Filosofiaa lapsille?

Opetusministeriölle jätettiin hiljattain aloite, jossa ehdotettiin filosofiaa oppiaineeksi jo alakoulussa. Aloitteen oli allekirjoittanut puolitoistasataa asiantuntijaa, ja tapauksen uutisointi herätti vilkasta riitelyä mm. Helsingin sanomien keskustelupalstalla. Aloitteen vastustajien mielipiteistä osassa paistaa silkka kriittisen ajattelun pelko, osassa vakava epäluottamus lasten ajattelun taitoihin. Osa puolustajista, samoin kuin vastustajista kuvittelee, että filosofia olisi jonkin tietyn opin tai tiettyjen arvojen kaatamista lasten päähän.

Kriittisestä ajattelusta minä pidän.

Lasten kykyyn filosofoida luotan myös täydellisesti. Lasten suusta kuullaan parhaat kysymykset ja luovimmat näkökulmat, mikäli heitä vain osataan kuunnella. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kysymyksiä, silloin kun niitä tulee, olisi aihetta paljon useammin ottaa vakavaan käsittelyyn, olkoonkin, että rehellinen keskusteleminen lapsen kanssa saattaa olla monelle aikuiselle melkoisen pelottava ja haastava tilanne.

Ne, jotka ovat lukeneet ministeriölle jätetyn aloitteen, huomaavat oitis, ettei esitetty alakoululaisten filosofia olisi oppirakennelmien ja ajattelijoiden tarjoilemista vaan lasten kanssa keskustelemista ja heidän kuuntelemistaan. Taustalla vaikuttanee Matthew Lipmanin filosofiaa lapsille -toiminta. Freiren sanoin: aito dialogi on mahdollista ainoastaan, mikäli keskustelijoiden välillä vallitsee luottamus.

Tämä luottamus puuttuu hesarin sivuilla kinaavien ihmisten väliltä täysin. Mikä ikävintä, kukaan heistä, edes aloitteen puoltajat, eivät reagoi millään tavalla ainoaan lapsen kirjoittamaan kommenttiin, joka keskustelussa esitetään. Kysymys on jälleen lapsen pään yli puhumisesta.

Näin kirjoittaa nimimerkki koululainen:

ei enään oppiaineita kouluun! niitä on jo tarpeeks! kiitos!!!!

Koululainen on tajunnut, mistä aloitteessa on pohjimmiltaan kysymys, vaikka se kenties yritetäänkin lakaista mahdollisimman paksun mattopinon alle: kasvattamisesta. Se on: sopeuttamisesta. Kriittisyyden indoktrinaatiosta.

Piilo-opetussuunnitelma paljastaa itsensä jo filosofiaa lapsille -toiminnan nimessä. Siis: ”lapsille”, ei: ”lasten kanssa”.

Kysykäämme vielä toisenkin lapsen mielipide.

Isä: Mitä mieltä sinä olet lasten kanssa filosofoinnista?

Tytär: Mitä se tarkoittaa?

Isä: Asioiden ihmettelemistä ja pohtimista. Olisiko sellainen sinun mielestäsi hyvä juttu?

Tytär pudistaa varovasti päätään.

Isä: Eikö?

Varmempi päänpudistus.

Isä: Miksei?

Tytär: Kukaan ei tule siihen mukaan.

Isä: Entä jos tulisi?

Mietintätauko, mahdollisuuksien hiljaista ja puntarointia. Toivon pilkahdus lapsen silmissä.

Tytär: Saanko mä sitten jotain, jos ymmärrän?

Isä: Ai mitä jotain?

Tytär: Vaikka PetShopin?