Incognito Argo sum: Pyrrhonismin häivähdyksiä Maggie Nelsonin Argonauteissa

1. Taustaa

Pyrrhon Elisläinen (n. 360-280 eaa.) – tulevan historiallisen romaanini päähenkilö – tunnetaan yhtenä skeptisismin perustajahahmoista. Hän matkasi Aleksanteri Suuren mukana Intiaan asti, jossa hänen väitetään saaneen filosofiaansa vaikutteita alastomilta viisailta.

Pyrrhonin tunnetuin oppilas, Timon Fleiuslainen (n. 320-230), kirjoitti runsaasti runoutta sekä ilmeisesti proosaa. Häneltä on säilynyt koko joukko muita filosofia käsitteleviä pilkkakirjoituksia sekä Aristoklesin ja Eusebios Kesarealaisen kautta välittynyt katkelma Pyrrhonin opetusten pääkohdista.

Pyrrhonin opin pääsisältö lyhyesti seuraavanlainen: Asiat ovat epävakaita, määrittämättömiä ja arvioimattomia (vrt. Dhammapada 277-279). Buddhalaiset kutsuvat tätä tilaa toisinaan tyhjyydeksi. Emme pysty muodostamaan asioista luotettavia käsityksiä. Tästä seuraa, ettei voi väittää asian olevan tietyllä tavalla, eikä sen paremmin voi väittää, ettei asia ei olisi niin, eikä niin, että asia joko olisi niin tai olisi olematta, eikä niinkään, että asia sekä on että on olematta niin. Tämän oivaltaminen johtaa puhumattomuuteen, sitten mielenrauhaan. Kuten Christopher I. Beckwith on osoittanut, Pyrrhonin opetukset löytyvät jokseenkin sanatarkkoina buddhalaisesta opetuksesta. Buddhalaisten tekstien kaanon on muodostunut vasta jonkin verran myöhemmin, eikä Pyrrhonin ja Timonin aikaan intialaisilla kielillä vielä kirjoitettu. Aristokles-katkelmaa voikin tietyin varauksin väittää vanhimmaksi tunnetuksi buddhalaiseksi kirjoitukseksi.

Klassisen kauden maailmankuvaa hallitsi idea maailman muuttumattomuudesta, eräänlainen pysyvä maailmanjärjestys. Hellenistisellä ajalla tähän tuli muutos. Pyrrhonismin vaikutuksia runouteen tutkineen Dee L. Claymanin mukaan skeptisistiset muotoilut levisivät filosofian lisäksi muunkin kirjallisuuden valtavirtaan. Esimerkiksi Kallimakhoksen (n. 310-240 eaa.) Hymnissä Delokselle kaikki on toisin: koko Hellaksen topologia on jo aivan häilyvää. Sen paremmin saaret kuin vuoret, kaupungit tai valtiotkaan eivät pysy aloillaan vaan pakenevat turvapaikan etsijää.

Argonautika, tämän blogauksen avainteksti, on Kallimakhoksen oppilaan, Apollonios Rhodoslaisen käsialaa. Runoelmassa Iasonin johtamat sankarit purjehtivat Argo-laivalla etsimässä kultaista taljaa. Laivaa korjataan matkan varrella moneen otteeseen, niin että lopulta siinä ei ole ainoatakaan alkuperäistä osaa. Laivalla, kuten buddhalaisilla dharmoilla tai pyrrhonistisilla asioilla, ei ole pysyvää olemusta tai identiteettiä.

