Opetusministeriölle jätettiin hiljattain aloite, jossa ehdotettiin filosofiaa oppiaineeksi jo alakoulussa. Aloitteen oli allekirjoittanut puolitoistasataa asiantuntijaa, ja tapauksen uutisointi herätti vilkasta riitelyä mm. Helsingin sanomien keskustelupalstalla. Aloitteen vastustajien mielipiteistä osassa paistaa silkka kriittisen ajattelun pelko, osassa vakava epäluottamus lasten ajattelun taitoihin. Osa puolustajista, samoin kuin vastustajista kuvittelee, että filosofia olisi jonkin tietyn opin tai tiettyjen arvojen kaatamista lasten päähän.
Kriittisestä ajattelusta minä pidän.
Lasten kykyyn filosofoida luotan myös täydellisesti. Lasten suusta kuullaan parhaat kysymykset ja luovimmat näkökulmat, mikäli heitä vain osataan kuunnella. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kysymyksiä, silloin kun niitä tulee, olisi aihetta paljon useammin ottaa vakavaan käsittelyyn, olkoonkin, että rehellinen keskusteleminen lapsen kanssa saattaa olla monelle aikuiselle melkoisen pelottava ja haastava tilanne.
Ne, jotka ovat lukeneet ministeriölle jätetyn aloitteen, huomaavat oitis, ettei esitetty alakoululaisten filosofia olisi oppirakennelmien ja ajattelijoiden tarjoilemista vaan lasten kanssa keskustelemista ja heidän kuuntelemistaan. Taustalla vaikuttanee Matthew Lipmanin filosofiaa lapsille -toiminta. Freiren sanoin: aito dialogi on mahdollista ainoastaan, mikäli keskustelijoiden välillä vallitsee luottamus.
Tämä luottamus puuttuu hesarin sivuilla kinaavien ihmisten väliltä täysin. Mikä ikävintä, kukaan heistä, edes aloitteen puoltajat, eivät reagoi millään tavalla ainoaan lapsen kirjoittamaan kommenttiin, joka keskustelussa esitetään. Kysymys on jälleen lapsen pään yli puhumisesta.
Näin kirjoittaa nimimerkki koululainen:
ei enään oppiaineita kouluun! niitä on jo tarpeeks! kiitos!!!!
Koululainen on tajunnut, mistä aloitteessa on pohjimmiltaan kysymys, vaikka se kenties yritetäänkin lakaista mahdollisimman paksun mattopinon alle: kasvattamisesta. Se on: sopeuttamisesta. Kriittisyyden indoktrinaatiosta.
Piilo-opetussuunnitelma paljastaa itsensä jo filosofiaa lapsille -toiminnan nimessä. Siis: ”lapsille”, ei: ”lasten kanssa”.
Kysykäämme vielä toisenkin lapsen mielipide.
Isä: Mitä mieltä sinä olet lasten kanssa filosofoinnista?
Tytär: Mitä se tarkoittaa?
Isä: Asioiden ihmettelemistä ja pohtimista. Olisiko sellainen sinun mielestäsi hyvä juttu?
Tytär pudistaa varovasti päätään.
Isä: Eikö?
Varmempi päänpudistus.
Isä: Miksei?
Tytär: Kukaan ei tule siihen mukaan.
Isä: Entä jos tulisi?
Mietintätauko, mahdollisuuksien hiljaista ja puntarointia. Toivon pilkahdus lapsen silmissä.
Tytär: Saanko mä sitten jotain, jos ymmärrän?
Isä: Ai mitä jotain?
Tytär: Vaikka PetShopin?
Jukka Laajarinne 
Tarkoittaako tämä sitä, että lasten kanssa ei tarvitse sitten keskustella minkään muun aineen tunneilla?
Hei,
kiitän kommenteista ja toivon voivani lyhyesti vastata niihin.
Puhumme aloitteessa nimenomaan myös ”lasten filosofoinnista” sekä ”lasten kanssa filosofoinnista” (mikä on monessa maassa käytetty termi) ja vältämme termiä ”filosofiaa lapsille”. Lasten filosofoinnin perinne on nykyään paljon laajempi kuin Lipmanin ”filosofiaa lapsille”, eikä tässä ole tarpeen ottaa kantaa, minkä täsmällisen pedagogisen mallin mukaista filosofointia tarjottaisiin. Silti myös Lipmanin malli on ollut lapsilähtöisyydessään 70-luvulla aikaansa edellä.
Kaikki tämä käy selväksi, jos tutustuu tuolta aloitteen verkkosivuilta löytyviin artikkeleihin aiheesta.
