Valkoinen valas

Kuva: I.W. Taber

Ensimmäinen muistikuvani Herman Melvillen Moby Dickistä liittyy lapsuuteeni. Olimme isovanhempieni mökillä Leivonmäellä, ja radiossa esitettiin kirjan pohjalta tehty kuunnelma. Esitys oli hyvin dramaattinen ja vaikuttava, ja muistan vieläkin hurjat tunnelmat ja näyttelijän äänen loppukohtauksessa, jossa valas hyökkää ja upottaa koko laivan. Internetin mukaan vuosi lienee ollut 1976, ja kuunnelmasovitus oli Paavo Rintalan käsialaa.

Kirjan luin noin kymmenvuotiaana. Siitä muistan lähinnä alkuasetelmia: kertoja-Ismaelin, hämärät majatalot ja oudon Queequegin. Ja sen, että kirja oli jotenkin pitkä ja raskas.

Moby Dickin lukeminen uudelleen on häälynyt kiehtovana mahdollisuutena koko aikuisikäni. Laukaisevana tekijänä toimi kirjoitustyöni: olen kirjoittamassa Hurmeen maulle jatkoa, edelleen romantiikan hengessä, tällä kertaa osin vanhan ajan seikkailukertomuksen hengessä. Mikä oiva tekosyy palata tällaisten klassikoiden pariin!

Pitkä ja raskas. Tämä muistikuvani osoittautui paikkansapitäväksi. Moby Dickin lukemiseen meni tällä kertaa miltei kaksi kuukautta (10-vuotiaana luin sen arvatenkin noin viikossa). Kaksi mieleenpainuvaa ja yllättävää kuukautta.

Kuva: A.B. Shute

Isoin yllätys oli, ettei Valkoinen valas ollutkaan tarinan ehdoilla etenevä, suoraviivainen seikkailukertomus tai lukuromaani kapteeni Ahabia riivaavasta pakkomielteestä. Nykybestsellereiden valtavirtaa vasten tarkasteltuna teos näyttää päin vastoin jopa kokeelliselta ja romaanimuotoa koettelevalta. Kerrontaa katkovat pitkät aiheeseen liittyvät esseet. Näiden aiheina ovat esimerkiksi valaat mytologiassa ja taiteissa, valkoisen värin symboliset merkitykset, eri valaslajit ja niiden anatomia, valaanpyynnin ja valastalouden käytännöt… Teoksen alkumetreille sijoittuu myös Joonan kirjaa käsittelevä kymmensivuinen saarna.

Nämä muodolliset koettelevuudet herättävät kysymyksen: Jos romaanit olivat wanhoina hywinä aicoina tällaisia, onko kirjallisuus 150 vuodessa latistunut ja yksinkertaistunut, hukannut mahdollisuuksiaan, muuttunut miellyttävämmäksi? Mieleen juolahtaa muutamia muitakin suuria klassikoita, joiden rinnalla 2000-luvun kehututkin romaanit näyttävät lähinnä miellyttämään pyrkivältä tarinoinnilta.

Mutta ei. Moby-Dick ei vahvista ajatusta kirjallisuuden löpsööntymisestä. Se oli omana aikanaan aivan yhtä omintakeinen romaani kuin nytkin eikä saanut osakseen lukevan yleisön suurta suosiota. Kirjasta tuli kaupallinen floppi, jota myytiin Melvillen eläessä kolmisen tuhatta kappaletta. Kirjailija itse kuoli lähes unohdettuna. Saman kohtalon toki kokevat edelleen monet, toinen toistaan kunnianhimoisemmat ja hienommat teokset.

Vaikkeivät Moby Dickin sommittelu ja kerronnalliset ratkaisut olekaan kepeitä ja mielisteleviä, on teoksessa voimakkaat ja dramaattiset paikkansa, jotka kutkuttavat herkullisella patetiallaan. On esimerkiksi vaikea olla iloitsematta ihmisverellä ja Pyhän Elmon tulella karkaistusta harppuunasta, jolla kapteeni Ahab aikoo valaansa pyydystää. Tai alkupuolen kohtauksesta, jossa Ismael astuu ahavoituneen, barbaarisen, kaskelotinhampailla koristellun ”kannibaalilaivan” kannelle pestautuakseen sen miehistöön. Siellä hän keskustelee jäntevän, päivettyneen ja ryppyisen merikarhun kanssa:

”Onko minulla kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa?” kysyin päästyäni teltan oviaukolle.
”Ja entäpä jos sinulla olisi kunnia puhua Pequodin kapteenin kanssa – mitä haluaisit hänestä? kysyi mies vaativaan sävyyn.
”Ajattelin ottaa pestin.”
”Vai niin, vai ajattelit. Minä huomaan että sinä et olekaan nantucketilaisia – oletkos koskaan ollut pirstaleiksi lyödyssä veneessä?”
”En, en koskaan.”
”Et siis ilmeisesti tiedä yhtään mitään valaanpyynnistä – vai mitä?”
(suom. Seppo Virtanen)

Teos on sisällöltään ja teemoiltaan niin runsas, että jätän niiden analysoinnin suosiolla toisaalle. Sen sijaan haluan kehua romaanin tuoretta sarjakuvasovitusta.

Janne Torisevan mittava Valas on harvinaisen komea sarjakuvaromaani, jonka vahvasti ranskalaisvaikutteinen piirrostyyli ja huumori vetoavat minuun syvästi. Etsimättä mieleeni tulee sellaisia mestareita kuin Manu Larcenet ja Lewis Trondheim, joiden kanssa Toriseva painii nyt ihan samassa sarjassa.

Valas on varsin vapaa tulkinta Melvillen romaanista. Juonen pääpiirteet pitävät yhtä ja tarina on tunnistettava. Monien yksityiskohtien, sivujuonteiden ja joidenkin henkilöhahmojen tasolla Toriseva kulkee kuitenkin ihan omia polkujaan. Tämä on välttämätöntäkin, kun jotain niin isoa kuin Moby Dick siirretään toiseen taidemuotoon. Essexin hylky ja miehistön jäsen nimeltä Steelkit virittelevät tarinaan vinksahtanutta intertekstuaalisuutta. Symbolistinen, väkevä ja hurja, samalla sopivasti hassu sarjakuvatiiliskivi on komea ja näyttävä teos, parasta lukemaani sarjakuvaa pitkään aikaan. Mutta toisin kuin alkuperäisromaani, Valas ui virtaviivaisesti myös viihteen kategoriassa. Iso suositus eurooppalaisen sarjakuvan ystäville!

 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: