Tuu-tikin mielenrauha: vielä kerran muumifilosofiaa

Taikatalvi-kirjassa maailma on muuttunut kylmäksi ja valkoiseksi, eikä mikään ole enää ennallaan. Muumipeikko löytäää kuitenkin hahmon, joka opastaa hänet elämään talvesssa: Tuu-tikin. Heidän ensimmäinen keskustelunsa alkaa seuraavasti:

– Mikä laulu tuo on? kysyi Muumipeikko.
– Se on laulu minusta itsestäni, kuului kuopasta. Laulu Tuu-tikista, joka on rakentanut lumilyhdyn. Mutta kertosäe käsittelee aivan muita asioita.
– Ymmärrän, sanoi Muumipeikko ja istuutui lumeen.
– Et ymmärrä, sanoi Tuu-tikki ystävällisesti ja kohottautui sen verran, että hänen puna-valkoraitainen nuttunsa tuli näkyviin. Sillä kertosäe käsittelee sellaisia asioita, joita ei voi ymmärtää. Ajattelen juuri parhaillaan revontulia. Ei voi tietää ovatko ne olemassa vai näkyvätkö ne vain. Kaikki on hyvin epävarmaa ja juuri se tekee minut levolliseksi.

Viimeistä, jokseenkin paradoksaalista  lausetta siteerataan mielellään. Se herättää jonkinlaista turvalisuudentunnetta kaoottisessa maailmassa, mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa? Miten epävarmuus voi olla levollisuuden lähde? Eikö epävarmuus päin vastoin tuota vain stressiä ja ahdistusta? 

Tuu-tikin paradoksaalisen mielenliikkeen jäljille on mahdollista päästä, kun huomataan sen edustavan antiikin skeptisismiä tai pyrrhonistista perinnettä.

Filosofi Pyrrhonin kerrotaan matkustaneen Aleksanteri Suuren sotajoukkojen mukana maailman ääriin, ja matkalla ottaneen oppia niin persialaisilta maageilta kuin intialaisilta alastomilta viisailtakin. Kreikkaan palattuaan hänet tunnettiin järkkymättömän tyynenä opettajana, jonka filosofia tunnetaan käytännössä yhden, hänen oppilaansa kautta välittyneen fragmentin kautta. Fragmentin sisältö on seuraavanlainen (siteeraan ulkomuistista):

Tullakseen onnelliseksi, on kysyttävä, millaisia asiat ovat. Seuraavaksi on kysyttävä miten niihin tulisi suhtautua, ja mitä siitä sitten seuraa.

Asiat ovat mittaamattomia, määrittämättömiä ja erottamattomia.

Tästä johtuen on luovuttava käsityksistä. Jokaisesta asiasta on sanottava, ettei se sen enempää ole jotenkin sen kuin on olematta, eikä se joko ole tai ole olematta, eikä että se sekä on että ei ole jollakin tavalla. 

Tämän ymmärtäminen johtaa ensin puhumattomuuteen ja lopulta mielentyyneyteen.

– Tämä on minun isäni uimahuone, huomautti Muumipeikko.
Tuu-tikki katsahti häneen vakavasti. – Sinä voit olla oikeassa ja voit olla väärässä, hän sanoi.

Olen pohtinyt Pyrrhonia, hänen elämäänsä ja ajatteluaan viime vuosina paljon, sillä olen kirjoittanut hänestä romaania. Työ on nyt loppusuoralla, ja Mykistynyt mies ilmestyy maaliskuussa Aula & Co:n julkaisemana.

Mutta edelleen: Mikä on se käänne, joka johtaa maailman käsittämättömyydestä mielenrauhaan? Miten uskomuksista luopuminen tapahtuu, ja miten se tyynnyttää mielen?

Ajattele tilanteita, joissa olet ärsyyntynyt, tai mielenrauhasi on häiriintynyt. Arvaan, että useimmat niistä liittyvät tavalla tai toisella muihin ihmisiin. On ollut erimielisyyksiä. Joku ei ole toiminut, niin kuin pitäisi. Joku on toiminut, niin kuin ei pitäisi. Useat tilanteet liittyvät ehkä itseesi: Et ole toiminut, niin kuin mielestäsi olisi pitänyt toimia.

Tällaisia harmin aiheita yhdistävät mielipiteet, käsitykset ja uskomukset. Kiistatilanteissa tämä on kaikkein ilmeisintä. Sama pätee myös kokemuksiin siitä, etteivät asiat ole niin kuin niiden pitäisi olla. Se, että asioiden tulisi olla tietyllä tavalla, on nimittäin vain käsitys.