Konkreettisia esimerkkejä lasten äänestä pääsee seuraamaan myös YLEn tuoreissa ohjelmasarjoissa ”Ajattelen, siis olen” ja ”Ajatusdemo”, joiden kaikki osat löytyvät myös netistä.
Ja jos tästä on mitään apua lisävakuutteluna, niin olen mainitsemasi Freiren klassikkoteoksen toimittanut suomeksi esi- ja jälkisanoilla varustaen, joten kysymys dialogista on hyvin tuttu. Freire ei kuitenkaan uskonut, että tasavertaista dialogia voisi olla koulujärjestelmän piirissä tai kriittistä pedagogiikkaa suunnata lapsille. Nämä ovat vaikeita kysymyksiä, mutta jos Freiren omaa menetelmäkuvausta (ja toimintaa) katsoo, niin vähemmän tasavertaisesti dialoginen se loppujen lopuksi on kuin vaikkapa lipmanilainen lasten filosofointi. Näin aika muuttaa asioita.
En kiistä, etteikö asiaan liittyisi hankalia kysymyksiä — mutta eivät ne ole sen hankalampia kuin minkä tahansa muun oppiaineen kohdalla (vrt. matematiikka, liikunta, uskonto jne.). Jossain määrin lasten filosofoinnin kohdalla päinvastoin helpompia. Kuten varmaan hyvin tiedät, kaikkein vaikein kysymys on valistuksen dilemmassa: täysi vapaus on heittellejättöä, ja harkintakykyyn ja vapaisiin valintoihin kasvattamiseen kuuluu aina jonkinmoinen määrä pakkoa. Lasten filosofoinnissa voidaan onneksi ottaa tämäkin kysymys yhteiseen käsittelyyn, koska se on filosofoinnin ydinalueella. Kun ongelmat sanotaan ääneen, pelko indoktrinaatiosta hälvenee.
Pahoittelen, jäi allekirjoitus edellisestä. Tässä:
Tuukka Tomperi, yksi aloitteen kirjoittajista
(tutkija, opettaja, TaY)
Ei minua tarvitse vakuutella. Kannatan jätettyä aloitetta tietyin varauksin (ei lisää oppitunteja, niitä on jo tarpeeks!!!!), ja omat kokemukseni lasten kanssa filosofoimisesta ovat olleet hyvinkin rohkaisevia. Enkä pelkää indoktrinaatiota aloitteessa pätkääkään. Ensinnäkään en ole niin romantikko, ettenkö tajuaisi, että jonkinasteinen indoktrinaatio ja vallankäyttö ovat käytännössä välttämättömiä piirteitä kasvatuksessa. Ja toisekseen kriittinen ajattelu, jos jokin, on sitä, mitä olen aina halunnut lapsille välittää. Näen tässä kaikessa kuitenkin ristiriidan, jonka halusin tuoda esille. En usko, että tuo ristiriita on ratkaistavissa, mutta sen sijaan sen kanssa voidaan elää – mieluummin sen tiedostaen kuin tiedostamatta. Aloitteessa itsessään ei ole vikaa, mutta suurin osa aihetta käsittelevästä kansalaiskeskustelusta näyttää vielä toistaiseksi lähtevän joko-tai -tyyppisistä ratkaisukuvitelmista, joissa puhujat eivät näe tai halua tunnustaa omien tavoitteidensa välisiä ristiriitoja.
Kiitokset Tuukka Tomperille (ja kumppaneille) kaikesta arvokkaasta työstä tähän asti! (Olisin tunnistanut ilman signeeraustakin.)
hdcanis: Ideaalina pitäisin, että lasten kanssa keskusteltaisiin kuunnellen ja kriittisesti kysellen koko ajan ja kaikilla tunneilla ilman, että toimintaa tarvitsisi erottaa omaksi oppiaineekseen. Filosofinen dialogi pakolliseksi opiskeluaineeksi kaikille opettajille!
Ehdottomasti filosofian kannalla! Mutta mistäpä nipistetään tunteja sitä varten? (ei enään oppiaineita kouluun!!!)
Filosofian kuljettaminen integroidusti oppiaineiden sisällä olisi ihanteellinen tilanne, mutta pelkäänpä sen jäävän utopiaksi. Opettajien innon varaan ei voi ihan kaikkea laskea etenkään nykyisen työmäärän lisäksi.
