Robotti, joka rakastui

Jotakin syvästi häiritsevää on uutisessa, jossa rakastumiseen ohjelmoitu ja itseohjelmoituva robotti meni vaarallisella tavalla sekaisin. Tutkimusryhmä pitää koetta epäonnistumisena, minä onnistumisena. Sillä vaikka suunnittelijat tavoittelivatkin tulevaisuuden hoivarobottien toiminnan kannalta hyödyllistä tunnetta, saivat he aikaiseksi aikaiseksi jotakin enemmän: rakkauden järjettömyyden.

Tavallaan en voi kuin ihmetellä, mikä se järkevä rakastumisen malli oikeastaan oli, jota hankkeessa etsittiin. Ehkä se sama, mitä ihmisetkin usein hakevat: ”Jos minä ihan vähän vain ihastun… Vielä vähän enemmän mutten liikaa. Sillä lailla maltillisen intohimoisesti…”

Kuusi totuutta

Tänään on juurikin oikea hetki ottaa vastaan Maahanmuuttajan haaste ja kertoa kuusi sattumanvaraista tosiasiaa itsestäni. Sattumanvaraisuuden käsite tässä sotkee ajatuksiani. Mitä sattuma voisi tässä yhteydessä tarkoittaa? Eroaako se lopulta vapauden käsitteestä mitenkään? Jos luettelen asioita, valikoin niitä itse, eivätkä ne silloin ainakaan tunnu satunnaisilta. Ovatko ne sitä? Kuutta ensimmäiseksi mieleeni juolahtavaa asiaa en missään tapauksessa kerro, niissä on yksityisyyksiä joukossa.

Ehkäpä riittävän lähellä satunnaisuutta on, jos tosiasiani ovat itselleni ennakoimattomia. Seuraavat kuusi juttua minusta luetteli tyttäreni:

1) Minulla on ruskeat silmät.

2) Olen mies.

3) Minulla on nenä.

4) Olen aikuinen.

5) Ostin lapselleni PetShop -tikkarin tuliaiseksi Norjan-matkalta.

6) Olen käynyt Sveitsissä.

Haastan seuraavat kuusi satunnaista vastaajaa pohtimaan satunnaisuutta:

Minya, Prospero, Harri Hertell, Paholaiskylpyankka, Reetta, sekä kuudentena sinä itse.

(H)aamukirjoitus

Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.

Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.

Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.

Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa.  Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.

Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.

Ad hominem

Henkilön ja hänen mielipiteensä yhdistämistä pidetään argumentointivirheenä. Ei esimerkiksi pidetä oikeutettuna väittää: ”N.N on väärässä, koska hän on ääliö.”

Ad hominem -virheen ajatellaan kaiketi johtuvan päättelyn suunnasta. Onhan nimittäin ilmiselvästi oikeutettua todeta: ”N.N. on ääliö, koska hän on väärässä.”

.

Edellä mainittu saattaa äkkisiltään vaikuttaa jyrkältä kannalta, mutta konkretisoidaan vähän, jotta jälkimmäistä muotoa olevan, henkilön mielipiteestä henkilöön menevän argumentin oikeutus tulee ilmeiseksi.

.

Ajatelkaa Kimmo Sasia.

Aika ja blogillisuus, blogi ja ajallisuus

Ei tätä nyt oikein ole ehtinyt päivittää. Kirjalliset kuolemanrajat (jotka eivät hellitä ainakaan puoleentoista kuukauteen) ovat sitoneet ja sitovat tekemisiäni kaikkina kirjoittamiseen soveltuvina hetkinä. Parempi näin. Aina tekstiä ei odota kukaan. Kerrotaan nyt kuitenkin joitakin kuulumisia.

.

1) Kirjoitin WSOY:n Bulevardi-lehteen (vai bulevardilehteen?) kolumnin siitä miksei lasten- ja nuortenkirjallisuudesta olla kiinnostuneita juuri muualla kuin juhlapuheissa. Ehkäpä pistän kirjoituksen tännekin jossain vaiheessa. Niin epäkohtelias en kuitenkaan ole, että julkaisisin tilatun jutun ensin tai edes välittömästi lehden ilmestyttyä täällä. Vähän myöhemmin. Vaikka aihe näyttääkin olevan tapetilla juuri nyt, onhan Kulttuurivihkojen uuden numeron teemana juuri lastenkirjallisuus ja sen arvostus. Sanomalehtien toimituksissa todetaan, että lastenkirja-arviot ovat pieniä ja vähäisiä, koska toimittajia aihe ei kiinnosta. Tuomas Kyröä sen sijaan on kiinnostanut sen verran, että on antanut Lapsen maailmassa seuraavan lausunnon:

90 prosenttia lastenkirjoista on sisällyksetöntä, huumoritonta, teollista kompromissikamaa.

Jätän lausunnon kommentoimatta, koska en ole lukenut sitä alkuperäisessä yhteydessään.

.

2) Innostuin eksistentialismista joskus kahdenkympin kriisin tuiskeissa, kun käsiini sattui Esa Saarisen kirja Sartre – Pelon, inhon ja valinnan filosofia. Olin sitten aika pitkään Sartre-fani. Nykyään olisin kuitenkin valmis asettamaan eksistenssifilosofit luolavertauksen raameihin: Kierkegaard on aurinko, Heidegger se luolan suulla seisoskeleva tyyppi, joka heittää varjon, Sartre varjona siellä luolan seinällä. de Beauvoir voisi ehkä olla jonkun naispuolisen luolamiehen hahmottelema ääriviivapiirros siitä varjosta.

.

3) Kun noin kuukausi sitten näin ensimmäisen kerran ostoshelvetissä noita pieniä kauko-ohjattavia helikoptereita, joiden infrapuna-aseilla voi ampua kaverin kopterin alas, oli se kuin lapsuuteni märkä uni muoviksi tullut. Ei ollut sellaisia silloin joskus! Olinkin aivan sekaisin, vähällä ostaa joululahjan itselleni. Onneksi vähän aikaa viivyttelin. Kun niiden koptereita edes näkee pörräämässä lähes päivittäin, kyllästyy niihin hyvin pian. Olen jo kyllästynyt, kertaakaan kokeilematta. Krääsätön joulu!

.

4) Tennispalatsissa on taas ihan kiva näyttely. Tyhjiä tauluja ja mekaanista kuolemaa. Yläkerran valokuvanäyttely on vähän vähemmän puhutteleva. Jotenkin sitä sitäpaitsi edelleenkin odottaa museoon kohotetulta taiteelta edes vähän virtuositeettia, vaikka periaatteessa itsensä ilmaiseminen kuuluukin kaikille.

.

5) Ei tällä kertaa enempiä. Kerron Tuntemattoman musiikin klubista joskus toiste.

Kaksi ymmärrystä

Tänään kapakassa selvisi seuraavaa:

Esityksen muuttuessa täysin abstraktiksi muuttuu se jälleen konkreettiseksi, olioksi, ei-esitykseksi. Jos vaikkapa musiikki on abstraktia, se on sävelkulkuja, äänenvärejä jne. mitään esittämättä. Siispä se on pelkkiä aistimuksia, toisin sanoen niin konkreettinen ilmiö kuin ilmiö voi olla.

Poistin tästä toisen ymmärryksen. Väärinymmärrysten välttämiseksi.