Mutta kuinka mielipiteistä luovutaan? Pyrrhonin meille välittämä opetus näyttäisi ehdottavan tekniikaksi tietynlaista puheenpartta. Asioista on sanottava tietyllä tavalla – ei juuta eikä jaata. Tätä seuraa aikanaan puhumattomuus, afasia. Mutta mitä hyötyä tästä on?

Ei voi liikaa painottaa sitä, että sanat ovat tekoja. Toimillamme me teemme itsemme maailmassa. Tietyssä mielessä olemme yhtä tekojemme kanssa: se, joka murhaa, on murhaaja. Se, joka rakentaa taloja, on talonrakentaja. Sanojen kohdalla asia toimii esimerkiksi näin: se, joka sanoo alttarilla: ”Tahdon”, on aviopuoliso. Se, joka allekirjoittaa velkakirjan, on velallinen. Mielipiteen esittäminen tekee ihmisestä sellaisen, jolla on tällainen ja tällainen mielipide. Avioliitosta, velasta tai mielipiteestä voi toki pyristellä irti, tilannetta niiden suhteen voi muuttaa, mutta yleisesti ottaen sanoistaan joutuu vastaamaan, ja lausumiensa takana joutuu seisomaan.

Helppo esimerkki: Ryhdyn väittelemään sosiaalisessa mediassa. Asia oli ennen väittelyyn ryhtymistä vähäpätöinen. Sillä ei ollut minulle juuri minkäänlaista merkitystä. Mutta kun ilmaisen mielipiteeni, niistä tulee osa itseäni enkä osaa laskea niistä irti. Kohta turhaudun verenpainetta kohottavassa, päättymättömässä kinastelussa, jonka muut osapuolet ovat enemmän tai vähemmän idiootteja, ja muistuttelen itseäni: Älä koskaan osallistu nettiväittelyyn. Kuulostaako tutulta? 

Ääneen lausumaton mielipide on kevyempi. Se ei sido sinua. Onko näkymättömiä ja kuulumattomia asioita, kuten muotoilematta jätettyjä käsityksiä, täydessä merkityksessä edes olemassa? Lausumaton mielipide ei tee sinusta tietynlaista. Siitä ei tarvitse vastata eikä sitä tarvitse puolustaa. Sen suhteen olet vapaampi. Se ei ole osa persoonaasi. Ja ylipäätään: mitä vähemmän sinulla on persoonaa, sen kevyemmin liikut maailmassa.

Myöhemmät pyrrhonistit puhuivat itsestään skeptikkoina, tutkiskelijoina. He pidättäytyivät kannanotoista – toistaiseksi. Tällaista asennetta kutsuttiin nimellä epokhe, ja sen ylläpitämiseksi skeptikot kehittivät erilaisia argumentaation muotoja, joilla väitteet ja vastaväitteet saatiin tasapainotettua ratkaisemattomiksi. Kun Tuu-tikki kertoo Muumipeikolle lumesta, ovat hänen sanansa tyypillistä myöhäispyrrhonistista puhetta:

– Kerro minulle lumesta, sanoi Muumipeikko istuutuen isän kauhtuneeseen puutarhatuoliin. Minä en käsitä sitä.
– En minäkään, sanoi Tuu-tikki. Sen luulee olevan kylmää, mutta jos siitä tekee lumitalon,on talo lämmin. Sen luulee olevan valkoista, mutta toisinaan se on punertavaa ja toisinaan sinistä. Se voi olla kovaa kuin kivi. Mikään ei ole varmaa.

Pyrrhonisti elää vaikutelmien maailmassa. Asiat otetaan sellaisina kuin ne ilmenevät, mutta niiden lopullista totuutta ei ole syytä yrittää selvittää. Minun ei esimerkiksi tarvitse tietää ja vatvoa sitä, miksi joku käyttäytyy niin kuin käyttäytyy, vaan voin vaikkapa hakea häneen etäisyyttä, läheisyyttä tai muuta suhtautumistapaa paljon välittömämpien kokemusten pohjalta.

Lautasellinen kalakeittoa liukui varovasti ilmassa ja asettui pöydälle Muumipeikon eteen.
– Miten sinun päästäisesi ovat oppineet lentämään? hän kysyi.
– Nojaa, sanoi Tuu-tikki. Ei pidä kysellä kaikkea. Ehkä joku haluaa säilyttää rauhassa salaisuutensa. Älä huolehdi niistä, äläkä lumestakaan.

Taikatalven suomennos: Laila Järvinen

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: