Taustatöistä, jälleen

Joitakin kirjoja, jotka nykyinen romaanikäsikirjoitukseni on tuonut luettavakseni:

Gaston Bachelard: Vesi ja unet
Jean Shinoda Bolen: Kiireellinen viesti äidiltä
Henri Broms: Alkukuvien jäljillä
Joseph Campbell: Sankarin tuhannet kasvot
Elias Canetti: Joukko ja valta
Clarissa Pinkola Estés: Naiset jotka kulkevat susien kanssa
Henrik Fexeus: Viettelyn jalo taito
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja
Sigmund Freud: Tapauskertomukset
Sigmund Freud: Maallikkoanalyysin kysymys
Sigmund Freud: Mooses, telepatia ja paholainen
Sigmund Freud: Joukkopsykologia ja egoanalyysi
Erich Fromm: Sigmund Freud’s Mission
Erich Fromm: Unohdettu kieli
Erich Fromm & D.T. Suzuki: Zen ja psykoanalyysi
Gilgamesh
James Hillman: Suicide and the Soul
James Hillman: Archetypal Psychology
James Hillman: City & Soul
Allan Hobson: Unennäöstä. Johdatus unitutkimukseen
James Hollis: Kenen elämää elät?
James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa
C.G. Jung: Kärsimyksestä
C.G. Jung: Unia, ajatuksia, muistikuvia
C.G. Jung: The Red Book
C.G. Jung: Kohti totuutta
C.G. Jung: Yliluonnollisen psykologiaa
C.G. Jung: Piilotajunnan psykologiaa
The Gnostic Jung
Jung on Synchronicity and the Paranormal
Arthur Koestler: Parapsykologiaa vai yhteensattumia?
Alexandre Kojève: Johdatus Hegelin lukemiseen
Gary Lachman: Tajunnan alkemistit
Gustave Le Bon: Joukkosielu
Anne Lindholm-Kärki: Unet ja arkkityypit. Naisen sisäiset tiennäyttäjät
Petri Meronen: Kuullessaan sanan psykoanalyysi
Thomas Moore: Seksin sielu
David Morehause: Selvänäköinen soturi
Wilhelm Reich: Fasismin massapsykologia
Ingrid Riedel: Unet ja elämänkaari
Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet
Oliver Sacks: Mies joka luuli vaimoaan hatuksi
Oliver Sacks: Kirjailija joka kadotti kirjaimet ja muita mielen arvoituksia
Rupert Sheldrake: Morphic Resonance
Rupert Sheldrake: Miksi koirasi tietää, milloin olet tulossa kotiin
Markku Siivola: Unien opissa
Anna-Brita Ståhl: Unen kuvat. Jungilaista unien tulkintaa
James Surowiecki: Joukkojen viisaus
Juhani Syrjä: Minotauros. Epätieteellinen kirjoitus
Nick Totton (toim.): Psychoanalysis and the paranormal
Morris West: Maailma on lasista tehty
Colin Wilson: Piilotajunnan valtias C.G. Jung

Läpimurtoja

Luovuuden ja hulluuden kliseinen yhteys ja olematon rajaviiva… Tuntuu, kuin olisin nykyisen romaaniprojektini kuluessa löytänyt sen, tunnustellut sitä, tasapainotellut rajalla ja kenties ylittänytkin sen. Kyseessä ei ole vain yksi rajaviiva, ei vain yksi yhteys. Samalla on murtunut sielun ja ulkomaailman välinen rajamuuri. En ole koskaan pitänyt subjekti-objekti-dikotomiaa älyllisesti kovin perusteltuna jaotteluna, mutta viimeisten parin vuoden aikana ero on hälvennyt myös tunnetasolla. Olen kokenut asioita, jotka ovat saaneet ihoni kananlihalle. Valvetodellisuuden, unen ja taiteiden välilläkään ei tunnu olevan niin isoja eroja kuin joskus kuvittelin. Kategoriat murtuvat, todellisuudet sekoittuvat. Ja tämä on valtavan kiehtovaa.

