Posttraumaattinen stressi

Olen tällä viikolla ollut aika hyydyksissä. Mieli harhailee, keskittymiskyky alentunut, koko ajan väsyttää. Ja aivan kuin C.G. Jung, tuo tosissaan hassu, olisi oikeassa ja koko maailma pakottuisi alitajunnan välineeksi: tietokoneesta pamahti emolevy, ja kun menin Omenan kirjastoon tulostamaan (kiireellistä) apurahahakemusta, oli siellä tulostussysteemi nurin. Matkustin Tapiolaan yrittämään siellä, ja sain kuulla, että tulostusmahdollisuudet olivatkin kaatuneet koko Espoon kirjastolaitokselta. Järjestelmä hajalla.

Katsoin pari viikkoa sitten sellaisen kauhuelokuvan kuin Final Destination 2. Huono oli, paitsi alku, jossa kuvattiin kaikkien pienten vaaratekijöiden kasaantumista, jotka johtivat tuhoisaan ketjukolariin. Jos koko elokuva olisi onnistuttu rakentamaan samalla tavalla, olisi se ollut erinomainen, mutta leffan jälkipuoli, jossa kuolema vaanii eloonjääneitä ja on ainakin osin personifikoitu, on juuri tuon personifikoinnin vuoksi ihan hölmöä juttua. Mutta kiinnostavaa on se, että muutama päivä sitten tajusin, mistä siinä elokuvassa olikaan kysymys. Posttraumaattisesta stressistä. Viikko sitten torstaina huomasin pelästyväni rämähdystä, joka syntyi remonttiukkojen heittäessä romua jätelavalle, ja muistan, miten kadun ylittäminen näytti merkittävästi tavallista vaarallisemmalta toimenpiteeltä (eräät odottivatkin, ettei käytännössä yhtään autoa ollut mailla halmeilla, ennen kuin ylittivät kadun).

Koska maailmankatsomukseeni hyvin sopii, pidän PTSD -oireistoa eräänlaisena selvänäköisyyden tilana. Se on kokemus siitä, että maailma todella on vaarallinen ja epäluotettava paikka. Se on tunnetasolle asti ulottuva ymmärrys siitä, että maailman luotettavuus ja säännönmukaisuus olivatkin vain illuusio. ”Disorder”, josta PTSD:n D-kirjain tulee, on todellisuutta, ei ainoastaan kokijassa vaan myös maailmassa, jonka hän kokee.

Mutta tänään isken kiinni normaalielämään. Sillä selvänäköisyys, maailman katsominen suoraan silmiin, ei kai koskaan ole ollut erityisen miellyttävää. Suolapatsaaksihan siinä muuttuu.

Uusi tietokoneeni on entistä nopeampi, parempi ja kaikin puolin hienompi!

Havaintojen teoriapitoisuudesta

On tunnettu tosiseikka, että ennakkotietomme vaikuttavat siihen, mitä havaitsemme. Koejärjestely esimerkiksi määrää, nähdäänkö elektroni hiukkasena vai aaltona, ja niin edelleen. Tutkijoilla onkin melkoinen vastuu teorioita kehitellessään: hehän vaikuttavat suoraan siihen, millaisena todellisuus meille näyttäytyy. Harkitsemattomasta tieteenteosta kärsii koko ihmiskunta, ja vakavia virheitä onkin jo tehty, kuten Helsingin Sanomien postmoderni tiedetoimitus eilen raportoi:

Isaac Newton kirjoitti Principian vuonna 1687. Kirja on luonnontieteen perusteoksia.

Siinä Newton kuvailee universaalin painovoimateorian, jonka alaisina mekin täällä maapallolla raadamme joka päivä ja jonka voittamiseksi teemme paljon töitä.

Psykoanalyyttinen torjuntanäytös

Eilinen show sujui jokseenkin hienosti. Psykoanalyyttinen torjunta oli kenties toimivin automaattipuhekonsepti toistaiseksi. Alvari Lumeen alitajuntaa hivelevä kitara- ja tuulikannelimprovisaatio sopi juttujeni kanssa yhteen kuin… kuin… no…

kuin ketsuppi, ja paremminkin.

