Kategoria: Absurdi

Kävin teatterissa: Mrozekin Tango

.

Huom!

Esitys sisältää savua, tupakointia,

kiroilua, alastomuutta, kovia ääniä,

improvisoitua puhetta ja tulta.

.

.

Heh. Varoituksen pohjalta pidin Teatterikorkean Mrozek-sovituksesta jo ennen kuin esitys oli alkanut.

Aloitan nyt siitä, mistä en pitänyt, niin pääsen sen jälkeen tärkeämpiin asioihin.

Ensinnäkin esityksen alkupuoli oli perin hyperaktiivinen, hanat kaakossa koko ajan, mikä heikensi sen nautittavuutta hivenen. Jos paahtaa eteenpäin koko ajan täysillä, ei voi enää kiihdyttää. Sitä varten intensiteettiä sopii hetkittäin myös pudottaa. Toiseksi. Jälkipuoliskon metateatteriosio venähti vähän liikaa. Esityksen intensiteetti pääsi siinä hetkeksi putoamaan.

Muuten näytelmä oli kyllä hyvä.

Näytelmän asetelma on jokseenkin tämä: avantgardisti-isän ja muiden vapautuneiden hippivanhusten kasvattamalla nuorella Arturilla ei ole tilaa kapinoida. Vapaa seksi ei maita, isukin pienelle sisäpiirille järjestämät performanssit eivät tunnu tärkeiltä, merkitykset ovat muutenkin nihilistis-ironisen sekoilun melskeessä päässeet hiukan kadoksiin. Niitä sitten etsitään uuden, uljaamman maailman perustaksi; vastakkainasettelun aika ei ole ohi.

Avangardeparodiointi, erinäiset terävät huomiot siitä sun tästä, ja monet hillittömyydessään tehokkaat visualisoinnit pitivät naamani virneessä suurimman osan esityksen ajasta. Hyvää, ironista huumoria, joka tuli hetkittäin kiusallisenkin lähelle, niin että pohjimmiltaan vakavat teemat jäivät vielä kotiin vietäviksi ja päässä pyöriteltäviksi.

Erityisesti minua pohdituttivat taiteen etiikkaa koskevat kysymykset ja esityksen itseanalyyttinen ja -kriittinenkin metaosio. Paljonko teatteriopiskelijoiden lopputyössä on kyse vain siitä, että näytetään kaikki mitä osataan? No, nämä tyypit kyllä osasivat, kaikenlaista. Mutta kuten lienee jo tullut ilmi, eivät ”vain”.

Ja vähän aiheen ohi: Riittävän oikean näköisen pistoolin kanssa sohiminen on nykyaikana yllättävän vahva, levottomuutta herättävä ärsyke. Paljon voimakkaampi kuin mitä se oli ennen surullisenkuuluisia kouluammuskelutapauksiamme. Joihin näytelmässä viitattiin kyllä tietoisestikin.

Suosittelen.

Ilmoitus: Ruoalla ei saa leikkiä

t8a4hv

Myytiinkö kaupan hyllylle nukahtanut mies makkarana? Kuinka päättyivät vaarin synttärit, kun päivänsankari innostui syömään täytekakun kynttilöineen päivineen? Millaista on miekannielijän elämä?

Jukka Laajarinteen kirjoittama Ruoalla ei saa leikkiä on lyhyiden absurdien tarinoiden kokoelma, jossa mennään rohkeasti varoituksilla ja kieltotauluilla varustetulle alueelle. Jutuissa ei tehdä pilkkaa ruoasta vaan viedään asiaan liittyvät tabut ja ennakkoluulot niin pitkälle kuin mahdollista: ruoan kanssa leikkiessä voi todellakin käydä huonosti, joskus jopa kalpaten. Kaukana ovat kokkiohjelmien kevyet vaihtoehdot ja suussa sulavat jälkiruokavinkit – nyt kerrotaan ketsupit seisauttavia juttuja kyökin puolelta ja kattiloiden pohjilta.

Kuvitus: Martti Ruokonen.

Julkaisuajankohta: Huhtikuu, 2009. WSOY. ISBN 978-951-0-35040-9

Jälkisanat

Oli ja meni. Lauantai, se uusälytön illanvietto.