En ole kirjoittanut Prosessistani paljonkaan (Särö-lehden Taide & Missio -numerossa avasin tosin jotakin pientä metodistani ja siitä, mihin se on minut vienyt). Se on liian suuri, kerrottavaa olisi niin paljon. Olen merkkien labyrintissa, jossa kaikki tuntuu niin pirullisen kiehtovalta, etten tahdo haaskata löytöjäni blogifragmentteihin tai vastaaviin. Se kuuluu romaanin sivuille tai kahdenkeskisiin, humalaisiin ja hämyisiin keskusteluihin. Tämä on – ehkä – ollut syy, miksi olen viettänyt hiljaiseloa tässä blogissa. On tuntunut, ettei joko ole mitään sanottavaa, tai jos sanottavaa on ollut, se on ollut joko liian henkilökohtaista tai liian suurta.

Sen sijaan olen alkanut pitää jonkinlaista kuvapäiväkirjaa. Kuvia sieltä sun täältä, leikkiä kameralla. Tsekatkaa flickr-tilini, jos kiinnostaa.

Se on täytetty

44 vuoden iällä on ollut minulle ironista symboliarvoa siitä lähtien, kun taannoin julkaistiin suuri kansainvälinen tutkimus, jonka mukaan ihminen on tilastollisesti onnettomimmillaan 44-vuotiaana. Väänsin aiheesta vitsiä ja flarfia. Ja sitten se vuosi tuli.

Aluksi kaikki näytti helpolta. Oikeastaan oli ilmeistä, että elämäni oli monessa mielessä melkoisessa noususuhdanteessa. Fyysisestikin olin kovemmassa kunnossa kuin koskaan. Jos tämä on elämän paskinta aikaa, ajattelin, niin voi jumpe, mitä mahtaakaan olla edessä, kun pääsen täältä kuopan pohjalta.

Mutta sitten eräs psyykeäni jo pitkään häirinnyt pohjavirtaus kiskaisi minut pinnan alle. Ja melkein heti sen jälkeen vaimollani diagnosoitiin syöpä (homma on nyt jo hyvällä mallilla). Ongelmat kietoutuivat yhteen, ja loppusyksy ja sydäntalvi menivätkin aika, no, aika sekavasti. Olin riivattu ja olin zombie. Keskittymiskykyni romahti, lähimuisti lakkasi olemasta, työt kärsivät. Itkeskelin paljon, join tavallista enemmän. Ja semmoista.

Viime aikoina olen kuitenkin saanut itseni taas kasaan. Rästiin kerääntyneet työt alkavat olla tehdyt, kirjoittaminenkin sujuu jälleen. Ehkä voin palata bloginkin ääreen.

Rajatilanteet, vaikka niiden yhteydessä paljon arvokasta tuhoutuisikin, avaavat jotakin uutta. Ainakin silloin kun ne eivät tuhoa liian paljon. Joskus se, mikä ei tapa, vammauttaa. Huomaan erään pitkäaikaisen unelmani kuolleen. Ja toisen heränneen henkiin. Tai ehkä se olikin yksi ja sama unelma, joka käänsi minulle toisen puolensa.

Mutta tänään täytin 45. Njäh-njäh-njäh! Selvisin kuin selvisinkin!

IMG_0524

Pistetään nyt vielä henkilökohtainen kirjavuosi pakettiin. Viime vuoden merkittävimmät lukukokemukseni (ei missään järjestyksessä), olkaa hyvät:

Hanne Ørstavik: Yhtä totta kuin olen todellinen
Mark Johnson: The Meaning of the Body
Antti Salminen: Lomonosovin moottori
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 1-4
Ann Radcliffe: Udolpho

Ja merkittävimmät omat kirjoitusprojektini: Situationistisen psykomaantieteen innoittama mutta laajemminkin ympäristön ja mielen suhdetta käsittelevä esseekokoelmani ”Tiloissa” sekä jungilainen scifi-romaanini ovat molemmat siinä määrin hyvässä vaiheessa, että lienevät valmiita puolentoista vuoden kuluessa. Siihen asti… pitää vain tehdä töitä.