Tilaisuudesta on olemassa nauhoitus. Saa nähdä, olenko yhtä innoissani vielä nauhan kuultuani, vai alkaako hävettää. Muiden esiintyjien touhuista jäi erityisesti mieleen Vuotesin hienolla tavalla friikahtava Bolero-sovitus. Kuulas Sarkio laptop extravaganza taas pisti miettimään, mitä on live-esitys ja mitä se taas ei ole. Joku Pet Shop Boyshan jo joskus 80-luvulla totesi, että he pystyisivät hoitamaan keikkansa yhtä hyvin yleisön seassa joraillen, kun koneet kyllä pyörittävät shown. Mikä on artistin läsnäolon merkitys tilanteissa, joissa biisit ovat valmiina levyllä? Tai mikä on DJ:n merkitys teknokuvioissa? Jotain postmodernia sen on oltava, subjektin hajoamista tai vastaavaa.

On muuten jo moneen otteeseen pitänyt kiitellä, että nämä Lasse Kaikkosen ja Jaakko Savolaisen Davistossa järjestämät klubi-illat ovat kyllä ihan parasta, mitä Olarin kulttuuriskenessä olen nähnyt. Niistä on ensimmäistä kertaa tullut sellainen vaikutelma, että tämähän on ihan kaupunginosa, josta ei ole aina pakko lähtä jonnekin Helsinkiin, jotta jotain tapahtuisi.

torrjunta
Vasemmalta oikealle: Alvari Lume, minä, Lasse Kaikkonen

Kuolemanlinjan takana

Sain raakileen valmiiksi eilen, kuten oli toivottukin. Eihän kirja vielä valmis ole, mutta nyt on hyvä hiukkasen hengähtää, etenkin kun alkaa hartioiden ja niskan seutu olla tukossa kuin kinshasalainen viemäriverkko.

Mutta siitähän minun oikeasti piti kertoa, että minulla on huomenna esiintyminen, Alvari Lumeen säestämä Psykoanalyyttinen torjuntanäytös. Jaa missäkö?

.

Tuntemattoman musiikin klubi

Aika: 22.1.2009, klo 21 alkaen.

Paikka: Davisto, Kuunkehrä 2, Espoo

Ohjelmassa:

-kuulas sarkio laptop extravaganza
-vuotesi
-alvari lume & jukka laajarinne

From: Webmail Support Team

Aamu alkoi naurulla. Postilaatikkoni oli putkahtanut oikea herkkupala:

.

Hyvä helsinki.fi sähköpostin käyttäjät,

Tämä viesti on Multimedia Center kaikille
meidän helsinki.fi e-mail
Tilin omistajille. Olemme tällä hetkellä Euroopan
päivitystä meidän tietokantaan sekä e —
mail
Centerissä. Haluamme poistaa kaikki helsinki.fi
sähköpostitilit
luoda enemmän
tilaa uusia tilejä.

Jos haluat estää tilin helsinki.fi
sulkeminen, sinun on päivitettävä
, että me tiedämme, se on läsnä
käyttää tiliä.

Olemme olleet lähetät tämän viestin kaikille
e-mail-tilin omistajat ja
se on
viimeinen huomautus / todentamismenettelyä.

Vahvista e-identiteetti aikana

Sähköposti Käyttäjätunnus: ………. ……

Sähköposti Salasana: ……………

Syntymäaika: ……………..

Territory: ……………..

Varoitus! (helsinki.fi) omistajan tilille, joka kieltäytyy
päivittää
huomioon seitsemän päivän kuluessa tämän
varoituksen
menettää
sen
tili. Tietosuojastasi. Kirjaudu ulos, kun olet valmis
ja pois päältä
selaimella.

HUOM: Kaikki lähetetty E-mail:
teamupgardeaccount39@yahoo.se

Kiitos, että käytät helsinki.fi huomioon!
Varoitus Code: VX2G99AAJ
…………………………

………………..
…………………….
…………………………………………..
…………………….
HUOM: Tämä viesti avulla (helsinki.fi) e-mail
suojelija
yksikkö. Viesti lähetetään takaisin sinulle
jälkeen
on
Tarkista
huomioon ennen tilin voidaan palauttaa. Okei varaukseen.

Tämä viesti on HELSINKI.FI mail käyttäjät.

Hoivarobotin armoilla

Uncanny Valley jatkaa Circus Maximuksen teknologia- ja tekoälypohdintojen oivallista sarjaa.

Rekvisiitta tekee hienon vaikutuksen jo ennen näytelmän alkamista: Puoli-Q:n aulassa on elektronisten ja mekaanisten härpäkkeiden lumoava romukasa, ulkoasultaan kuin kaatopaikka, mutta raksuttava, vilkkuva ja liikkuva, kaatopaikaksi kaikin puolin eloisa. Näyttämö on baaritiskien ja elektroniikkaromun ympäröimä ahdas tila. Vaikutelma on vahvasti dekadentti ja ongelmajätteinen, miltei postapokalyptinen vähän WALL-E -tyyliin.