Kuva resonoi moderninkin epäilyksen kanssa. En tiedä, viittaako Otto Neurath tietoisesti antiikin runouteen, kun hän esittää skeptisen paradoksinsa tieteellisen tiedon eräänlaisesta perustattomuudesta, mutta Argon kannella hän seisoo:

”Ei ole olemassa mitään keinoa, jolla tieteen lähtökohdaksi voitaisiin ottaa lopullisesti todennetut protokollalauseet. Ei ole olemassa mitään tabula rasaa. Olemme kuin merimiehet, joiden on korjattava laivansa avomerellä, vailla mahdollisuutta purkaa se telakalla ja koota se uudelleen parhaista osista. […] Epätäsmällisiä ’sanarykelmiä’ on aina jollakin tavalla laivan rakenneosina. Jos epätäsmällisyys vähenee tietyssä kohdassa, saattaa se hyvinkin lisääntyä jossakin toisessa kohdassa.”

Kuten Clayman toteaa, Argonautikan sankaritkin poikkeavat olennaisesti klassisista tai homeerisista sankareista. He eivät ymmärrä tapahtumia ympärillään vaan matkaavat usein aporian ja päättämättömyyden vallassa, vaiteliaina, ennemminkin myötätuntoisesti puhuen kuin räyhäten ja haastaen.

2 Maggie Nelsonin Argonautit

Maggie Nelsonin autoteoreettinen esseeteos Argonautit saa nimensä Barthes-sitaatin innoittamana:

”[…]Barthes kuvailee, miten subjekti, joka lausuu sanat ’rakastan sinua’, on kuin ’argonautti, joka uusii laivansa matkan aikana vaihtamatta sen nimeä’. Samoin kuin Argo-laivaan voidaan vaihtaa kaikki osat ja säilyttää laivan nimenä yhä Argo, niin myös lauseen ’rakastan sinua’ merkityksen on uudistuttava joka kerta kun rakastaja sanat lausuu, sillä ’sekä rakkauden että kielen perimmäinen tehtävä on moduloida yksi ja sama fraasi aina uudeksi’.” (s.9-10)

Argonauteissa ei kuitenkaan muutu ainoastaan Maggie Nelsonin ja hänen kumppaninsa Harryn välinen rakkaus. He itse muuttuvat. Sukupuolenvaihdosta läpikäyvän Harryn niin keho kuin mielikin käyvät läpi vaihdoksia. Nelsonin keskeisimmät muutokset tulevat raskaudesta ja äitiydestä.

Muut pyrrhonistiset teemat seuraavat. Asiat ovat määrittämättömiä, niillä ei ole identiteettiä sinällään, vaan, myöhäisempien pyrrhonistien trooppien mukaisesti asiat ovat jonkinlaisia vain suhteessa muihin asioihin. Nelsonin tekstissä nousevat esille erityisesti parisuhteiden ja queer-identiteettien häilyvyys ja lokeroimattomuus:

Miten ja milloin uudet sukulaisuusjärjestelmät matkivat vanhoja ydinperhekuvioita ja miten ja milloin kontekstualisoivat ne radikaalisti uudelleen tavoilla, jotka edellyttävät sukulaisuuden uudelleen määrittelyä? Mistä sen tietää, tai pikemminkin: kuka sen määrittelee?” (s. 22)

”[…] Niinpä pysymme asemissa – vihaisina homoina, pervoina, lesboina, transtyttöinä ja -poikina ja sateenkaari-ihmisinä ja kaikkina yhdistelminä ja välimuotoina ja niinä, jotka romuttavat kaikki määritelmät.” (s.40)

Annetut määritelmät ja lokerot näyttäytyvät, eivät ainoastaan olemuksellisesti väärinä vaan kahlitsevina, jonakin jota vastaan on ehkä syytä kamppailla. Nelson kertoo opettajastaan Christina Crosbysta, joka käyttää elämänsä ”identiteetin monimutkaistamiseen ja dekonstruoimiseen ja opettaa muita tekemään samoin”, mutta jonka kapinalliset opiskelijat painostavat kirjoittamaan pahvilapulle, miten hän itsensä identifioi. Nelsonia opiskelijoiden käytös hävettää.

