Rosemary todella juo ne. Samoja vihersmoothieita suosittelee näiden Rosemarylle valitsema huippuluokan gynekologi, joka eksplisiittisesti kieltää Rosemarya vertailemasta vointiaan toisten raskauksiin, lukemasta lukemasta lääketieteellistä kirjallisuutta ja ottamasta asioista selvää. Samainen gynekologi väittää Rosemaryn epänormaaleja kipuja normaaleiksi, ja Guy ja naapurin rouva estävät Rosemarya hankkimasta toisen lääkärin mielipidettä.
Rosemaryn manipulointi naamioidaan huolehtimiseksi, ja siihen alistuminen saadaan tuntumaan vapaaehtoisilta valinnoilta. Rosmaryn muusta maailmasta eristävä informaatiopimento alistaa nuoren naisen salaliittolaisten valtaan. Ympäröivien ihmisten antama hoiva on aina paremmin tietävää, hänen oman kokemuksensa ja huolensa sivuuttavaa. Hänestä on nyt, kätketyistä uskonnollisista syistä tehty sellainen synnytyskone, kuin millaiseksi häntä on jo kotonakin kasvatettu. Hänen oma terveytensä ja kärsimyksensä ovat raskauden rinnalla täysin toissijaisia. Tässä on romaanin kriittinen ydin: se näyttää naisen synnyttäjäksi esineellistettynä. Ja tietenkin asetelma tukee ja edistää aviomiehen uraa ja mainetta. Yllätyinkin melkoisesti, kun juuri äsken tätä kirjoittaessani huomasin näin feministisen teoksen yli 50 vuotta sitten kirjoittaneen Ira Levinin olevan mies.
Synnytyksen lähestyessä Rosemarylle alkaa valjeta. Guy ja naapurit ja kaikki hänen ympärillään ovatkin saatananpalvojia. Niitä samoja vauvantappajia, joita talossa on joskus ennenkin asunut!
Vauva potki kuin pikkupaholainen.
Korni loppuyllätys ei tietenkään ole kenellekään enää mikään yllätys. Rosemary on joutunut Jeesuksen syntymäkertomuksen negatiivikuvaan: nyt vietetään mustaa joulua.
Vaikka kirjan lopetus on kököhkö, näyttää sitä edeltävä kerronta, missä on kauhukirjallisuuden erikoisvahvuusalue: metaforan ja reaalisen yläpuolelle asettuvassa, niiden suhdetta toisiinsa kuvittavassa aiheiden pataforisessa käsittelyssä. Vaikea tästä on olla pitämättä.
Olen äskettäin lukenut peräti kaksi kirjaa, joiden filmatisoinnit ovat saavuttaneet todellisen klassikkoaseman. Molemmat elokuvat olen nähnyt yli 30 vuotta sitten, joten muistikuvani niistä ovat hataranpuoleiset. Mitään kirja vs. elokuva -vertailua en siis pysty toteuttamaan. Kirjoista haluan kuitenkin kertoa.
Ensimmäinen näistä kahdesta romaanista on David MorrellinAjojahti (First Blood, 1972), jossa sittemmin suorastaan käsitteeksi muuttunut henkilöhahmo Rambo suoritti ensiesiintymisensä. Sylvester Stallonen näyttelemä tyyppi on niin vahva popkulttuurin ikoni, että kirjaa lukiessa on suorastaan pakko taistella kaikenlaisia mielleyhtymiä vastaan. Morrellin Rambo ei ole Stallonen näköinen, eikä tekstissä esiintyvä Rambo ole yleisnimi kenelle tahansa asehullulle pullistelijalle.
Kuva: Matti Louhi
”First Blood” on kamppailutermi, joka viittaa ensimmäiseen osumaan tai verentirskahdukseen miekoin käytävässä kaksintaistelussa tai vaikkapa nyrkkeilyottelussa. Kirjan kerrontakin keskittyy nimenomaan kahden miehen välienselvittelyyn.