Onneksi lapset osaavat olla myös itseohjautuvia, jos tilaa annetaan. Alakoulussa pienet oppilaat olivat saaneet itse keksiä filosofisen ongelman, josta keskustella. Lapset olivat päättyneet pohtimaan kysymystä: ”Ovatko nallet nukkeja”.
Olen käynyt koulua myös Saksassa, ja voin sanoa suoraan, että keskustelua ja argumentointia ei harjoiteta suomalaisissa koluissa nykyisellään ollenkaan tarpeeksi. Mutta onko meillä Jukan perään kuuluttamaa rohkeutta pysähtyä ja antaa aikaa ja tilaa filosofoinnille? Tuloksenahan voi syntyä jotain, joka on suorastaan kriittistä.
Palaan vielä tälle keskusteluapajalle. (Paljon mielekkäämpi foorumi muuten kuin nuo Jukan mainitsemat medioiden verkkokeskustelut.)
Mietimme kyllä hartaasti, missä muodossa ehdotuksen tekisimme, ja päädyimme muotoilemaan kannattavamme ”filosofian oppiainetta sekä filosofisia opetusmuotoja”.
Tähän on vahvat syynsä:
– Läpäisyperiaatteella (integroidusti) tai aihekokonaisuuksiin opetussuunnitelman yhteiseen osaan voidaan upottaa vaikka mitä hyviä asioita, mutta kokemus ja tutkimus sekä lukuisat tänäkin vuonna luokanopettajien kanssa käydyt keskustelut ovat osoittaneet, että niiden merkitys on vähäinen tai olematon. Vasta kun jollakin aiheella on selvästi osoitettu paikka koulun lukujärjestyksessä, sille on todella tarjolla aikaa ja tilaa. Jos näin ei ole, mikään ei tietenkään estä opettajaa soveltamasta filosofisia lähestymistapoja melkein minkä tahansa oppiaineen opetuksessa, mutta erittäin harvoiksi jäävät opettajat, jotka niin tekevät.
– Opettajankoulutukseen vaikuttaa vain se, mikä on pakko ottaa huomioon. Tämä tarkoittaa käytännössä oppiainestatuksella varustettuja asioita. Opettajankoulutuslaitosten (ja yliopistojen) taloustilanteen tietäen on puhdasta utopiaa kuvitella, että okl:t ympäri Suomen ottaisivat lasten filosofointia opetusohjelmiinsa, ellei tähän ole osoitettu syytä tuntijaossa.
– Jos koko tuntijako ja koulutyöskentelyn rakenne muutettaisiin tässä tuntijaossa vähemmän oppiainekeskeiseksi, ei minullakaan olisi tietenkään mitään sitä vastaan. En kuitenkaan hetkeäkään ole (spekuloinneista huolimatta) uskonut, että näin rohjettaisiin tehdä. Suomalainen koulu pysynee tiukasti oppiainejakoisena, ja se muuttuu vain, jos lukujärjestyksiin kyetään vaikuttamaan oppiaineiden tasolla.
– Ajatus siitä, ettei tarvita uusia oppiaineita, tarkoittaisi samalla sitä, että meillä olisi jo nyt (ihmeen kaupalla) täydellinen oppiainepaketti koulussa. Paketti ei ole juurikaan muuttunut 1970-luvulta eli peruskoulun synnystä lähtien, joten koen itse mahdottomaksi ajatella, että vallitsevien oppiaineiden olemassaolo ja tuntijako olisi lopullinen totuus koulusta. Pikemminkin koulutuspoliittinen tutkimus on osoittanut, että syntyneiden oppiaineiden piiriin muodostuu nopeasti suuria intressiryhmiä (aineen opettajien järjestöt, didaktikot, tutkijat ja professorit yliopistoissa, Opetushallituksen viranomaiset näissä aineissa, oppikirjantekijät jne.), jotka siitä eteenpäin lobbaavat ja painostavat oman oppiaineensa puolesta ja mahdollisimman tiukasti koittavat torjua uusien oppiaineiden syntymistä. Niinpä vallitseva opetussuunnitelma oppiaineineen on paljon paljon enemmän sattumaa, politiikkaa ja valtapeliä kuin pedagogiikkaa, aikalaisanalyysia, tuoretta ajattelua tai kasvatuksellista viisautta.
Nyt peruskoulussa opiskellaan mm. vähintään 59 vuosiviikkotuntia taito- ja taideaineita, 42 äidinkieltä ja kirjallisuutta, 32 matematiikkaa, 31 luonnontieteellisiä aineita, 11 uskontoa sekä 8 historiaa sekä 2 yhteiskuntaoppia. Pari vuosiviikkotuntia filosofiaa ei mullistaisi koulua, mutta vahvistaisi olennaisesti eettistä kasvatusta sekä humanistis-yhteiskunnallista ymmärrystä.