Toinen anekdootti:

”John Cagea pyydettiin kerran haastattelussa ’luonnehtimaan itseään lyhyesti’ ja hän vastasi: ’Hankkiudu aina ulos siitä häkistä [cage], jossa huomaat olevasi.’” (s. 80)

Eräs identiteettien purkamiseen käytetty strategia on puhumattomuus:

”Sain vastikään postissa kirjallisuuslehden, jonka haastattelussa Anne Carson vastaa muutamiin kysymyksiin – tylsiin? liian henkilökohtaisiin? – tyhjillä hakasulkeilla. [[ ]]. siitä olisi opittavaa […]. Mutta mitä enemmän niitä hakasulkeita mietin, sitä enemmän ne hiersivät minua. Tuntui, että ne fetisoivat sanomatta jääneen sen sijaan, että olisivat vain jättäneet sen sisältymään sanottavissa olevaan.” (s. 72)

(On ehkä jaettava seuraava assosiaatio: Husserlin fenomenologinen sulkeistaminen, epoché, on nimenomaan pyrrhonisteilta lainattu menetelmä, jossa vältetään ottamasta kantaa asioiden luonteesta, mutta toimitaan niiden ilmentymien parissa.)

Toinen strategia voi olla Pyrrhonin lähimmän opettajan, Anaksarkhoksenkin (Brunschwig) suosima, ironinen puhunta:

”Se, mitä ei voi ilmaista, voi sisältyä – ilmaisemattomana! – ilmaistuun […].” (s. 68)

Nelson ei vaikene. Hän puhuu ja kirjoittaa mielellään, mutta puhumista värittää pelko. Sanat paljastavat sen, joka haluaisi piiloutua. ”Siinä piilee puhumisen, kirjoittamisen kauhu.” (s.141)

”Väittämisen pelko. Ainainen pyrkimys päästä pois ’totalisoivasta’ kielestä, siis kielestä, joka jyrää alleen täsmällisyyden; sen tajuaminen on yksi vainoharhaisuuden muoto. Barthes löysi ulos tästä karusellista muistuttamalla itselleen, että ’kieli se väittää, ei hän’. On absurdia, Barthes sanoo, yrittää paeta kielen väiteluonnetta ’lisäämällä jokaiseen lauseeseen jokin pieni epävarmuutta ilmaiseva fraasi, niin kuin mikään, mikä tulee kielestä, voisi saada kielen vapisemaan’.
Minun tekstissäni vilisee epävarmuuden pakko-oireita. Sille ei ole verukkeita eikä muita ratkaisuja kuin antaa epäröintien olla ja käydä teksti myöhemmin läpi ja karsia ne pois.” (s. 142)

Mutta eikö epävarmuus, tietämättömyys ole puhtaasti terve ilmiö? Eikö jokainen kriittinen ajattelija joudu elämään ”pävarmuuden pakko-oireiden” kanssa? Eikö epävarmuuden ilmaisujen poistaminen ole lähinnä esteettinen ratkaisu?

On myös tietämättömyyden estetiikkaa. Esimerkiksi sellaista, kun Nelson päättää kertoa lukijoilleen, miten hänen poikansa Iggy, yksi teoksen keskuksista, on saanut nimensä. Nelson törmää alkuperäisamerikkalaiseen nimeen Igasho, joka tarkoittaa ”sitä joka vaeltaa”. Imetysneuvoja sattuu olemaan arizonalaisen pima-heimon jäsen ja antaa nimivalinnalle siunauksensa.

”Myöhemmin opin, että pima on espanjalaisten othama-heimolle antama nimi. Se on väännös tai väärinymmärrys lauseesta pi ’añi mac tai pi mac, joka tarkoittaa ’en tiedä’ – vastaus, jota heimon jäsenet ilmeisesti usein toistelivat maahan tunkeutuneille eurooppalaisille.” (s. 194-195)

Argonauttien viimeiset sanat, jos tulkitsemme niiden olevan jonkinlainen yhteenveto luetusta, kertovat, mistä Nelson on koko ajan kirjoittanut (tummennus minun), ja palauttavat kaiken sinne, mistä lähdimme:

