Kirjoittajan psykoosi

Joku kollegani jossain haastattelussa joskus – pahoittelen viittauksen epämääräisyyttä, mutta näin tarkasti muistini toimii/ei toimi – puhui ilmiöstä, jonka hän nimesi kirjoittajan psykoosiksi: Pitkään jonkin aiheen parissa työskennellessään kirjailija alkaa nähdä siihen liittyviä asioita kaikkialla ympärillään.

Tällä tavoin kuvattuna ilmiö lienee kaikille tuttu. Jos vaikkapa alkaisin harrastaa intohimoisesti hyönteisiä, alkaisin havaita niitä ja niiden jättämiä merkkejä itselleni uudella tavalla. Katseeni ja mieleni tarkentuisivat etsimään toisenlaisia yksityiskohtia, kuin mitä aiemmin olen etsinyt: Tuo lehtikasa voisi olla otollinen sen-ja-sen löytämiselle. Nuo reiät puunrungossa kertovat siitä-ja-siitä kuoriaisesta tai muurahaisesta. Jos taas olisin taloustieteilijä, hahmottaisin ihmisten kanssakäymisen paljon enemmässä määrin taloustieteen teorioiden kautta, taloudellisena aktiviteettina, kuin nyt hahmotan. Vastarakastuneelle lähes koko maailma puhuu rakkaudesta tai rakkauden kohteesta. Mitä teemme ja mihin keskitymme, vaikuttaa mitä suurimmassa määrin siihen, mitä näemme.

Koska ilmiö on arkinen ja normaali, sen nimeäminen minkäänlaiseksi psykoosiksi tuntui mielestäni yliampuvalta ja harhaanjohtavalta. Viime vuosina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, mistä ilmiössä voi voimakkaimmillaan olla kysymys. Otetaanpa esimerkki.

Törmäsin hiljattain Urbanskin kiehtovaan kirjoitukseen kahden sarjakuvakäsikirjoittajan, Alan Mooren ja Grant Morrisonin välisestä okkulttisesta mittelöstä, jossa sarjakuvat eivät ole pelkästään taideteoksia vaan taikoja.

Morrison on kuvaillut sarjakuvan teon vaikutuksia siten, että aiheet, joista hän kirjoittaa alkavat usein toteutua hänen henkilökohtaisessa elämässään. Jos hän kirjoittaa tietylle sankarilleen pahoja käänteitä, sellaisia on tiedossa myös hänen omassa elämässään. Sarjakuvahahmon vaarallista infektiota seurasi Morrisonin itsensä vakava sairastuminen. Parempi kirjoittaa kivoja juttuja? Näin ajateltuna Joni Skiftesvikin ei olisi kannattanut kirjoittaa pojan hukkumiskuolemaa esikoisteokseensa – kohtausta, jonka samankaltaisuus kirjailijan perhettä kohdanneen tragedian kanssa ei ole jäänyt toimittajiltakaan huomaamatta.

Jotkut syvyyspsykologian parissa joko työskentelevät tai harrastelevat ihmiset muistuttelevat toisinaan kuvien ja kertomusten voimasta. Niiden vaikutukset eivät rajoitu vain yksilöihin vaan myös yhteiskuntaan. Muistutus saa usein varoituksen muodon: ”Kannattaa harkita tarkoin, millaisia kuvia aktivoi.” Tässä varoittelussa ei ole (ainakaan aina) magiasta kysymys, vaan siitä, että me toimimme erilaisten, usein esteettisten, mallikuvien mukaisesti. Suuri osa ihmisen käyttäytymisestä on jäljittelyä: niin muodit kuin moraalimmekin – myös kriittinen ajattelu – ovat pääsääntöisesti valmiiden mallien toistamista. (Filosofi Daniel Dennettin mukaan inhimillinen toiminta jakautuu karkeasti geneettiseen ja memeettiseen, mihin tahtoisin lisätä, että valtaosa memetiikasta on mimetiikkaa.) Tutki huviksesi itseäsi ja vaikuttimiasi: millainen mies tai nainen tai muu tahdot olla? Mistä tämän vision – tai kenties useamman, ehkä keskenään ristiriitaisen – sisältö on peräisin?