Vielä viisi minuuttia ennen ohjelman alkamista pelkäsin noin kymmentä eri katastrofia, jotka saattaisivat johtaa siihen, ettei kenelläkään olisi hauskaa. Mutta kun kone käynnistyi, pyöri se loppuun asti jokseenkin suunnitellulla tavalla. Hauskaa oli ja tietenkin voimauttavaa. Iso kiitos kaikille, niin esiintyjille, taustavaikuttajille kuin vieraillekin!

Kommentoitua:

”Yllättävän laadukasta ohjelmaa!”

”Kummallisin tilaisuus, jossa olen ollut.”

”Inspiroivaa. Pisti ajatuksia liikkeelle.”

”Koska te järjestätte tällaista seuraavan kerran? Mä tulen ehdottomasti paikalle.”

”Jotkut jutut menivät kyllä yli hilseen.”

P.S. Jos jollakulla sattuu olemaan tapahtumasta kuvia tai muita tallenteita, olen niistä hyvin kiinnostunut.

Uusälytön illanvietto la 8.11.

Pääkaupunkiseudun ihmetystukiryhmä performoi!

Ohjelmassa muun muassa

lausuntaa:
Harri Hertell, Tuukka Hämäläinen, Jukka Laajarinne, Jaakko Rissanen…

kamarioopperaa: Ihminen on ihmiselle koira.
Noin 15-minuuttinen esitys perustuu tunnetun kyynikkofilosofin, Diogenes sinopelaisen elämään ja tekoihin.
Musiikki: Janne Viertiö. Libretto: Jukka Laajarinne. Rooleissa mm. Johannes Kärkkäinen, Jaakko Latikka, Olav Tirkkonen, Jukka Halme, Johanna Vainikainen-Uusitalo, Anna Kärkkäinen, Ilari Aula…

musiikkia:
Lasse Kaikkonen: sovituksia lehmän nännikumille
Musta Köksä (LEM)

Vapaa pääsy! Olkaa niin tervetulleet!

Aika: Lauantaina 8.11. klo 19 alkaen.
Paikka: Ravintolalaiva Wäiskin keskikerros, Hakaniemenranta 11.

Kirjoituksia marginaaliin

Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.

Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?

Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.

Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.

Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?

Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.

On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.

Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:

Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.

(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)

Havainto ja maailma

Immanuel Kant esitti aikoinaan ajatuksen, jonka mukaan esimerkiksi aika, avaruus, lukumäärä, syy- ja seuraussuhde ovat ymmärryksemme kategorioita. Kun havainnoimme tai edes pohdiskelemme maailmaa, jäsentyvät havaintomme ja ajatuksemme näiden kategorioiden mukaisesti. Maailma sellaisenaan ei ole ymmärryksemme ulottuvilla. Ymmärtämämme aika, avaruus ja asioiden suhteet eivät siis ole tuolla jossain, mielemme ulkopuolella vaan nimenomaan mielemme sisällä tai mielemme ja maailman vuorovaikutuksessa.

Toisin sanoin: joten kuten jäsentynyt havaintomaailma, jossa elelemme, on suuressa määrin mielemme tuotetta. Maailma itsessään on jotain ihan muuta.

Hyppy käytännön psykologiaan.

On tehty useita eri koejärjestelyjä, jotka osoittavat, ettei ihminen tyypillisesti havaitse epäjatkuvuutta ja järjenvastaisuutta sellaisen kohdatessaan. Toimistovirkailija on vaihdettu taikatempun keinoin ihmisten silmien edessä ilman, että nämä ovat edes huomanneet. Jalkapallo-ottelua esittävässä videossa on juoksutettu kentän yli gorilla ilman, että se on tullut havaituksi. Ja niin edelleen. Nämä tutkimukset osoittavat, että ihminen tyypillisesti näkee maailman järkevämpänä, kuin mitä se todellisuudessa on.

Kuinka järjetön maailma sitten oikeasti on? Vaikea sanoa. Me kun emme näe sitä sellaisenaan.

Aiheeseen liittyvän videolinkin löytämisestä kiitos Oliver Kaïmalle.