Mutta onko oikeasti olemassa ei mitään, tyhjyyttä? En tiedä. Tiedän että täällä me yhä olemme, luoja ties kuinka kauan vielä, ja huolenpito, sen jatkuva laulu, saa meidät hehkumaan.” (s. 205)

 

 

Kirjallisuutta

Apollonios Rhodoslainen: Argonautika
Christopher I. Beckwith: Greek Buddha. Pyrrho’s Encounter with Early Buddhism in Central Asia. Princeton University Press, 2015
Jacques Brunschwig: The Anaxarchus Case: An Essay on Survival. The British Academy,1993. https://www.britac.ac.uk/pubs/proc/files/82p059.pdf
Dee L. Clayman: Timon of Phlius. Pyrrhonism into Poetry. Walter de Gruyter, 2009
Maggie Nelson: Argonautit (The Argonauts, 2015). Suom. Kaijamari Siwill. S & S, 2018
Otto Neurath: Protokollalauseet (Protokollsätze, 1932/33) Suomentanut Risto Vilkko. Teoksessa Panu Raatikainen (toim.): Ajattelu, kieli, merkitys. Analyyttisen filosofian avainkirjoituksia. Gaudeamus, 1997.

Katukuvassa sairaanhoito

Mietin tänään mitellapolkujuostessani, että jos nyt sattuisin kompastumaan puunjuureen, kannattaisiko mieluummin kaatua vaurioituneelle vai ehjälle kädelle. Kumpi painaisi vaa’assa enemmän: olemassaolevan vaurion paheneminen vai toisenkin käden rikkoutuminen?

Tästä täysin hypoteettisesta kysymyksestä siirryin työasioihin. Kirjoitan antiikin aikoihin sijoittuvaa historiallista romaania. Sen maailmassa niin lääketiede kuin sosiaalinen oikeudenmukaisuus ja työturvallisuus ovat omaan aikaamme verrattuna varsin alkeellisella tasolla. Tämän täytyy näkyä katukuvassa.

Jos en olisi saanut osakseni mitä hienostuneinta käsikirurgiaa, kun nuoruudessani kaaduin polkupyörällä, vasen käteni olisi jäänyt pysyvästi rujoksi ja ruhjoutuneeksi, tai ehkä se olisi tulehtunut ja jouduttu amputoimaan. Vielä alle sata vuotta sitten minulle olisi käynyt luultavasti juuri niin. Vielä alle sata vuotta sitten ihmisten joukossa on ollut nykyperspektiivistä katsottuna aivan hurjat määrät rampoja, raajansa menettäneitä, sokeita, hampaattomia, kaikin tavoin vammautuneita ihmisiä.

Millä tavoin tämä näkyy historiallisessa fiktiossa? Lukemani kirjallisuuden synnyttämien mielikuvien perusteella sanoisin: ei riittävästi. Oikeastaan mieleeni juolahtaa äkkisiltään vain muutama romaani, jotka avaavat nykyihmiselle menneiden aikojen ruhjotun todellisuuden. Tällaisia ovat esimerkiksi Jaakko Yli-Juonikkaan Kyyhkysinetti sekä Michel Faberin Veripunainen, lumivalkoinen. Paljon useammin kirjoitetaan kirjoja, joissa satojen tai tuhansien vuosien takaiset ihmiset ovat niin sielultaan kuin ruumiiltaankin 2000-luvun asukkaita – hieman vanhanaikaisissa vaatteissa ja museaalisissa kulisseissa tosin.

Otettakoon tämä työmuistiinpanona itselleni. On muisteltava muutaman vuoden takaista Marokon-matkaani ja siellä näkemiäni ihmisiä. Ruhjoutuneisuuden ajat eivät ole kaikkialla historiaa.