Kun otetaan huomioon, että tässä on käsillä kauttaaltaan lähestymistavaltaan kokonaisuuksia hahmottava (tässä mielessä itsessään integroiva) sekä lasten omista kysymyksistä ja ajankohtaisesta ympäristöstä etenevä oppiaine, eikä tietosisältöjä lisäävä opetus, ei filosofian sisällyttäminen oppiaineena raskauttaisi oppimisen taakkaa, vaan päinvastoin auttaisi jäsentämään muita oppiaineita ja tukisi niiden opetusta. Näin siis, jos opetus toteutetaan lasten filosofoinnin perustalta (kuten se ehdottomasti pitää toteuttaa, jos se kouluun saadaan).
Filosofista tarkastelutapaa olisi totta kai tärkeää saada mukaan monien aineiden opetukseen. Ja sehän soveltuisi siihen mainiosti. Minusta kysymys ei siis ole joko–tai (joko oppiaine tai läpäisyperiaate), vaan sekä–että: on koulutuspoliittista realismia, että opettajankoulutuksen ja koulun arjen kannalta filosofoinnista voi tulla merkityksellinen osa koulupedagogiikkaa vain niin, että sillä on myös oma legitiimi tuntimääränsä (vaikka hyvin pieni, 2–4 vuosiviikkotuntia), jonka avulla se kykenee säteilemään vaikutuksia myös läpäisevästi muiden oppiaineiden opetukseen.
Toisaalta realistina voi myös todeta, että Suomessa vallitsee niin varauksellinen käsitys ”filosofian” otsikolla kulkevista asioista, että pelkään pahoin myös tuntijakotyöryhmän olevan kyvytön asiaa ymmärtämään. Kouluun voidaan siellä haluta vaikka mitä ”ajattelun taitoja”, ”argumentaatiota” ja ”etiikkaa”, mutta ei onnistuta tajuamaan, että nämä ovat ydinasioita sekä historiallisesti filosofiassa ylipäätään että lasten filosofoinnin pedagogiikassa erityisesti. Sellainen on suomalaisten ”filosofiakuva”, että tässä saattaa hyvä asia tulla sivuutetuksi vain virheellisten mielikuvien takia.
Hyvin puhuttu. Tuo 2-4 vuosi viikkotuntia olisi kyllä kohtuullinen tavoite (niin kohtuullinen, ettei ollut käynyt omassa mielessäni).
”Ei enään oppiaineita” olemme tietenkin tulkinneet tarkoittavan: ei enempää tunteja. Tuohon koululaisen toiveeseen tahdon minäkin yhtyä.
Jostakin pois?
Vai johonkin osaksi?
Filosofian kytkeminen osaksi äidinkieltä ja kirjallisuutta olisi varsin luonteva ratkaisu.
Ja nyt, kun lopulta luin aloitteen perustelujen reaalipoliittisen luvun, huomaan, että äidinkieleen yhdistämisen mahdollisuus onkin jo tuotu esille. Mainiota.
Kannatan.
Lukaisin myös aloitteen. Hyvin mietitty ja perusteltu ehdotus.
Mutta tässä konsensuksen unelmamaassa vähän pelottaa juuri tuo suomalainen varautuneisuus kaikkea sellaista kohtaan, mikä vähänkin haiskahtaa sivistämiseltä. Meidän henkinen sukupuu juontaa juurensa suoraan seitsemään veljekseen – niin hyvässä kuin pahassa. Koulutus nähdään edelleen halolla päähän lyömisenä ja sivistyneistön propagandana (no – onhan se sitä toki myös, mutta motiivit ei aina ole niin umpikierot, kuin voisi luulla)
Saisiko näin kielenopettajana vienosti ehdottaa, että poistettaisiin vihdoinkin se pakkoruotsi (tai edes vähennettäisiin tuntimäärää) ja annettaisiin tilaa filosofialle? Uskonnon opetuksen voisi mielestäni myös viedä rohekammin ET:n ja filosofian suuntaan.
Kaikkein suurinta on tietenkin varautuneisuus kaikkea sellaista kohtaan, joka haiskahtaa tasa-arvoisen dialogin suuntaan.
Kielitaito on kuitenkin hyvä asia. En minä pakkoruotsia filosofialla korvaisi. Valinnaisuutta sen sijaan voisi kielipalettiin lisätä: ”Otatko pakkoruotsin vai pakkovenäjän?”