Knausgård: Min kamp 4

Olen aiemmin osoittanut turhautumiseni Knausgårdin tapaan kirjoittaa. Teksti on ollut minulle enimmäkseen tyhjää ja merkityksetöntä, jos kohta harvinaisen monisanaista. Se on kuitenkin ollut sujuvaa, helppolukuista ja hetkittäin viihdyttävää. Monisanaisuus tuntui vahvuudelta ensimmäisen osan loppupuolella, jatkossa ainoastaan paperin tuhlaukselta.

Harvinaisen suorapuheinen autofiktio on luonut eräänlaisen aitouden vaikutelman: olen kokenut ikään kuin kuuntelevani Knausgårdin puhetta elämästään. Tunnen joitakin sellaisia ihmisiä tosielämässäkin, jotka puhuvat, puhuvat, puhuvat, eivätkö oikein osaa rajata aihettaan vaan haluavat kertoa aivan kaiken, mikä liittyy mitenkään mihinkään – ja se on aivan äärimmäisen rasittavaa. Knausgårdin ehdoton vahvuus on ollut kohtalainen kaunistelemattomuus. Ihminen on tullut lähemmäs kuin monessa muussa autofiktiossa.

Mutta kun minulla on omakin elämä, olen erityisesti toista ja kolmatta osaa lukiessani ajatellut. Eivätkö nämä kirjat ole ennemminkin kitschiä kuin taidetta, sellaisessa Tomáš Kulkan mielessä, jossa kitschin erottaa taiteesta läpinäkyvyys. Kitschille ominaista ei ole teos itse vaan se, mitä se kuvaa. Kitschissä MITÄ ylikorostuu MITEN kustannuksella.

Kirjasarjan osakseen saama keskustelu osoittaa toki, että myös MITEN on kiinnittänyt huomiotamme. Mutta onko kysymys vain siitä, että jotkut tunnetut kirjallisuudentuntijat ovat menneet halpaan ja kohottaneet kitschin laatutaiteeksi? Onko teossarja itsessään ansainnut käsittelyn taiteena?

Kolmannen osan jälkeen olin jo lopettamaisillani sarjan seuraamisen, mutta päätin antaa sille vielä yhden mahdollisuuden. Neljättä ei vielä alkukesästä ollut suomeksi, mutta koska Knausgårdin kieli on yksinkertaista ja konkreettista, päätin lukea ruotsinnoksen.

En ole juurikaan joutunut käyttämään ruotsin kieltä lukion jälkeen, joten kielitaitoni ei ole kehuttava. Lukeminen oli hidasta ja hankalaa, ja urakka kesti yli kuukauden. Mutta se kannatti.

Vaivalloisuus ja hitaus palauttivat tyhjänpäiväisen pölötyksen tekstiksi ja toivat kirjaan taideteosluonteen, joka siitä oli ensimmäisen osan jälkeen puuttunut. Jouduin keskittymään yksittäisten lauseiden, kappaleiden ja sivujen merkityksiin ja rakenteisiin aivan toisin kuin omalla äidinkielelläni. Teksti ei enää ollutkaan kitschmäisen läpinäkyvää. Lopultakin näin kirjan, en Knausgårdia.

Hidas lukeminen voi olla monelle muullekin teokselle se oikea tapa ottaa vastaan. Teos kuin teos on kirjoitettu tavattoman hitaasti tavalliseen lukunopeuteemme verrattuna. Kirjailija ja hidas lukija suhtautunevat tekstiin samanlaisemmin kuin kirjailija ja nopea lukija, ja siinä mielessähidas lukeminen lienee lähempänä onnistunutta kommunikaatiota, asian jakamista.

Ainakin minä ruotsiksi lukiessani kiinnitin huomiota sellaisiin asioihin, joihin kiinnitän kirjoittaessanikin: rakenteeseen, kieleen, kerrontaan, yksityiskohtiin. Yksityiskohtien tasolla Knausgårdilla on ikäviä maneereja. Hän tekee samoja havaintoja kerran toisensa jälkeen: kirjassa nyökkäillään ja kohautellaan olkapäitä tautologisella tavalla. Kieltä on vaikea pitää erityisen rikkaana – mikä on tietysti juuri se piirre, jonka vuoksi kykenin kirjan ruotsiksi lukemaan.

