Olen tällä viikolla ollut aika hyydyksissä. Mieli harhailee, keskittymiskyky alentunut, koko ajan väsyttää. Ja aivan kuin C.G. Jung, tuo tosissaan hassu, olisi oikeassa ja koko maailma pakottuisi alitajunnan välineeksi: tietokoneesta pamahti emolevy, ja kun menin Omenan kirjastoon tulostamaan (kiireellistä) apurahahakemusta, oli siellä tulostussysteemi nurin. Matkustin Tapiolaan yrittämään siellä, ja sain kuulla, että tulostusmahdollisuudet olivatkin kaatuneet koko Espoon kirjastolaitokselta. Järjestelmä hajalla.
Katsoin pari viikkoa sitten sellaisen kauhuelokuvan kuin Final Destination 2. Huono oli, paitsi alku, jossa kuvattiin kaikkien pienten vaaratekijöiden kasaantumista, jotka johtivat tuhoisaan ketjukolariin. Jos koko elokuva olisi onnistuttu rakentamaan samalla tavalla, olisi se ollut erinomainen, mutta leffan jälkipuoli, jossa kuolema vaanii eloonjääneitä ja on ainakin osin personifikoitu, on juuri tuon personifikoinnin vuoksi ihan hölmöä juttua. Mutta kiinnostavaa on se, että muutama päivä sitten tajusin, mistä siinä elokuvassa olikaan kysymys. Posttraumaattisesta stressistä. Viikko sitten torstaina huomasin pelästyväni rämähdystä, joka syntyi remonttiukkojen heittäessä romua jätelavalle, ja muistan, miten kadun ylittäminen näytti merkittävästi tavallista vaarallisemmalta toimenpiteeltä (eräät odottivatkin, ettei käytännössä yhtään autoa ollut mailla halmeilla, ennen kuin ylittivät kadun).
Koska maailmankatsomukseeni hyvin sopii, pidän PTSD -oireistoa eräänlaisena selvänäköisyyden tilana. Se on kokemus siitä, että maailma todella on vaarallinen ja epäluotettava paikka. Se on tunnetasolle asti ulottuva ymmärrys siitä, että maailman luotettavuus ja säännönmukaisuus olivatkin vain illuusio. ”Disorder”, josta PTSD:n D-kirjain tulee, on todellisuutta, ei ainoastaan kokijassa vaan myös maailmassa, jonka hän kokee.
Mutta tänään isken kiinni normaalielämään. Sillä selvänäköisyys, maailman katsominen suoraan silmiin, ei kai koskaan ole ollut erityisen miellyttävää. Suolapatsaaksihan siinä muuttuu.
Uusi tietokoneeni on entistä nopeampi, parempi ja kaikin puolin hienompi!
Jukka Laajarinne 
Mulla meni junaonnettomuuden jälkeen vuosi ennen kuin lakkasin tarraamasta penkkiin kun ratikka kääntyi tiukasta kulmasta…
Itsekin olen pariin otteeseen viime aikoina käväissyt varsin lähellä tuonpuoleiseen singahtamista. En ollenkaan tajunnut, että siitä siis johtui esimerkiksi se, että katua ylittäessä pitkään suhtautui autoihin kuin itseä kohti tähdättyihin tappajaohjuksiin ja tassutti kerrostalon portaita alas kaiteeseen kaksin käsin takertuen kuin reumaattinen mummo. Nyt sai selityksen tuokin.
Sikäli hassu psykologinen ilmiö, ettei sitä oikein ymmärrä eikä osaa ottaa tosissaan, ennen kuin siihen pääsee tutustumaan. Pelkät sanalliset kertomukset eivät jotenkin avaudu samalla tavalla.
No, mihin omenalaatuun päädyit? Itsekin aloin tänään hekumoida, kun uudet, raamatullis-scifistisillä Nehalem-prosessoreilla varustetut Mac Prot julkistettiin. Vanhalla onkin väännetty yli 5 vuotta (enkka) ja se on näkynyt (pyörivä sateenkaaripallukka) ja kuulunut (kovalevyn loputon rutina, miehen toivoton ulina)… loppukevään suurprojekteihin siis uudella koneella! Vanha saa hoitaa sähköpostit ja muut sijaistoiminnot.
MacBook Pro -laatuun päädyin. Toivottavasti tällä pärjää taas seuraavat neljä vuotta.
Kummallista. Itse kävin läpi viime keväänä täysin samaan aikaan aika inhottavia kokemuksia, parisuhdeväkivaltaa yms yms.
Koko kuluneen viikon olen ollut kuin tanssitautinen tulisilla hiilillä, ja nyt sitten tänään heräsin suoranaiseen paniikkiin. Näen painajaisia vuosi sitten tapahtuneista asioista ja raivostun herkästä.
Mietin, että onkohan trauma vielä niin pahasti käsittelemättä, että se tulee uudelleen ja uudelleen? Nyt siis tasan vuoden välein ollut tämä stressireaktio. Vaikka puhun aiheesta, niin eipä tunnu helpottuvan 😦
Vuosi on lyhyt aika, jos isoista asioista puhutaan.