Kehän toisessa nurkassa seisoo Madison-nimisen kaupungin poliisipäällikkö Wilfred Teasle. Hän on Korean sodan veteraani kovimmasta päästä. Teasle on palkittu uroteoistaan Urhoollisuusristillä, toiseksi korkeimmalla kunniamerkillä, jonka amerikkalainen sotilas voi saada. Korkeampi kunnianosoitus olisi ainoastaan Kongressin kunniamitali. Teaslen asemaa poliisipäällikkönä määrittävät velvollisuus ja valta: hänen tehtävänsä on pitää hankaluudet poissa kaupungistaan. Teaslella on huono päivä, parisuhteongelmista aiheutuvaa stressiä, joka johtaa ehkä hieman tavallista joustamattomampaan toimintaan, kun hankaluudet kuitenkin päättävät asettua hänen huolekseen.
Hankaluuksien nimi on John Rambo, Teaslen kielenkäytössä pelkkä ”poika”. Myös hän on sotaveteraani, poliisipäälliköstä poiketen vailla vahvaa asemaa yhteiskunnassa. Hän on irtolainen ja kulkuri. Rambolla on huono päivä oikeastaan pysyvästi: traumaperäisiä tai ehkä osittain jo alkuperäiseen persoonaan liittyviä tunteidenhallinta- mielenterveys- ja ja väkivaltaongelmia. Rambo ja Teasle ovat antiikkisimpien tarinankerronnan kaavojen mukaisesti eräänlaisia toistensa peilikuvia tai vastakappaleita. Vietnamissa sotineelle Rambollekin on myönnetty mitali – se ainoa vielä Teaslenkin kunniamerkkiä kirkkaampi.
Ajojahdin ensimmäinen osa on itsessään riittävä syy lukea kirja. Morrell kuvaa ansioituneesti konfliktin käynnistymisen. Kysymys on vallasta ja sen vastustamisesta.
Teasle kyyditsee kaupunkiinsa tulleen partaisen pitkätukkaisen pojanklopin kaupungin rajalle ja kehottaa tätä jatkamaan matkaa. Hän ei halua mahdollista rettelöitsijää ongelmikseen. Rambo palaa Madisoniin. Teasle vie tämän uudestaan ulos kaupungista ja kehottaa jatkamaan matkaa. Mutta Rambo tulee jälleen takaisin.
Teasle on yrittänyt olla mukava tyyppi. Mukavana häntä pitää jopa Rambo. Tämä leppoisa äijä on kuitenkin sotilasjohtaja: kun antaa käskyn, on varmistettava, että sitä myös noudatetaan, eikä ylemmässä asemassa oleva yksinkertaisesti voi hyväksyä vallan kyseenalaistamista. Kun Rambo kuitenkin niskoittelee, Teaslella ei ole muita työkaluja kuin voimankäytön lisääminen.
Rambo taas ei kerta kaikkiaan pysty sietämään itseensä kohdistuvaa vallankäyttöä. Kaksi jääräpäätä, jotka jollakin tasolla vain haluaisivat, että saavat olla rauhassa, eivät ainoastaan ajaudu vaan pakonomaisesti hakeutuvat konfliktiin.
Tämä on tunnistettavaa luettavaa jokaiselle vanhemmalle ja opettajalle, joka huomaa joskus jumittuvansa siihen, mitä on mennyt vaatimaan – ja jokaiselle teinille, joka ei ole suostunut vaatimuksiin. Elävä kuvaus hegeliläisestä dialektiikasta.
Poliisiasemalla Rambo suolistaa yhden poliiseista ja pakenee vuorille. Alkaa kirjan toinen osa.
Poliisimurhaaja saa peräänsä etsintäpartion koirineen. Rambo saa kuitenkin käsiinsä aseita, ja osat vaihtuvat: jahdatusta tulee takaa-ajaja.
Poliisit kuvataan enemmän tai vähemmän moniulotteisina ihmisinä: heillä on vaimonsa ja taustansa, eräretkeilyharrastuksensa ja niin edelleen. Aseistettuja partiolaisia vuorilla, joilla vaanii tappamisen ammattimies. Jos Stallonen Taistelija utuisissa muistikuvissani oli hahmo, jonka puolelle yleisön voi ajatella asettuvan, Morrellin Rambo ei sitä ole. Maastoon sulautuva joukkomurhaaja muistuttaa enemmän tappajahaita tai slasher-elokuvien psykopaatteja. Hän ei tunne sen paremmin armoa kuin myötätuntoakaan, nauttii vain pelistä, jossa on ylivoimaisen hyvä.
