Tänä iltana

istuin baarissa hyvässä seurassa (=Hilla) ja ajattelin muun muassa ammattilaisen ja amatöörin välistä eroa. Suurin osa kirjailijoista taitaa olla amatöörejä (amateur). Minä ainakin, sanan rakastaja-merkityksessä. Teemme työtämme rakkaudesta, tilaustöitäkin, kun taas ammattilainen tekee työtään rahasta. Sen me kirjailijat taas yleensä saamme jostain muualta.

Scifi-mafiassa juttelin muun muassa MikaPeen ja Tuomaksen kanssa siitä, miten kummitukset ovat. Minun nähdäkseni suunnilleen samalla tavalla kuin kipu tai tunteet. Niihin ei tulisi suhtautua häpeillen tai skeptisesti vaan yleisinhimillisenä ilmiönä, havaintomaailman eikä jonkin objektiivisen (mitä sen sitten kuvitellaankin olevan) todellisuuden juttuina.

Millan kanssa puhuimme sukeltamisesta ja laskuvarjohypystä, joista en tiedä yhtään mitään. Niin kuin en mistään tiedä. Olin toisteinen.

Muiden kanssa en puhunut paljon itään, sillä muut olivat Ahvenanmaalla.

Piti olla: ”mitään”.

Vallan luovuttamisesta

Edellisen kirjoitukseni kommentti pisti miettimään. Luulen, että itse asiassa juuri instrumentaalisen hyödyn näkökulma on se seikka, jonka vuoksi todellisuuden määrittelyvalta on lähes kokonaan luovutettu sertifioiduille asiantuntijatahoille.

Kummituksiin tai vastaaviin ilmiöihin ei liity teollisesti tai sotilaallisesti sovellettavaa hyötynäkökulmaa. Siispä niitä ei ole, ja niitä havaitseva (ilmeisesti kuitenkin enemmistöön kuuluva) ihminen joutuu marginalisoimaan ja mitätöimään kokemuksensa. Tämä herättää kysymyksen: voisiko kummitteluun vakavasti tai ymmärtävästi suhtautumisella olla kuitenkin esimerkiksi vanhusten hyvinvointia lisäävä vaikutus?

Todellisuuden määrittelyvallasta luopumisesta saan aiheen siirtyä toiseen ajatukseen, jonka saatoin lukea Eero Riikosen (jonka romaania Pommetiikan perusteet ei voi koskaan liikaa kehua) & kumppaneiden kirjasta Hullun työn tauti tai sitten jostain muualta. Nimittäin että lannistettujen ihmisten ajattelu ei ulotu omaa hyötyä kauemmas. Väsytetty ja kesytetty ihminen supistaa näkökulmansa taktiselle tasolle, keskittyy kamppailemaan ulkoa asetetuissa puitteissa, toimii opportunistisesti ja yrittää yksinkertaisesti pärjätä mahdollisimman hyvin kussakin annetussa tilanteessa ja annetuilla säännöillä. Se on hyötyajattelua suppeimmasta päästä, tuota samaa määrittely- ja määräämisvallan luovuttamista jonnekin muualle, josta äsken mainitsin. Se on sellaisen ihmisen näkökulma, jolla ei oikein ole resursseja muuhun. Se on orjan tai häviäjän asenne (mikä ei tietenkään aina ole ihmisen oma vika).

Taktiseen verrattuna strateginen ajattelu on kauaskantoista ja suuria linjoja hahmottelevaa. Se ulottuu omaa napaa kauemmas niin ajassa kuin avaruudessakin. Strategikko ottaa toiminnassaan huomioon myös seuraavat sukupolvet ja tuhansien kilometrien päässä asuvat ihmiset. Strateginen ajattelu on vapaan yksilön ajattelutapa, sellaisen, joka yksinkertaisesti kykenee johonkin muuhunkin kuin syömään, kakkimaan ja tottelemaan.

Kummittelusta

Kommentoin jo Kasbachin blogikirjoitusta, jonka lähtökohtana oli tieto, jonka mukaan jopa 80% leskeytyneistä vanhuksista hallusinoi kohtaavansa puolisonsa vielä tämän kuoltua. Sekä Kasbach että hänen linkittämänsä kirjoittaja pitävät vanhusten kokemuksia harhoina, aivojen tuottamina epätosina kokemuksina. Johtopäätös on kuitenkin tehty mielestäni hätäisesti, lainkaaan pohtimatta tiedon ja totuuden olemusta, yksinkertaisesti uskoen, että ”kummituksia ei ole”, tai sitten perustellummat pohdinnat on yksinkertaisesti jätetty eksplikoimatta.

Lähdetään väitteestä: aivot tuottavat hallusinaatioita.

Mitä ovat aivot? Aivot on kokemus havaintomaailmassamme: olemme nähneet aivoista valokuvia ja olemme lukeneet niiden toiminnasta. Joku onnellinen on ihan itse nähnyt aivot silmiensä edessä, skalpellinsa alla. Joku on saattanut tuntea aivot tuntoaistillaan, ja joku jopa tietää, miltä aivot maistuvat. Aivojen toimintaa on voitu tutkia empiirisesti: kun tuosta kohdasta lohmaistaan pala pois, aivojen omistajan käytös muuttuu tällä tavalla. Myös nämä kokeet kuuluvat empiiristen havaintojemme piiriin, eivät jonnekin objektiiviseen, itsestämme riippumattomaan todellisuuteen.

Kun sanomme, että kokemus tapahtuu aivoissa, astumme kehäpäätelmään. Sillä nythän on niin, kuten äsken esitin, että aivot tapahtuvat kokemuksessa. Tässä suhteessa aivot kuuluvat samaan ilmiöiden luokkaan kuin kummituksetkin. Ne ovat jotakin, mitä ihmiset havaitsevat.

Objektiiviseen todellisuuteen meillä ei ensinkään ole pääsyä. Jokainen meistä on oman mielensä vanki. Siksi edes tieteen yleispätevyyden kriteerinä ei pidetä sitä, että se tuottaisi objektiivista, riippumatonta tietoa, vaan sitä että se on intersubjektiivista: lähes kuka tahansa pystyy – ainakin teoriassa – toistamaan tieteelliset kokeet ja tekemään niistä samanlaiset tulkinnat. Hyvä koejärjestely on toistettavissa, ja hyvä teoria ennustaa tulevia havaintoja.

Ja mitä tekemistä tällä on kummittelun kanssa?

Se, että kummittelu näyttäisi olevan säännönmukaisesti toistuva, ennustettavissa oleva ja hyvinkin intersubjektiivinen ilmiö. 80% vanhuksista on hiukan eri luokkaa oleva ihmisjoukko, jos sitä verrataan niihin, jotka kykenevät näkemään neutriinoja. (Neutriinon havaitakseen täytyy olla sisäistänyt ja hyväksynyt aikamoinen tietojärjestelmä. Siksi tavallinen kadunmies ei voi havaita neutriinoa.)

Onkin kysyttävä: mikä on se periaate, joka tuomitsee 80% ihmisistä joskus kokeman havainnon harhaksi mutta hyväksyy pienen marginaalin kokemat bosonit todellisuudeksi?

Luulen, että vastaus on metafyysinen: uskotaan havaintojen ulkopuoliseen todellisuuteen sekä siihen, että se on luonteeltaan rationaalinen. Havaintoja tuosta objektiivisesta maailmasta meillä ei kuitenkaan nähdäkseni ole.