Rakas nettipäiväkirjani

Viime aikoina – jopa vuosina – blogin pitäminen on jäänyt aika niukalle huomiolle. Hahmotan taustalla olevan seuraavanlaisia syitä:

1) Mitä vakavammin olen alkanut suhtautua kirjoittamiseen, sitä vaikeampaa siitä on tullut. Moni aikanaan hyvänä pitämäni konsti on lakannut toimimasta. Palaan näihin ehkä joskus myöhemmin tai sitten en. No, kun siis kaikki kirjoitusenergia menee suurisuuntaisiin, filosofian ja maailmankirjallisuuden mullistaviin hankkeisiin, ei työrupeaman jälkeen jaksa enää istua koneen ääressä. Vaan puhelimen. Mikä taas on huono juttu. Tai sitten sitä lähtee ulos leikkimään, mikä taas on hyvä juttu.

2) Pidättäytyminen. Ajatukseni ovat askarrelleet ennen kaikkea edellä mainittujen suurisuuntaisuuksien parissa, enkä ole halunnut tuhlata niitä pirstaleina nettiin. En halua, että kirjani on koluttu loppuun jo ennen kuin sitä on kirjoitettu. Vielä enemmän ajatukseni ovat olleet kiinni sellaisissa inhimillisissä tragedioissa, joita en katso voivani jakaa tässä. Paljon muu ei olekaan kiinnostanut. En ole pitkään aikaan jaksanut provosoitua edes politiikasta.

3) Olen ehkä tulossa vanhaksi. Kokenut jonkinlaisen introvertin käänteen. Ihmiset noin enimmäkseen tuntuvat enemmän väsyttäviltä kuin jännittäviltä. Ystäviä lukuunottamatta, tietenkin. Joten miksi minunkaan pitäisi olla internetissä läsnä koko ajan. Facebookissakaan en enää jaksa keskustella; jaan vain jonkun valokuvan joskus. Facebook on myös muuttunut aiempaa ikävämmäksi, kun yhtiö on muuttanut algoritmeja, jotka määrittävät silmilleni tulevaa syötettä. Söpöt eläinvideot ovat vähentyneet – ja juuri ne ovat olleet alustan tärkeintä antia! Antakaa minulle päivittäiset pomppivat ja toisten lajien edustajia ruokkivat eläinlapseni!

Muistan kuitenkin ajat, jolloin päivittäinen bloggaaminen tuntui antoisalta. Silloin, kun en ottanut kaikkea kirjoittamista niin vakavasti. Olisiko siihen palaaminen? Ainakin elämäntilanne tuntuu nyt siinä määrin tasaisemmalta, että energiaa saattaisi taas olla tännekin jaettavaksi. Mutta miksi? Ja onko minulla sittenkään mitään yleisesti kiinnostavaa sanottavaa, paitsi tietenkin se, mikä menee kirjojen kansiin?

Luetun kommunikoinnista

houreuni

Eräs teos, joka olisi jäänyt kovin hämäräksi, jos olisin lukenut vain itselleni

Arvioin kirjoja Tähtivaeltajaan. Kirjasta kirjoittaminen on usein osoittautunut erityisen hedelmälliseksi lukuprosessin vaiheeksi, joka jäisi liian helposti tekemättä ilman etukäteen sitoutumista.

Kun joutuu arvioimaan ja analysoimaan teosta julkisesti, on – mikäli lainkaan piittaa maineestaan ja kunniastaan – mietittävä tarkkaan mitä sanoo. Ei voi jättäytyä pelkän fiiliksen varaan tai kaikkein keveimmälle pintatasolle. Ei voi sanoa: ”Käsittämätön”, jos ei ole tosissan edes yrittänyt ymmärtää, eikä voi sanoa: ”Huono”, jos ei ole ensin löytänyt sitä, minkä vuoksi joku on pitänyt teosta kirjoittamisen ja joku toinen julkaisemisen arvoisena.