Vain yksi poliiseista selviää metsästä hengissä: Teasle.
Tarkkanäköiset valtapsykologiset analyysit on analysoitu jo aikaa sitten, ja vetävästi kirjoitetun kauhukertomuksenkin kuuluisi päättyä nyt, kun viimeinen eloonjäänyt onnistuu palaamaan ihmisten ilmoille. Jännite on lopussa, ja niin pitäisi olla tarinankin. Mutta Morrell sen kuin jatkaa. Hän tuo taistelukentälle uutta väkeä: kansalliskaartin, hirviöjahdista innostuneita amatöörejä ja Rambon entisen kouluttajan. Asehullut yksityisyrittäjät antavat kieltämättä kiinnostavan vaikutelman amerikkalaisen miehen sielunmaisemasta 50 vuoden takaa, mutta eivät onnistu pelastamaan romaanin loppupuolta.
Morrell rakentaa kehittelemänsä kaksoisolentoteeman täyteen mittaansa: toisiaan jahtaavat Teasle ja Rambo eivät ole ainoastaan monessa suhteessa samanlaisia, vaan lisäksi he tuntevat toistensa mielenliikkeet ja vaikutelmat suorastaan telepaattisesti. Kaupunki roihuaa, kaikkea on liikaa, ja lopulta mitalimiehet kohtaavat. Ei siitä sen enempää.
Morrellin Ajojahti on puoliväliinsä asti hyvin toimiva mieskirja vallasta ja sodasta.
Seuraavaksi: viisi vuotta aiemmin kirjoitettu naiskirja vallasta ja synnyttämisestä.
”Jukka Laajarinne löytää uusia, valtavia kysymyksiä ihan nenänsä edestä. Tieteellistä kasvatusta tukevassa kuvakirjassa Mahdottoman suuri puu niitä pohtivat hassut hyönteiset, jotka on humoristiseen tyyliin piirtänyt Mari Luoma.” (Outi Hytönen, Suomen kuvalehti)
Puolisentoista vuotta sitten sain kutsun Gaudeamus-kustantamon ja Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen käynnistämään projektiin. Tarkoitus oli alkaa julkaista lasten tiedekirjasarjaa. Uudenlaista. Kerronnallista ja hauskaa, toiminnallista, kenties eläinhahmoja… Ensimmäisen kirjan aiheena olisi matematiikka. Kirjaan tulisi pulmatehtäviä, ja voisin hyödyntää työssäni Tiedekasvatuskeskuksen tehtäväpankkia.
Mietiskelin saamaani tehtävänantoa tovin. Miten saada aikaiseksi matematiikkaa käsittelevä ongelmatehtäväkirja, jollaista ei olisi nähty jo vaikka kuinka monta kertaa? Ja miten siitä pystyisi tekemään kaunokirjallisesti niin korkealaatuisen että voisin olla siitä ylpeä? Tällaisista pulmista minä pidän!
Mari Luoman varhaisia luonnostelmia päähenkilöksi.
Syntyi pari oivallusta.
Jotta kirja ei näyttäisi samanlaiselta pulmapähkinäkirjalta kuin kaikki muutkin, tehtävät eivät saisi näyttää tehtäviltä. Ne pitäisi upottaa kerrontaan saumattomasti, niin että ne ennemminkin huijaisivat pohtimaan, kuin että ne tarjoiltaisiin työtehtävinä.
Entä kuinka valita kaikista pulmapähkinöistä, joita nähtävilleni oli linkitetty? Matematiikka on aika laaja alue… Mikä olisi jotenkin olennaista? Kun kustannustoimittaja eräässä keskustelussamme lausui, että äärettömyys voisi olla keskeinen aihe, tajusin, että ei ainoastaan keskeinen – siitähän tulisi mainio aiheen rajaus!