Pinnan alla pimeää kirjoittaessani eräs keskeisimpiä tutkimusaiheitani oli Jungin synkronisiteetin eli merkitsevien yhteensattumien idea. Jossakin kirjoituksessaan Jung esittää maagisen ajattelun tietynlaisena keskenkasvuisuutena, jossa ihminen ei pikkulapsen tavoin ole oikein oppinut erottamaan itsensä ja ulkomaailman välistä eroa. Siellä täällä pitkin uraansa hänen oma ajattelunsa on kuitenkin maagista juuri tässä kuvailemassaan mielessä, ja on filosofisesti aivan validi kysymys, onko eroa minun ja ulkomaailman välillä oikeastaan sittenkään olemassa. Tai ainakaan minun ja sen välillä, jota olen tottunut pitämään ulkoisena maailmana. Tunnettu esimerkki jungilaisesta magiasta on tapaus, jossa Jung ja Freud istuivat keskustelemassa, ja heidän välillään oli ilmeisiä jännitteitä. Yhtäkkiä hylly tai työpöytä, en nyt muista kumpi, paukahti. Puun jännitteet olivat halkaisseet lankun. Jung ilmoitti tienneensä, että näin oli käymässä, ja sanoi, että ilmiö toistuu. Kohta levy oli paukahtanut uudelleen.

Voitte ehkä aavistaa, miltä maailmani alkoi kirjoitusprosessini aikana näyttää.

Samana päivänä, kun luin Jungin kuvausta kultakuoriaistapauksesta (Jungin käyttämä esimerkki synkronisiteetista: vastaanoton ikkunasta oli ilmestynyt kultakuoriainen, kun potilas oli kertonut unessa näkemästään kultaisesta skarabeesta), kotiini lensi kultakuoriainen, ensimmäinen ja toistaiseksi viimeinen lajiaan, jonka olen nähnyt.

Kirjassani leviävän psyykkisen pandemian alkukuvaksi valitsin hämärän unen tai muistikuvan lapsuudestani – hukkumisen pelkoa Korkeasaaren rannassa – joka oli esiintynyt myös yhden ystäväni unessa (Korkeasaaressa tapahtuvana joukkohukuttautumisena) ja toisen ystäväni lapsuudenmuistossa. Kun kuva alkoi toistua sattumalta lukemassani kirjallisuudessa, ja kun lopulta ymmärsin, mistä kuvasta olikaan kysymys, en voinut enää kiistää eräänlaista arkkityyppisten kuvien tiedostamatonta vaikutusta mieleeni. Annoin kuvien johdattaa. Olin astunut perinteisen romanttisen taiteilijan muottiin, taiteilija, joka ennemminkin kanavoi jotain ylimaallista kuin sepittelee ja harkitsee teoksensa itse.

Kirjassani tapahtuu myös eräänlaisia konkreettisia romahduksia (kirjani maailma on perimmältään psyykkinen ja saattaa siksi käyttäytyä symbolisilla tavoilla), joista en ollut aivan varma. Harkitsin niistä luopumista, kunnes kuulin lontoolaisen teatterikatsomon romahduksesta erääseen siteeraamaani kirjaan perustuvan näytelmän – ja juuri sen pienen, psyykkisen kulkutaudin jälkeistä tuhoa kuvaavan unikohtauksen aikana!

Ja niin edelleen, ja niin edelleen. Tuntui, kuin kirjoittamiseni kutsuisi maailmaan ja elämääni tapahtumia ja ihmisiä, vetäisi niitä puoleensa omituisella, aiemmin kokemattomallani tavalla. Toisinaan mietin, kumpi onkaan tulossa hulluksi: maailma vai minä? (Ja onko kysymys lopulta edes oikein asetettu?) Kuten Wolfgang Pauli Jungin kanssa käymässään kirjeenvaihdossa toteaa, synkronisiteetin emotionaalinen voima on melko vastaansanomaton, kun yhteensattumia alkaa oikein kunnolla kasaantua.

Kaikki prosessin aikana kokemani ei ollut pelkästään jännittävää tai kiinnostavaa, vaan jouduin käymään läpi myös vaikean henkilökohtaisen ja moniulotteisen kriisin. Sieluni on pinnalle päästynäni hieman tasoittunut, ja merkitykset joita näen ympärilläni, ovat taas arkipäiväisempiä. Hieman kaipaan silloista kaiken merkityksellisyyttä, mutta ehkä näin on parempi. Symbolismi on hyvä renki mutta kauhea isäntä. Nyt kuitenkin tiedän, mitä on kirjoittajan psykoosi.