Rakas lukupäiväkirjani,
Seuraa perinteinen vuosikatsaus.
Olen jo vuosikymmenet lukenut suunnilleen kirjan viikossa. Asiassa ei tullut tänäkään vuonna yllätyksiä. Luin vuoden 2020 aikana 54 kirjaa kannesta kanteen. Näistä suunnilleen 18on tietoa, 36 kaunoa – raja on hämärä. Kun en ole erityisesti muistanut skarpata, naisten osuus lukemistani kirjailijoista on päässyt romahtamaan: vain noin 13 kirjaa 54;stä on naisten kirjoittamia (tässäkin asiassa raja on hämärä; muutama lukemani kirja on monen kirjoittajan artikkelikokoelma). Kotimaisia 20, ulkomaisia 34.
Joitakin vuoden parhaista lukukokemuksista pitää kehua.
Matias Riikonen: Kiertorata
Bachin Das Wohltemperierte Klavier I:n kymmenennen fuugan rakennetta seuraileva kertomus kahdesta junasiivoojasta onnistuu sanomaan jotain aivan oleellista ihmisestä ja yhteiskunnasta. Kokeellisesta muodostaan huolimatta kerronta etenee vaivattomasti mutta hengästyttävällä tavalla, ehdottomasti yksi vuoden kaikkein mieleenpainuvimmista teoksista.
Kathy Davis: Dancing Tango; Passionate Encounters in a Globalizing World
Feministi ja sosiogi avaa argentiinalaisen tangon kulttuuria Buenos Airesissa ja Euroopassa: valta-asetelmia, ravintolakäyttäytymistä, identiteettejä ja sitä, miten tanssi voi kasvaa harrastuksesta yksilön elämää muuttavaksi voimaksi.
Ira Levin: Rosemaryn painajainen
Monica Fagerholm: Kuka tappoi bambin?
Ei mikään hyvän mielen kirja traumatisoivasta väkivallasta ja sormien läpi katsomisesta.
Emanuele Coccia: Kasvien elämä; Sekoittumisen metafysiikkaa
Sokrateesta tai viimeistään Platonista asti filosofia on keskittynyt (aivan liikaa) inhimilliseen ajatteluun. Luodessaan uutta, runollista luonnonfilosofiaa Coccia käykin hakemassa vauhtia aina Herakleitokselta ja Anaksagoraalta asti.
Harry Salmenniemi: Uraanilamppu ja muita novelleja
Uraanilampun arvosteluissa painotettiin sitä, miten moni novelli perustui ja koko olemuksellaan viittasi teksteihin, joita en ollut lukenut. Voisinko siis ollenkaan ymmärtää Salmenniemeä tuntematta ensin lähtötekstejä? Uskalsin lähestyä kirjaa vasta pitkän empimisen jälkeen. Huoleni oli ollut turha. Novellit aukeavat ainakin riittävän hyvin ihan omillaan. Hervottomia, absurdeja tarinoita ja tyyppejä. Salmenniemi on mestarillinen liioittelija!
Are Kalvø: Helvetillinen vaelluskirja
Norjalainen tietokirjailija ja lavakoomikko, joka viihtyy paremmin kaupungeissa ja baareissa kuin luonnossa, päättää ottaa selvää siitä, mikä ihmisiä oikein vetää vuorille vaeltelemaan. Ääneen naurattavia havaintoja ja vinksahtanutta huumoria. Suosittelen lämpimästi kaikille retkeilyihmisille.
Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas
Surrealistisen viehättävä yhdistelmä karttakirjaa ja lyhytproosaa palauttaa niihin tunnelmiin, joita lapsina koin karttojen äärellä. Miltä missäkin etäisessä maailmankolkassa näyttää, ja mitä siellä tapahtuu? Schalansky luo ruman kuvan kolonialismista mutta jännittävän kuvan syrjäisistä paikoista ja niiden tutkimisesta.
Tuuve Aro: Kalasatama
Tuuve Aro onnistuu yllättämään aiempaa huomattavasti iskevämmällä ja dynaamisemmalla tyylillä. Lesbouden ja masennuksen teemoja ruotiva teos käyttää esseen, pamfletin ja autofiktion keinoja ja räiskyttelee mustaa huumoria ja pimeää ironiaa niin, että osuu ja uppoaa.
Nyt alkaa olla blogauksen mitta tulossa täyteen, mutta mainitaan vielä nopeasti muutama: Poika joka luki Paavo Haavikkoa on taattua Tommi Melenderiä. Jason Websterin flamenco-romaani Duende lietsoo lukijassa kuumia espanjalaisia tunteita, vaikka suomenkieliseen painokseen ei ole onnistuttu toistamaan aksentillista í:tä. Michael Pollanin Tuntematon mieli (ilmestyy keväällä Mika Pekkolan suomentamana) vie gonzoilevalle tutkimusmatkalle psykedeelien maailmaan.
Alkavalta lukuvuodelta odotan erityisesti, että ennätän seuraavien hyllyssäni jo odottavien teosten pariin:
Marisha Rasi-Koskinen: REC
David Foster Wallace: Päättymätön riemu
Oscar Hijuelos: Mambo Kings.
Valoa kohti!
Jukka Laajarinne 