”Jukka Laajarinteen kirjoittamassa ja Mari Luoman kuvittamassa teoksessa matemaattinen ja filosofinen pohdiskelu yhdistyvät hauskaan ja jännittävään seikkailukertomukseen.” (Arla Kanerva, Helsingin Sanomat)
Lisää hahmoluonnoksia. (c) Mari Luoma
Millaisia tehtäviä ja ajatuskokeita äärettömyydestä voisi esittää alle 10-vuotiaille lapsille, joiden ajattelu olisi vielä enimmäkseen varsin konkreettista?
Kirjaan päätyi muun muassa muunnelma Hilbertin hotellista, perinteisestä äärettömyyttä havainnollistavasta paradoksista. Hilbertin hotellin on hotelli, jossa on äärettömän monta huonetta. Se on täynnä, koska jokaisessa huoneessa on jo asukas. Kuinka sinne saadaan silti mahtumaan vielä yksi asukas? Vastaus: Jokainen asukki siirtyy numeroltaan seuraavaan huoneeseen. Ykkösen asukas kakkoseen, kakkosen asukas kolmoseen – ja niin edelleen.
Hilbertin hotelli saattaa vaikuttaa järjenvastaiselta ja hämmentävältä ajatusleikiltä. Ja sitä se tietyssä mielessä onkin. Äärettömän havainnollistajana se johtaa nimittäin yhdessä asiassa harhaan. Minkä tahansa hotellin huoneiden tai asukkaiden määrä on nimittäin luku. Ääretön sen sijaan ei ole luku, vaan idea siitä, että jotakin lukujonoa voidaan jatkaa aina vain pidemmälle tai lukumäärää voidaan kasvattaa rajattomasti. Ääretön on matemaattinen, hyödyllinen ja käyttökelpoinen idea, jolla ei kuitenkaan ymmärtääkseni ole varsinaista vastinetta konkreettisten olioiden joukossa. Matematiikka ei ole sidottu fyysiseen maailmaan, vaikka onkin siitä lähtöisin.
Kaikkea sitä pitääkin lastenkirjaa tehdessään miettiä.
Kun teksti oli löytänyt pääpiirteissään muotonsa, alettiin etsiä kuvittajaa. Mari Luoma löydettiin Suomen Kuvittajat ry:n portfoliosivuilta.
Keskeisimmät hahmot alkavat lähestyä lopullista ulkoasuaan. (c) Mari Luoma
Mari aloitti työnsä henkilöiden ulkonäön suunnittelulla. Rytmitin kerronnan aukeamittain, keskustelimme kuvitusideoista, ohjeistin tehtävien visualisoimisessa. Joskus taas teksti sai muuttua tukeakseen paremmin kuvittajan näkemyksiä. Tiivistä yhteistyötä. Sen tueksi saimme tietenkin edelleen ideoita ja kommentteja kustantajalta ja yliopistolta.
Uskallamme olla valmiiseen tuotteeseen hyvinkin tyytyväisiä!
”Minua kiinnosti suuresti nähdä, millä tavoin Laajarinne pystyy käsittelemään lapsille sopivalla tavalla näin abstraktia ja filosofistakin asiaa. Lopputulos on hieno.” (Kati, Lastenkirjavuosi-blogi)
Tekeillä olevan jatko-osan aiheeksi on valittu luonnon monimuotoisuus. Seuraavaksi tiedossa on siis jotakin hyvin elämänläheistä.
Keskellä karanteeenia iskee aivan järkyttävä makeanhimo.
Minä: HALUAN KARKKIA! Ensi kerralla, kun joudumme käymään kaupassa, pitää huolehtia karkkien huoltovarmuudesta! Vaimo: Mutta sinähän ostit ison kasan suklaata. Minä: Jos minä muka ostin suklaata, niin MIKSI MEILLÄ EI SITTEN OLE SUKLAATA?!
Vaimo ei sano mitään mutta luo minuun merkitsevän katseen. Minä: Ai joo…
Auon ja suljen keittiön kaappeja, kunnes keksin. Nythän voin lopultakin kokeilla, mitä ystäväni Erikin joskus heittämän idean pohjalta voisi syntyä.
Jauha kaurahiutaleet jauhoksi. Tämä ei liene välttämätöntä, vaan luultavasti kaurahiutaleet toimivat ihan sellaisinaankin. Muussaa banaani ja sekoita siihen maapähkinätahnaa ja kaurahiutalejauhoja, kunnes taikinan koostumus on sellainen, että siitä voisi kuvitella pyörittelevänsä palloja.