Hitaus itsessään tuo merkityksiä sinnekin, missä niitä ei muuten huomaisi. Tikusta tulee asiaa, kun sitä tarpeeksi kauan katselee. Vaikka kielitaidottomuuttani menetin varmasti paljon, koen saaneeni tilalle enemmän. Romaanin, en höpöttäjää.

Jatkan eteenpäin ihan mielelläni. Jatkossakin toisella kotimaisella.

Kiirettä pidellyt

Käsikirjoitukset käyvät kuumina, joten nyt niitä on taottava. Moni muu asia jää siinä tohinassa vähän vähemmälle huomiolle. Niin kuin tämä blogi. Ja muutenkin oikea elämä on ollut suht’ täyttä. Kevät kaikkine ihmeineen. (Ihmeistä tulikin mieleen, miten romaaniani 72 käsiteltiin Ylen Puoli seitsemän -ohjelmassa. Tsekatkaapa. Kirjaa koskeva osuus alkaa kohdasta 10:03.) Ja sitten on vielä tämä Tove Jansson -juhlavuosi. Keikkaa on pukannut, ja minä olen yrittänyt opetella sanomaan ei.

Tällä hetkellä keikkakalenteri näyttää kai suunnilleen tältä:

 

7.5. Nousiaisten kirjasto, klo 18

Arvaamaton laakso – muumikirjojen absurdi kauhu

***

9.5. Platonin Akatemia
Kallio-Kuninkalan kartano, Järvenpää

Pelkoa ja ahdistusta Muumilaaksossa. Päärakennus klo 9:15.

***

17.5. Kirjakrooli – Lit Crawl Helsinki
Ravintola Teatteri, Pohjoisesplanadi 2, klo 17-17:30.

Luen romaaniani 72 ja vastaan julkison kysymyksiin. Vapaa pääsy.

Muita esiintyjiä Teatterissa: Anu Holopainen, Aki Ollikainen, Kersti Juva, Leevi Lehto. Kirjakroolin koko ohjelma löytyy täältä.

 

***

14.6. Tähtivaeltaja-päivä
Dubrovnik, Eerikinkatu 11

Tähtivaeltaja-päivässä osallistun kahteen paneelikeskusteluun:

16.00 Science Fiction, Fantasy and Me (engl.)
– Authors talking about their calling and what they love about sf/f.
Merja Polvinen (PJ), Hal Duncan, Magdaleena Hai, Jukka Laajarinne

19.00 Mikä paskapäisissä sankareissa viehättää?
– Miksi fiktiivisissä tarinoissa sietää ja jopa ihailee tyyppejä, joita ei todellisuudessa haluaisi edes tavata.
Petri Hiltunen (PJ), Jukka Halme, Jukka Laajarinne, Johanna Sinisalo

Tilaisuuden koko ohjelma löytyy täältä.

***

8.-10.8. Kirjallisuusseminaari: ”Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi.”

9.8. klo 16-19:30. Alustuksia ja keskustelua aiheesta Tove Jansson ja eksistentialismi. Kulttuurirykmentti, Jokikatu 24, Porvoo.

Koko seminaarin ohjelma löytyy täältä.

***

23.10.  Naantalin lukio, auditorio klo 18.

Lux Gratiae -luento Muumi-kirjojen filosofisista teemoista.

 

 

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Yksisilmäisestä lukutavasta

SK:n taannoisessa vessapaperijutussa puhuttiin kaiken muun muassa niistä odotuksista, joita suomalaiset kirjallisuudelta odottavat. Enemmän tai vähemmän implisiittisen väitteen mukaan kirjallisuuden odotetaan edelleen olevan realistista. En allekirjoita väitettä; lukijoita ja yleisöjä on nykyään joka lähtöön. Olin myös muutama vuosi sitten seurannut Jäiset jumalat -nuorisoromaanini luentaa erilaisissa kritiikeissä, ja kiinnostavaa kyllä, scifi- ja fantasiapiireissä teoksen kaksoiskoodausta ei kovinkaan usein tajuttu: kirjaa luettiin – haluttiin lukea – nimenomaan scifinä ja fantasiana, ja sellaisena sitä myös sätittiin. Olin kuitenkin kirjoittanut sen tiukasti tiettyjen realististen periaatteiden mukaan: kirjassa ei lainkaan kuvailtu ilmiöitä eikä teknologiaa, jotka eivät olisi tai olisi olleet arkea ja todellisuutta joillekin jossakin päin maailmaa. Mutta siis ei, realismin vaatimusta en ole koskaan kirjoittajana kohdannut, mutta yksinkertaisen, yksitasoisen kerronnan odotuksia toisinaan.

Eilen ja toissapäivänä tulin kuitenkin iloisesti yllätetyksi: Sekä Rouva Huu että Finlandia Junior -raati olivat löytäneet kuvakirjaamme näkökulman, jota en ollut itse tullut edes ajatelleeksi. Kirjan kerrontahan rakentuu suurelta osalta kahden narratiivin väliselle ristiriidalle: teksti – isän selitykset lapselleen siitä, miksi mitäkin tapahtuu – kertoo arkitodellisuudesta, kuvat hurjasta agenttiseikkailusta. Ristiriidassa oli nähty muiden tulkintojen lisäksi arkirealistinen mahdollisuus, että kuvissa nähty seikkailu onkin vain lapsen mielikuvitusta. Hassua kyllä, kuvat olivat tähän asti olleet minulle kertomuksen ”todellisuutta”, sanat sumutusta.

Pienen hetken, mietin, miksi lukijat halusivat tarjota realistisen luentavaihtoehdon. Oliko maassamme sittenkin vallalla realistisen luennan salakavala pohjaimu? Vai onko niin, että kirjallisuudessa sanaa pidetään edelleen painavampana kuin kuvaa? (Muistan, kuinka Timo Parvelan ja Virpi Talvitien Keinulauta löi minut joskus ällikällä, koska olin pitänyt sanaa totuutena, kuvaa… pelkkänä kuvituksena.) Mietiskelyni osoittautuivat nopeasti turhiksi. Lukijat olivat tällä kertaa avanneet tekstin kaikki mahdollisuudet. Olin itse sortunut lukemaan tahallani monimerkitykselliseksi rakentamaani tarinaa vain yhdestä näkökulmasta.

Tekijät kirjan takana

Tekijät kirjan takana

Mistä se kannattaa hankkia?

Melkein aina uuden kirjan ilmestyttyä minulta kysytään: ”Mistä se kannattaa hankkia, että sinä saat mahdollisimman suuren osan rahoista? Myytkö kirjaa suoraan?”

Kysyjä osoittaa hyvää tahtoa taiteilijaa kohtaan. Köyhimpien kirjailijoiden kohdalla muutaman euron kysymys voi olla jopa perusteltu, ja siksi en uskallakaan yleistää vastaustani koskemaan kaikkia. Vastaan kuitenkin – luullakseni myös monen kollegani puolesta.

En myy kirjojani suoraan, vaikka siten saattaisin tienata jopa useita kymppejä. Sen sijaan kehotan kyselijää menemään kirjakauppaan. Siellä sitä myydään, Akateemisen ja Suomalaisen hyllyillä. Ja nettikaupoissa. Kustantajallakin on oma nettimyyntinsä.

Muutamaa tai montaakin euroa tärkeämpää kirjailijalle on nimittäin uran jatkuvuus, mahdollisuus jatkossakin kirjoittaa ja tulla julkaistuksi. Siihen taas vaaditaan kustantaja- ja välittäjäportaiden luottamusta. Tiedän tekijöitä, joiden kohdalla usko on loppunut. He ovat käytännössä saaneet kustantamoiltaan kenkää. Joillekin pitkän kustantajasuhteen päättymisestä on jopa sanottu suoraan.

Sinänsä pidän julkaistavien nimekkeiden määrän vähenemistä, mikä on ymmärtääkseni tämänhetkinen kehityssuunta, varsin terveenä ilmiönä. Suuren työn hylkypäätös on tietenkin masentava isku kirjailijalle, mutta toisaalta tilanne, jossa suurin osa kirjoista painetaan suoraan pitkään häntään, ei ole mielekäs. (Ja toisaalta, kuitenkin, se tarjoaa lukijoille löytämisen mahdollisuuksia, joita 80-luvun nimekemäärät eivät tarjonneet.) Kirjailijan kannalta on ehkä himpun verran vähemmän turhauttavaa saada kirjansa julkaistuksi, vaikka sen sitten löytäisikin tasan kymmenen lukijaa, kuin jäädä kokonaan julkaisematta. Mutta vain himpun verran. Kustantajalta on kuitenkin täysin ymmärrettävää vältellä panostamasta teoksiin, joita se ei pysty myymään.

Moni kustantaja tuntuu joka tapauksessa toimivan vähälevikkisiä tekijöitään kohtaa varsin reilusti: ei julkaista niin usein kuin ennen, mutta tekijää ei kokonaan hylätä. Tämän voisi nähdä mahdollisuutena tehdä huolellisesti ja hyvää. Ei ole pakko julkaista jotakin puolivillaista joka vuosi, vaan teoksiin voi kaikessa rauhassa käyttää enemmän aikaa.

Kirjailijaksi aikovan on joka tapauksessa syytä tiedostaa realiteetit: tällä työllä ei todennäköisesti rikastu. Jos raha on se tärkein kannustin, kannattaa mennä muihin töihin – tai ei ainakaan kannata jättää niitä muita töitä kovin varhaisessa vaiheessa. Erityisesti, jos aikoo taiteilla Suuria Tulevaisuuden Klassikoita, kannattaa varautua kuolemaan lämmittämättömässä ullakkohuoneistossa keuhkotautiin. Korvansa irti leikanneena. Olenkin aina ihmetellyt sellaisia ihmisiä kuin Hannu Raittila, jotka näkevät kirjailijuuden ammattina, yrityksenä ansaita itselleen keskiluokkaiset tulot. Sillä todellinen ammatti tämä on vain harvalle.

Mutta siis. Kyllä kirjoja silti ostaa kannattaa. Täydellä hinnalla, sellaisia joita toivoo jatkossakin julkaistavan.

Julkkarit

Silloin kun en vielä ollut kirjailija, kuvittelin, että aina uuden kirjan tullessa painosta kustantaja järjestää julkkarit, kemut, joissa ollaan kultturelleja ja juodaan koktaileja tai ehkä viinaa, ja syödään jotain kivaa pientä, sillä onhan kirjan ilmestyminen aina iso tapaus. Näin ainakin luulen kuvitelleeni, mutta siitä on jo aikaa, joten en uskalla olla aivan varma. Todellisuus luonnollisestikin ollut toinen. Ainoat kustantajan järjestämät varsinaiset julkkarit, jotka muistan urani varrelle sattuneen, olivat Turbatorin järjestämät, ja kirja, jota juhlittiin, oli nimeltään Kertomuksia pimeestä.

No, kyllähän kustantamot muuten kemuja ja markkinointitilaisuuksia järjestävät. Ei mitään valittamista. Yksittäisiä teoksia nyt vain tulee niin paljon nykyään, että jos jokaista juhlittaisiin erikseen – varmaan markkinoinnin ennakkosuosikkeja joskus juhlitaan edelleenkin – ei kustannusväki selvää hetkeä näkisi. Ei… valehtelin, Mummon koneen julkistamistilaisuus ja palkinnonjako Bolognassa taisivat olla yhdistetty tilaisuus. Uralleni on siis osunut peräti kahdet julkkarit, joista toiset peräti Suuressa Maailmassa!

Viime vuosina monet (havaintojeni mukaan erityisesti nais-)kirjailijat ovat ruvenneet järjestämään itse kirjoillensa julkkareita. Tai mistä minä tiedän, ehkä se on ollut tapana jo aiemminkin? Onhan kirjan ilmestyminen ainakin kirjoittajalleen iso tapahtuma ja juhlan arvoinen käänne. Erään kollegani mukaan julkkarit ovat tärkeä osa kirjoittamisprosessia. Julkkareissa ajatukset vapautetaan jo tehdystä ja käännetään katse kohti seuraavaa teosta.

72 oli minulle sen verran tiukka puristus, että jonkinlainen emansipaatioriitti tuntui itsestänikin miltei houkuttelevalta. Mutta.

Ei kirja ole valmis vielä painosta tullessaan. Se on valmis vasta lukijoidensa käsissä, mitä taas ei tapahdu, elleivät kriitikot ja muut vaikuttajahahmot suo sille näkyvyyttä. Julkkareiden pitäminen tuntuisi kuin bilettämiseltä vuoren huipulla, josta on kuitenkin vielä päästävä alas. Prosessi on silloin vielä kesken, eikä se juhlimisella valmiiksi tule. Ja jos taas olisi etsittävä se todellinen käännekohta, kirjoittamisurakan päättyminen, se on päivä, jona jätän korjatut oikovedokset käsistäni. Silloin saatan palkita itseni yhdellä rentouttavalla lasillisella ja onnitella itseäni, mutta koska takana on intensiivinen työpäivä, tuskin jaksan enempää.

Ja sitten mielessä pyöriikin jo se seuraava.

Kirjoittamisen välineet: Kynä ja paperi

Kollegani kertoi kirjoittavansa romaaniensa ensimmäiset versiot kynällä muistikirjaan. Hänen mukaansa kirjoittamista helpottaa, kun tietää, ettei teksti ole lopullista, ja että kaiken joutuu kirjoittamaan vielä uudelleen. Koneella kirjoittaessa mieli juuttuu muotoilemaan vaiheessa, jossa olisi tärkeämpää tuottaa. En voinut olla miettimättä, kuinka paljon velkaa kollegani jopa kadehdittava rytmi ja ilmaisu ovat nimenomaan kynälle.

Uuden romaanin kirjoittaminen on käynnistynyt takkuillen. Ajatuksia ja ideoita on vaikka kuinka, mutta ne eivät jotenkin tahdo suostua muotoon. Ajattelin kokeilla paluuta kynän ja paperin käyttäjäksi. Olen aina kirjoittanut muistiinpanoja paperille, ja ensimmäisen pienoisromaanini, sen jota onneksi ei julkaistu, kirjoitin vihkoon, mutta tällä vuosituhannella olen tuottanut leipätekstini yksinomaan koneella, joten jollakin tavalla kokeilu kuulosti uudistumiselta. Lisäksi olen aina mielessäni pitänyt muistikirjaa jollakin tavalla romanttisena välineenä.
Perjantaiaamun elokuinen valo houkutteli ulos, joten otin kajakin, meloin saareen ja aloin rantakalliolla kirjoittaa. En tiedä, paljonko johtui työvälineestä, paljonko siitä, että olin lähellä luontoa, kaukana siitä hemmetin facebookista ja muusta ajatuksia pirstovasta, paljonko on jonkinlaista harhaa. Tulos oli joka tapauksessa enemmän kuin rohkaiseva. Tekstiä syntyi nopeasti, ja, mikä parasta, sen rytmi ja tyyli tuntuvat paremmilta kuin mitä tavallisesti saan aikaiseksi. Tein jo päätöksen: tämän kirjan kirjoitan kynällä.

Eilen sitten avasin sattumalta Iso numero -lehden, jonka olin torstaina ostanut. Aivotutkija Minna Huotilainen kertoi käsien käytön ja aivotoiminnan yhteyksistä ja piti mahdollisena, että käsin kirjoitamme parempaa tekstiä kuin koneella. Huotilaisen aavistus johti minut Google-kierrokselle. Käsin kirjoittamisen ja näppäimistön käytön eroja on tutkittu jonkin verran. Käsin kirjoittaminen aktivoi aivoja laajemmin ja monipuolisemmin kuin näppäimistö, ja käsin kirjoittamisen arvellaankin kehittävän aivoja paremmin kuin näppäimistön. Virginia Berningerin johtamissa tutkimuksissa käsin aineita kirjoittavien lasten on havaittu kirjoittavan nopeammin ja enemmän sekä ilmaisevan useampia ajatuksia kuin tietokoneella kirjoittavat verrokkinsa.

Mistä voisinkin taas lipsua vanhaan suosikkiaiheeseeni, mieli-ruumis-dikotomian kritiikkiin. Emme ajattele pelkästään aivoillamme, vaan koko kehollamme.