Roinasta

Laura Koljonen herätti nettikeskustelua lastenhuoneen tavararämeestä. Tuttu juttu. Leluja on meidänkin taloudessamme melkein yhtä paljon kuin kirjoja, mutta toisin kuin kirjat, lelut eivät asetu siististi ja kompaktisti yhtään mihinkään. Ja kohta on taas tyttären synttärikemut ja talo entistä täydempänä.

Kahden ensimmäisen vuoden ajan tilanne pysyi kivasti hallinnassa: lelut mahtuivat pariin rottinkikoriin. Sveitsin-vuosina aloitettiin alamäki. Tunnustan heti, että vika oli paljolti minussa. Sadepäivinä kolmevuotiaan kanssa kotiin suljettu minä ei kestänyt ilman vaihtelevia virikkeitä, vaan hankki yhteisen laatuajan kuluksi melkoisen kasan legoja ja palapelejä.

No, viimeisten kolmen vuoden aikana olemme itse hankkineet taloon hyvin vähän leikkikaluja. Onhan täällä muutakin elämää. Mutta silti niitä tulee ja tulee. Toissa vuonna tuli niitä Baby, Burn! -juttuja, viime vuonna vuonna lemmikkieläinkauppa poikineen, ja viime aikoina Hello Kitty -kamaa. Ei siinä mitään, sitä kaikkeahan lapsi kovasti toivoo. Mutta kun sitä kaikkea kertyy jotenkin aivan käsittämättömiä määriä.

Lelut ovat sitäpaitsi indoktrinaation väline. Fröbel tai muu vastaava kasvatusguru keksi, että lasten on saatava sellaisia leluja, joilla on jokin tietty kasvattava käyttötapa. Leluissa on toimintoja (pahimmassa tapauksessa ne leikkivät lapsen puolesta), ja niitä kuuluu käyttää suunnitellulla tavalla, niin lapsesta kasvaa mallikansalainen. Pehmoeläimiä ei esimerkiksi saa silpoa, vaan niitä kuuluu hoivata. Leikkipuhelin puolestaan on tarkoitettu siihen, että sillä oltaisiin puhuvinaan, ja siihen, että siitä tulee ärsyttäviä ääniä. LPS-hamsterit taas on tarkoitettu siihen, että lapsi oppisi jo varhaisessa vaiheessa hamstraamaan ja kilpailemaan tavaran määrällä ja sitten aikanaan menestyisi hölmöläisten maailmassa.

Useimmat lelut ovat vaikkapa kiveen tai risuun verrattuna aika typeriä juttuja.

Muistan vielä toisenlaiset ajat. Ala-asteella opettajamme antoi kuluttajakasvatusta ja puhui kestohyödykkeiden puolesta: parempi ostaa jotakin kestävää kuin vaikkapa jotain hyvän makuista, josta ei kohta ole mitään jäljellä.

Kyseenalaista juttua nykyisestä näkökulmasta katsottuna. Kuka kestää kaiken kestävän?

Olen yrittänyt näyttää hyvää esimerkkiä (no, okei, en minä niinkään roolimallina olemista ole ajatellut, vaan olen toiminut puhtaasti itsekkäistä ja välittömistä syistä: en yleisellä tasolla pidä tavarasta) ja roudata esimerkiksi kirjoja eteenpäin. Eilenkin vein kassillisen. Osa kelpasi antikvariaattiin, osan sujautin vaivihkaa Kampin Suutarin edessä olevaan kirjankierrätyshyllyyn. Se on tässä kartassa tuolla oikeassa laidassa, vihreän info-merkin yläpuolella. Ja kun juhlimme omia synttäreitäni pari kuukautta sitten, yritimme sellaiseen Tolkien-tyyliin jakaa lahjoja vieraille. Meillä oli ovensuussa laatikollinen kirjoja ja lastenvaatteita ja jotain muuta hyväkuntoista ja periaatteessa käyttökelpoista, mitä sai lähtiessään ottaa mukaansa. Mutta kuka nykyaikana tavaraa kaipaa? Parista DVD-levystä pääsimme eroon, muu kama ei kelvannut edes humalaisille.

Esimerkkini on sitä paitsi mennyt hukkaan. Tyttö ei raaski luopua juuri mistään.

Tapasin muuten taannoin Tommi Melenderin, joka toimii samalla lailla kuin minäkin: saattaa antaa kirjoja läheisillee mutta signeeraa niitä ainoastaan pyynnöstä. Hänen havaintonsa mukaan erityisesti kollegamme eivät signeerauksia pyytele. Ovat ehkä niin köyhiä, että joutuvat viemään kirjoja divariin. Saattaa myös olla, että meidän kirjailijoiden suhde kirjoihin on vähemmän fetisistinen kuin tietyntyyppisten kirjallisuusharrastajien: luettavaksihan ne on kirjoitettu eikä haudottavaksi, ja kierto on kirjalle vain hyväksi. Aika harvoja niistä kuitenkaan kahta kertaa lukee. Mutta tokihan kirjailijaystävän signeeraus on hyvä juttu.

Mutta jos vielä palaan näihin lasten tavaroihin. Ja erityisesti synttäreihin. Seuraa kullanarvoinen vinkki! Joskus viime vuonna keskustelin ongelmasta erään tuttuni kanssa, ja hän kertoi, että heidän perheessään on kehitelty erilaisia immateriaalilahjoja. Lahjakorttiin on esimerkiksi kirjattu öljyvärimaalausta heidän kotonaan. Ja vastaanottajat ovat olleet tyytyväisiä. Mekin aloimme soveltaa: viemme yhä harvemmin lapsille tavaraa. Sen sijaan askartelemme-paskartelemme lahjakortteja, joissa lupaamme esimerkiksi leffareissua tai käyntiä jossain muussa kiinnostavassa paikassa. Palaute on ollut innostavaa, ja tapa näyttää leviävän nopeasti. Ja mikä hauskinta: myös monet lapset näyttävät arvostavan viihdyttäviä palveluita enemmän kuin tavaraa.