Toistosta ja esikuvista

Ikuisen paluun myytissä Mircea Eliade esittää, että arkaaiselle ihmiselle aika on syklistä, ei historiallista. Niin uskonnolliset riitit kuin arkinen elämäkin perustuvat jumalten ja myyttisten sankarien tekojen jäljittelemiselle. Toiston alkuperä antaa teoille merkityksen, arkkityyppiset mallit takaavat toimintatavan oikeellisuuden ja tekevät elämän kärsimyksestä siedettävää.

Me modernit ihmiset saatamme ajatella elävämme ainutlaatuisista hetkistä koostuvassa historiassa ja olevamme ainutlaatuisia yksilöitä, mutta luulenpa, että olemme pohjimmiltamme sittenkin ennen kaikkea toistavia eläimiä. Opimme keskeiset elämäntaitomme vanhempia ihmisyksilöitä matkimalla, ja yhteisön jäseninä asetumme enemmän tai vähemmän valmiisiin tehtäviin. Silloinkin, kun olemme vapaimmillamme, irrallisimmillamme ja uutta luovimmillamme, toteutamme arkkityyppisiten esikuvien antamia malleja. Esimerkkeinä mainittakoon myyttinen taiteilija, tutkija, seikkailija. Maailmaa kiertävä ja yhteiskunnan rajoitteita välttelevä hippi ei ole historiassa uusi eikä etenkään omaperäinen ilmiö, vaan yhtä lailla ihasteltu kuin ylenkatsottukin arkkityyppinen hahmo, josta on tehty elokuvia, kirjoja ja lauluja. Malli, jonka voi hylätä tai hyväksyä. Sama pätee eettisiin ihanteisiimme: emme me keksi niitä ”omasta päästämme”.

Jäljittely on biologinen taipumuksemme, lajityypillistä toimintaa, perimmäistä ihmisyyttä. Kun valitsen toimintatapoja, joiden parissa olen oma aito itseni, valitsen toimintatapoja, jotka ovat jo valmiiksi olemassa. Löydän itseni mallikuvien maailmasta.

Inhimillinen aitous onkin mitä suurimmassa määrin – jäljittelemistä.