Vasta kun on hahmottanut, mikä on kirjan juttu, sen voi arvioida jotenkin säädyllisesti. Moni teos olisi jäänyt ymmärtämättä, jos en arvioijana olisi ollut pakotettu hoitamaan lukemista loppuun asti, toisin sanoen analysoimaan lukemaani. En voi sanoa, mitä arvoa kritiikeilläni on ollut lukijoilleni, mutta itselleni ne ovat olleet arvokkaita, teoksia avaavia tekstejä.

Kirjoittaminen rakkaus

Silloin tällöin kirjan kirjoittamista verrataan rakastumiseen. Viimeksi törmäsin vertaukseen Joël Dicker-sitaatissa: ”Kirjan kirjoittaminen on samanlaista kuin rakastuminen: se saattaa satuttaa pahasti.”

Rakastumispuolen ymmärrän metaforasta, mutta metaforaa en. Onneton rakkaus on kipeä juttu. Mutta entä kirjoittaminen? Ei ikinä! Kirjoittaminen ei tee kipeää, vaikka se voi joskus olla vaikeaa. Keskeneräisen tekstin kanssa olen yksin, se on osa minua. Se ei katso minua kuvaruudulta, ei petä, ei ymmärrä minua väärin, ei ala sekoilla eikä jätä minua. En ole sille mitään velkaa, en ole sille mistään vastuussa. Itselleni vain.

Intohimoinen suhteeni keskeneräiseen tekstiin kyllä on. Jaksan puhua siitä ystävilleni. On jännittävää tutustua tekeillä olevaan kirjaan, kun se paljastaa minulle salaisuuksiaan. Siitä on vaikea pysyä erossa silloin. Uudelleenkirjoittamisen vaiheessa, kun arki ja toisto alkavat tulla mukaan suhteeseen – me olemme tässä samassa tilanteessa taas! –, alan tuntea sitä kohtaan pientä tyytymättömyyttä. Joku, ehkä kustannustoimittaja, sanoo jotakin, mikä saa minut näkemään rakkaan tekstini hieman vajavaisena. En ole tyytyväinen. Huomaan yhtäkkiä, että haluan kirjan muuttuvan, ihan vähän vain mutta toisenlaiseksi kuitenkin. Siitä se alkaa, toisen muuttaminen. Aivan vaivihkaa siinä alkaa unelmoida ihan muiden tekstien kirjoittamisesta, ja siellähän niitä onkin, tulevien mahdollisten teosten viettelyksiä.

Jossain vaiheessa kaikki on ohi. Toisin kuin rakkaudessa, kirjoittamisessa on helppo päästää irti. Puhun nyt tietenkin vain itsestäni. Jotkut palaavat muokkaamaan teoksiaan yhä uudelleen, vuosienkin jälkeen. Yhteiset vuodet vain ovat takana. ”Meillä oli kivaa, mutta, tuota, minulla on nyt toinen teksti, ja sinunkin kanssasi tämä on viime aikoina tuntunut ihan työltä.” Ei pienintäkään eroamisen tuskaa. Internetissä kuitenkin tulee välillä vähän stalkkailtua/googlailtua. Mitähän sille nykyään kuuluu? Onkohan sillä (toivottavasti!) uusia rakastajia?

Sen jälkeen, kun Pinnan alla pimeä lähti elämään omaa elämäänsä, sillä on ollut esimerkiksi tällaisia ihmissuhteita:

”Laajarinteen romaanissa on spekulatiivisen fiktion juonne, mutta sen fantasiaelementit ovat oikeasti pelottavia.” (Marko Hautala)

”Pinnan alla pimeä lienee kirjakeväämme omintakeisimpia ja kylmäpäisen kiehtovimpia teoksia.” (Jani Saxell, Parnasso)

”Makrotasolla tarkastellen Laajarinne on luonut kriittisen ajankuvan. Teoksessa on hämmästyttävän paljon yhteyksiä nykypäivään.” (Anne Haikola, Nousu)

”Päähenkilön ammatillinen osaaminenkin taitaa olla mielikuvituksen tuotetta.” (Taina J, Kaksi sivullista)