Rullatuolissa istuu hoivarobotin (Marc Gassot) huomaan hylätty yksinäinen vanhus (Lorenz Backman). Kone toimii, miten toimii: tottelee nauhuriin saneltuja käskyjä niitä lainkaan kyseenalaistamatta. Tästä on saatu aikaan hillitön absurdi törmäilykomedia, joka hyvien näyttelijäsuoritusten ja äänen ja hulluutensa voimin onnistuu todella naurattamaan. Esitys on todella hassu.

Mutta itku pitkästä ilosta: kun törmäilysekoilu pitkittyy ja kierrokset kasvavat, pääsevät synkät sävyt voitolle. Mikään ei ole enää hauskaa. Eikä ole tarkoituskaan. Uncanny Valley on mitä angstisin kuvaus ihmisten välisen vuorovaikutuksen puutteesta, väkisin pitkitetystä elämästä (”Tahdon tämän matkan jatkuvan ikuisesti.”) ja siitä tilanteesta, kun vanhuksella ei ole enää muuta jäljellä kuin epätoivoisen raivon varassa huudetut kiroukset.

Esityksen nimi viittaa Masahiro Morin hypoteesiin, jonka mukaan epäsopivan lähellä inhimillistä oleva robotti synnyttää torjuntareaktion, sen kaltaisen kuin minkä alla olevan videon robottivauva monissa aiheuttaa:

Nimi sekä ennakkomateriaali synnyttävät odotuksia juuri ihmisenkaltaisuuden käsittelyn suhteen, mutta niitä ei lunasteta. Hoiva-androidin rullatuolivanhuksessa herättämä kiukku on ennemminkin huonosti toimivan koneen herättämää harmistusta, sama primitiivinen sadattelu- ja potkimisreaktio, jonka kesken matkan hyytyvä auto tai piiputtava ruohonleikkuri saattavat saada aikaan. Sillä erotuksella tietenkin, ettei kenenkään koko elämä ole ruohonleikkurin varassa. Epäinhimillisen ja inhimillisen välinen raja ylitetään kyllä lopulta, ihmiskunnan esihistoriaan rinnastuvien symbolien kera, mutta siitä ei saada irti mitään erityisen mainittavaa.

Mainittavampia ja keskeisempiä ovat ne kysymykset, jotka koskevat ihmisten ja ihmisten sekä ihmisten ja teknologian olemassaolevia suhteita. Näytelmä on helppo nähdä esimerkiksi nykyisen vanhustenhoidon kritiikkinä.

Suosittelen. Vielä on muutama päivä aikaa käydä katsomassa.

Surrealistin ruokaa

Eräänä päivänä muistin, että lapsena olin useinkin kuullut kiinalaisesta pääskynpesäkeitosta. Ruokalajista ei ole ollut puhetta pariinkymmeneen vuoteen, ja äkkiä aloin epäillä. Näin lintuinfluenssan aikakaudella tuntuu vähintäänkin epäuskottavalta, että joku uuttaisi hyvät liemet sellaisesta tikkurakennelmasta, joka on liimattu kasaan linnun syljestä, ja johon linnunpoikaset ovat sitten ruikkineet ulosteitaan. Oli aivan pakko tarkistaa, ettei kyseessä sittenkin ollut jokin lapsille kerrottava höynäytysjuttu. Mutta ei. Kyllä se on ihan oikea ruokalaji.

.

Samaan outouden kategoriaan kuuluu kaktusviikuna, jollaisia ostin kokeen vuoksi. Varsin pian sekä tyttäreni että minä huomasimme seikan, josta ei hedelmäosastolla varoiteltu: kaktusviikunaan ei pidä koskea paljain käsin. Sen pintaa peittävät hennot näkymättömät piikit, jotka ihoon asettuessaan aiheuttavat tuskaa ja ärtymystä. Sisällä on puolikarkeaa soraa, jonka seassa vähän vesimelonia. Kuka tämmöisen on mennyt keksimään ja miksi näitä myydään?

.

Yritän tässä miettiä, mitkä muut ruokalajit olisivat yhtä kummallisia. Ihan heti en keksi; moneen olemme tottuneet. Muistan tosin elävästi eräänkin puolitoistavuotiaan naurahduksen ja epäuskoisen ilmeen, kun hän sai ensimmäisen kerran spagettia syödäkseen.