Pyörittele palloja. Jauhota kaakaojauheella. Säilytä kylmässä ja nauti kahvin kanssa.
Huomioita:
Maku – ihan hullun hyviä!
Suutuntuma jäi hieman ällötahmeaksi. Kauran osuus taikinassa kannattanee säätää aika isoksi.
Näppituntumalla improvisoitu resepti perustuu Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiin maaapähkinä-banaani-pekonivoileipiin. Tällä kertaa mentiin ilman pekonia. Jos joku päätyy vaikkapa koristelemaan pallerot kaakaojauheen sijaan rapeilla pekonimuruilla, niin kertokaa sitten minullekin, oliko hyvä idea.
Ensimmäinen muistikuvani Herman MelvillenMoby Dickistä liittyy lapsuuteeni. Olimme isovanhempieni mökillä Leivonmäellä, ja radiossa esitettiin kirjan pohjalta tehty kuunnelma. Esitys oli hyvin dramaattinen ja vaikuttava, ja muistan vieläkin hurjat tunnelmat ja näyttelijän äänen loppukohtauksessa, jossa valas hyökkää ja upottaa koko laivan. Internetin mukaan vuosi lienee ollut 1976, ja kuunnelmasovitus oli Paavo Rintalan käsialaa.
Kirjan luin noin kymmenvuotiaana. Siitä muistan lähinnä alkuasetelmia: kertoja-Ismaelin, hämärät majatalot ja oudon Queequegin. Ja sen, että kirja oli jotenkin pitkä ja raskas.
Moby Dickin lukeminen uudelleen on häälynyt kiehtovana mahdollisuutena koko aikuisikäni. Laukaisevana tekijänä toimi kirjoitustyöni: olen kirjoittamassa Hurmeen maulle jatkoa, edelleen romantiikan hengessä, tällä kertaa osin vanhan ajan seikkailukertomuksen hengessä. Mikä oiva tekosyy palata tällaisten klassikoiden pariin!
Pitkä ja raskas. Tämä muistikuvani osoittautui paikkansapitäväksi. Moby Dickin lukemiseen meni tällä kertaa miltei kaksi kuukautta (10-vuotiaana luin sen arvatenkin noin viikossa). Kaksi mieleenpainuvaa ja yllättävää kuukautta.
Kuva: A.B. Shute
Isoin yllätys oli, ettei Valkoinen valas ollutkaan tarinan ehdoilla etenevä, suoraviivainen seikkailukertomus tai lukuromaani kapteeni Ahabia riivaavasta pakkomielteestä. Nykybestsellereiden valtavirtaa vasten tarkasteltuna teos näyttää päin vastoin jopa kokeelliselta ja romaanimuotoa koettelevalta. Kerrontaa katkovat pitkät aiheeseen liittyvät esseet. Näiden aiheina ovat esimerkiksi valaat mytologiassa ja taiteissa, valkoisen värin symboliset merkitykset, eri valaslajit ja niiden anatomia, valaanpyynnin ja valastalouden käytännöt… Teoksen alkumetreille sijoittuu myös Joonan kirjaa käsittelevä kymmensivuinen saarna.
Nämä muodolliset koettelevuudet herättävät kysymyksen: Jos romaanit olivat wanhoina hywinä aicoina tällaisia, onko kirjallisuus 150 vuodessa latistunut ja yksinkertaistunut, hukannut mahdollisuuksiaan, muuttunut miellyttävämmäksi? Mieleen juolahtaa muutamia muitakin suuria klassikoita, joiden rinnalla 2000-luvun kehututkin romaanit näyttävät lähinnä miellyttämään pyrkivältä tarinoinnilta.
Mutta ei. Moby-Dick ei vahvista ajatusta kirjallisuuden löpsööntymisestä. Se oli omana aikanaan aivan yhtä omintakeinen romaani kuin nytkin eikä saanut osakseen lukevan yleisön suurta suosiota. Kirjasta tuli kaupallinen floppi, jota myytiin Melvillen eläessä kolmisen tuhatta kappaletta. Kirjailija itse kuoli lähes unohdettuna. Saman kohtalon toki kokevat edelleen monet, toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja hienommat teokset.
