Jotkut aloittavat päivänsä kirjoittamalla mitä sattuu, ja siitä on kuulemma jotain apua. Kokeillaanpa.
Täytin tänään vuosia. Olen ilmeisesti jo luovuttanut tässä eloonjäämiskamppailussa, kun asia ei enää tuntunut erityisen pahalta. Jos kuitenkin alkaa tuntua pahalta, niin onneksi tämä päivä on muuten varattu filosofisen praktiikan koulutusohjelmalle ja ymmärtääkseni ainakin osin stoalaisuudelle. Kriittisessä korkeakoulussa.
Jelinekiä lukiessani olen ollut kirjailijan tyylistä ihmeissäni: semmoista surrealistista runoa romaanimuodossa. Miten se sen tekee? Aivan kuin Jelinek kirjoittaisi täysin harkitsematonta automaattikirjoitusta, joka vain pysyy tiukasti asiassa. Tätä pohtiessani keksin (itselleni) uuden metodin kirjoittaa runollista proosaa: Kirjoitetaan ensin tarinaraakile, miksei yhtä hyvin lyhytsanainen essee. Sitten lihat luiden ympärille: otetaan jokainen lause tai virke omaan käsittelyynsä ja annetaan niihin tulla täysin pohtimattomia mielleyhtymiä. Tulisikohan hyvää tavaraa? Missäköhän välissä ehdin kokeilla.
Kirjalle pitäisi keksi nimi viimeistään ylihuomenna, koska ennakkomarkkinointi on alkamassa. Aloitanpa ennakkomarkkinoinnin minäkin. Kirjan työnimi oli Muumipeikko ja eksistenssi, ja se ilmestynee Atenan julkaisemana syksyllä.
Mutta nythän minun pitääkin jo lopettaa.
Jukka Laajarinne 
En ole koskaan oppinut esseiden kirjoittamisen taitoa, pienillä liikkeillä eksyn varsinaisesta aiheesta aivan toiseen, pilkon aiheiden palaset eri säkkeihin ja alan kirjoittaa laatikoista aavistamatta tulossa olevia aiheita, puolivarjon säteitä joihin nukahtaa. Luennoidessanikin jo viidentoista minuutin päästä ihmiset ovat joko poistuneet, nukahtaneet tai innostuneet, vaikka kuinka suunnittelisin tarkasti kaiken mitä sanon etukäteen en koskaan tiedä millä kivetyksellä hetkenpäästä jälleen haahuilen. Tämä teksti tuli suoraan ”automaattikirjoituksella” ja aika hyvinhän tämä sittenkin pysyi koossa…