Kun Leevi Lehto muutama päivä sitten arveli, että julkaisematta jäävässä kirjallisuudessa on kiinnostavampaa materiaalia kuin julkaistussa, nyökyttelin hiljaa mielessäni. Olin eräiden pöytälaatikkokirjoittajien tuotantoa lukiessani havainnut aivan saman: lukemani kirjat ja novellit olivat omaperäisiä ja erilaisia, samalla sellaisia, joiden julkaiseminen olisi erittäin epätodennäköistä, etenkin kun lukemistani pöytälaatikkokirjoittajista kiintoisin ei ymmärtääkseni koskaan ole tarjonnut tekstejään yhdellekään kustantajalle.
Aiheesta keskustellaan usein. Pitäisikö kirjoittaa harvoille vai monille?
Bisnespohjalta toimivat kustantajat julkaisevat käytännössä vain suurille tai ainakin suurehkoille massoille suunnattua kirjallisuutta. Tai sellaista, jolla pystyvät näkyvästi osoittamaan, että tekevät kulttuuria. Kun on nuo taloudelliset realiteetit.
Myös kirjailija toivoo teksteilleen lukijoita. Totta kai. Ja useimmiten jopa paljon lukijoita. Syitä tähän on tarpeetonta eritellä, niin itsestäänselviä ne ovat.
Mutta silti: kuinka kirjoittaa? Kenelle?
Jos pyrkii samaan kuin useimmat poliittiset puolueemme – mielistelemään kaikkia ja siten myymään itseään mahdollisimman monelle – suoltaa ilmoille silkkaa tuubaa.
On pakko tehdä juuri sitä, mitä itse haluaa tehdä. Tutkia, mihin pystyy. Siitähän tässä on aina minun kohdallani ollut kysymys: vapauteni osoittamisesta itselleni. Menemisestä sinne, minne kukaan ei toivo minun menevän.
Kun kirjoittaa ensimmäisiä sivuja työläästä ja todennäköisesti kenellekään kelpaamattomasta teoksesta, jonka perusajatusta voisi kuvailla lähinnä mielettömäksi, on iloinen Italo Calvinon kannustavista sanoista:
Kirjallisuus elää vain asettamalla itselleen suhteettomia päämääriä, jotka saattavat tähdätä korkealle toteuttamismahdollisuuksien yläpuolelle. Vain jos runoilijat ja kirjailijat päättävät ryhtyä yrityksiin, joita kukaan muu ei edes uskaltaisi kuvitella, kirjallisuudella on edelleen tehtävä.
(Kuusi muistiota seuraavalle vuosisadalle)
Jukka Laajarinne 