Vaikkeivät Moby Dickin sommittelu ja kerronnalliset ratkaisut olekaan kepeitä ja mielisteleviä, on teoksessa voimakkaat ja dramaattiset paikkansa, jotka kutkuttavat herkullisella patetiallaan. On esimerkiksi vaikea olla iloitsematta ihmisverellä ja Pyhän Elmon tulella karkaistusta harppuunasta, jolla kapteeni Ahab aikoo valaansa pyydystää. Tai alkupuolen kohtauksesta, jossa Ismael astuu ahavoituneen, barbaarisen, kaskelotinhampailla koristellun ”kannibaalilaivan” kannelle pestautuakseen sen miehistöön. Siellä hän keskustelee jäntevän, päivettyneen ja ryppyisen merikarhun kanssa:
”Onko minulla kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa?” kysyin päästyäni teltan oviaukolle.
”Ja entäpä jos sinulla olisi kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa – mitä haluaisit hänestä? kysyi mies vaativaan sävyyn.
”Ajattelin ottaa pestin.”
”Vai niin, vai ajattelit. Minä huomaan että sinä et olekaan nantucketilaisia – oletkos koskaan ollut pirstaleiksi lyödyssä veneessä?”
”En, en koskaan.”
”Et siis ilmeisesti tiedä yhtään mitään valaanpyynnistä – vai mitä?”
(suom. Seppo Virtanen)
Teos on sisällöltään ja teemoiltaan niin runsas, että jätän niiden analysoinnin suosiolla toisaalle. Sen sijaan haluan kehua romaanin tuoretta sarjakuvasovitusta.
Janne Torisevan mittava Valas on harvinaisen komea sarjakuvaromaani, jonka vahvasti ranskalaisvaikutteinen piirrostyyli ja huumori vetoavat minuun syvästi. Etsimättä mieleeni tulee sellaisia mestareita kuin Manu Larcenet ja Lewis Trondheim, joiden kanssa Toriseva painii nyt ihan samassa sarjassa.
Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!
Kiivetkää Puuhun! Tutkikaa ja kartoittakaa kaikki sen oksat!
Kun Kuningatar käskee Kekomielen jäsenet tutkimusmatkalle, seikkailuun lähtee myös Riikkinen, pesän pienimmäinen. Yhdessä mittarimato Oukan kanssa se kohtaa ihmeitä, jotka saavat pään pyörälle ja vähän pelottavatkin.
Miksi mököjäkäräinen suree sukunsa pienenemistä? Keitä ovat mäihämainarit, jotka marssivat pesäkoloonsa loppumattomassa jonossa? Montako kertaa Puun runko haarautuu, ja miksi se tuntuisi joka mittauksella olevan eri paksuinen? Entä mikä on latvuksessa odottava kielletty Raja, jonka yli menneet eivät kuulemma koskaan ole palanneet takaisin?
Mahdottoman suuri puu nivoo matemaattisen ja filosofisen pohdiskelun äärettömästä osaksi riemastuttavaa seikkailukertomusta. Luovaan ja itsenäiseen ajatteluun kannustavaa teosta on ideoitu yhdessä Helsingin yliopiston Tiedekasvatuskeskuksen asiantuntijoiden kanssa. Upeasti kuvitettu teos on suunnattu 6–9-vuotiaille, mutta se tarjoaa pohdittavaa myös varttuneemmille lukijoille.
Pariskunta onnistuu saamaan asunnon halutusta Bramfordin kerrostalosta, jossa on korkeat huoneet, huoneistoissa omat takat, aimo annos Hienon Vanhan Asuintalon hohtoa. Talolla on tosin joskus ollut myös synkempi maine. Siinä on aika ajoin asunut outoa väkeä: saatananpalvojia, ihmissyöjiä ja vauvantappajia. Itsemurhiakin Bramfordissa on tehty enemmän kuin olisi soveliasta. Perinteinen goottilainen kauhujen talo siis, tällä kertaa vain ison kerrostalon hahmossa, keskellä New Yorkia.
Elviksen kuulat
Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!
Tarina äärettömästä
Jukka Laajarinne 