”Pinnan alla pimeä on sopivalla tavalla haastava, älykäs ja samaistuttava kirja. Se muistuttaa ihmisiä siitä, että vaikka jokin asia on jäänyt taakse, se ei välttämättä ole lakannut olemasta.” (Shimo Suntila, Tähtivaeltaja)

”Viihdyttävä kerronta yhdistyy korkeakirjalliseen, temaattisesti rikkaaseen sisältöön.” (Artemis Kelosaari, Kritiikki)

”Jukka Laajarinne on kirjoittanut teoksen, jossa kutakuinkin kaikki on oudosti kohdallaan.” (Harri Erkki, Portti)

”Laajarinteen romaanista avautuu äkkiä muitakin kerroksia. Toki ne viittaavat Carl Jungin psykologisiin teorioihin ja dystooppisen tieteiskirjallisuuden klassikoihin, mutta moninaisen aineiston yhdistelmä on Laajarinnettä itseään ja materiaali on oikein pätevästi järjestelty.” (Kauppalehti)

”Uutuuskin on tieteistarina, vaikka sitä markkinoidaan psykologisena trillerinä. Kirja muistuttaa hieman puolalaisen scifi-mestarin Stanislaw Lemin teoksia.” (Pertti Avola, Helsingin sanomat)

”Romaani on jännittävä kokeilu asetelmasta, jossa aine on alisteinen hengelle ja ruumis sielulle.” (Helena Miettinen, Savon Sanomat)

”Pinnan alla pimeää on kutsuttu psykologiseksi trilleriksi, mutta tämän mainoslauseen ei kannata antaa hämätä. Kyse on paljon enemmästä.” (Omppu Martin, Reader, why did I marry him?)

”Oletko valmis venyttämään tietoisuuden ja todellisuuden rajoja – tai käsitystäsi niistä? Sukella rohkeasti suoraan pinnan alle!” (Suketus, Eniten minua kiinnostaa tie)

Pinnan alla pimeä on omituinen kirja. Se sisältää paljon kummallista ja kysymyksiä herättävää aineistoa. Tarinan omituisuus ja epämääräisyys viehättävät.” (Mikko Saari, Kirjavinkit)

”Uhan tuntu, jopa kauhu pirskahtelee voimakkaastikin pintaan.” (Annika Kivi, Rakkaudesta kirjoihin)

”Voi olla, että kirjan tarkoituksena oli juuri se, että lukija saa analysoida, purkaa kirjaa mielessään kuin aivopähkinää, mutta minulle tämä ei avautunut, enkä halunnut etsiä sanakirjaa lukemisen aikana ja suomentaa jatkuvasti.” (Marika, Usva)

Turkulaiset, raisiolaiset!

Lauantaina, kirjan ja ruusun päivän aattona vierailen sekä Akateemisen kirjakaupan kohtaamispaikalla sekä Raision kirjamatineassa. Tulkaa! Nähdään!

* * *

22.4. klo 12:30, Akateeminen kirjakauppa, Eerikinkatu 15, Turku

Kohtaamispaikalla Jukka Laajarinne, aiheena romaani Pinnan alla pimeä.

* * *

22.4. klo 14 alkaen Raision kirjamatinea

Martinsali, Raision Kirjastotalo, Eeronkuja 2, Raisio

Kirjamyyntiä, puffetti, kirja-arvontoja. Esiintymässä 10 kirjailijaa: Mila Teräs, Venla Hiidensalo, Katja Kallio, Ilana Aalto, Maarit Tyrkkö, Janne Mäkitalo, Mikko Kamula, Jukka Laajarinne, Matti Laine, Tuula Vainikainen.

* * *

P.S. Jos et millään pääse haastattelupaikoille, vaikka kovasti haluaisit, voit lohdutukseksi kuunnella YLE Areenasta Jani Tanskasen toimittaman Kirjakerho-jakson.

Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.