Uusälytön internationaali. Kokouspöytäkirja.

Laillisuus ja päätösvaltaisuus

Läsnäolijat: jne., Kali Yuga
Todettiin päätösvaltaisuus sekä se, ettei kokousta ole kutsuttu koolle.

Toiminnan ja mahdollisuuksien kartoittamista

Uusälyttömiä illanviettoja ei – ainakaan samalla henkilökunnalla ja konseptilla – enää järjestetä. On mentävä eteen-, ylös- ja ulospäin, etsittävä uusia menetelmiä ja taidemuotoja.

Kali Yugan ja Yusuf Bugariloven muodostama kuunnelmakäsikirjoitustiimi on kokoontunut. Työ on lähtenyt käyntiin tehokkaasti ja korkealaatuisesti. Roolitus ja äänitykset voinevat alkaa jo loppusyksystä.

Pohdittiin mahdollisuutta esittää kohunäytelmä Jumalan teatteri uudelleen. Oliko esitykselle kirjoitettua käsikirjoitusta? Voisimmeko me saada sen käsiimme? Olisiko näytökseen mahdollista saada yleisöä? Jos ei, olisiko sitä mielekästä esittää tyhjille katsomoille? Mainostekstit voisivat olla jotakin tämän suuntaista: ”Jumalan teatteri. Esa Kirkkopellon, Jari Halosen jne. klassikkonäytelmä vuodelta 1987. Ensimmäinen uusintaesitys kautta aikojen! Parasta päälle!”

Jäsenasioita

Uusälyttömyys asettuu taiteellisen vapauden puolelle, kaikenlaista oikeaoppisuutta, dogmaattisuutta ja asiallisuutta vastaan. Tätä voidaan ja tulee vaatia myös UÄ:n jäseniltä.

Päädyttiin erottamaan
kirjailija Jaakko Ylijuonikas romaaninsa Neuromaani johdosta (perustelut: dogmaattinen uusälyttömän estetiikan noudattaminen)
sekä
kirjailija Antti Salminen romaaninsa Lomonosovin moottori johdosta (perustelut: dogmaattisesti toteutettu uusälytön estetiikka).

Yli-Juonikkaan ja Salmisen erottamiset toteutetaan retrospektiivisesti: tulemme jatkossa kiistämään heidän koskaan edes olleen jäseniämme. Samaa kieltoa vaaditaan myös heiltä symbolisen kuolemanrangaistuksen uhalla.

Lisäksi erotettiin pastori Mia Wrang instituutioiden (kirkko, avioliitto) suosimisesta sekä arkkitehti Sari Viertiö formalismin vuoksi.

Yusuf Bulgarilove välttyi erottamiselta allekirjoitettuaan – vaikkakin myöhässä – Toisen uusälyttömän manifestin.

Yusuf Bulgariloven jättämä eroanomus todettiin vajaaksi. Puutteita huomattiin esimerkiksi syntymäajassa ja toimintaraporteissa. Myös asianmukaiset liitteet (virkatodistus, verotustodistus, henkilöllisyystodistus ja ansioluettelo) puuttuivat hakemuksesta. Jäädään odottamaan täydennystä.

Helsingissä 28.7.2014 Kali Yuga, jne.

Toinen uusälytön manifesti

Reaktiomme viimeaikaiseen venäläisen avantgarden nousuun.

Kubofuturismi on passé.
Egofuturismi on passé.
Sentrifuuga on passé.
Runouden ullakko on passé.
Imaginismi on passé.
41° on passé.
Nitševokit ovat niin passées.
Fuismi on passé.
Biokosmismi on passé.
Luminismi on passé.
LEF on niin eilistä päivää.
Konstruktivismi on passé.
Emotionalismi on passé.
Ekspressionismi on passé.
Oberiu on so last season.

Tuommoisia olisi voitu tehdä jo sata vuotta sitten!

Mutta uusälyttömyys.

—
Kesäkuussa 2014, Uusälyttömän internationaalin keskustoimikunta:

jne, Kali Yuga, Alvari Lume, vLadimirA passÉ?, Tuukka Hämäläinen, Andrei Belone, Yusuf Bulgarilove

René Daumal: Mont Analogue

René Daumal: Mont Analogue (Le Mont Analogue, Roman d’aventures alpines, non euclidiennes et symboliquement authentiques). Suomentanut Aki Räsänen. Basam Books, 2014.

Toisinaan kuulee sanottavan, ettei vuoristokiipeilyfiktiolle oikeastaan ole tarvetta. Vuorilla aika ajoin tapahtuvat ”epiikit” ovat itsessään niin dramaattisia, että vastaavien kertomusten sepittäminen kalpenee niiden rinnalla. Tietyissä rajoissa tämä pitää paikkansa. Todellisuus on on yleensä tarua hurjempaa.

Mutta harva kaunokirjallinen teos kertoo ainoastaan yhdestä asiasta. Kiipeilyromaani ei useinkaan ole romaani kiipeilystä, vaan kiipeilyn kehykseen sijoitettu romaani (myös) jostakin muusta. Jeff Longin Seinämä on kirja menneisyyden haamuista, oma Jäiset Jumalat -romaanini on surrealismin keinoin rakennettu teos yksilön ja yhteisön välisestä jännitteestä, vapaudesta ja erilaisista tavoista kielellistää maailma. W. E. Bowmanin klassikko, The Ascent of Rum Doodle tekee pilaa koko kiipeilykirjallisuudesta. Ja niin edelleen.

Olen lajityypin suuri ystävä, kuten myös vanhan koulun avantgarden, joten surrealistien lähipiireihin kuuluneen René Daumalin Mont Analoguen tuore suomennos tarttui näppeihini heti, kun huomasin sen olemassaolon. Vertauskuvallisesti todenperäinen ja epäeuklidinen vuoristoseikkailukertomus jäi Daumalilta kesken hänen kuollessaan tuberkuloosiin vuonna 1944, ja retkikunnan edesottamukset katkeavat valitettavasti jo yläniityille. Romaanin liitteenä julkaistut muistiinpanot ja fragmentit antavat kuitenkin vihjeitä siitä, miten tarina olisi jatkunut, ja kokonaisuus on mitä arvokkain lisä alan suomennoksiin.

Nimensä mukaisesti Mont Analogue on vertauskuvallinen vuori, jolle nousun merkitykset ovat vahvasti symbolisia. Psykoanalyyttisen periaatteen mukaan kaikki on, paitsi sitä mitä se on, myös aivan jotakin muuta. Tämä ei tarkoita vaikealukuisuutta. Daumalin romaani etenee perinteisen seikkailukertomuksen sujuvien kaavojen mukaan, mutta on täynnä sekä absurdia huumoria että vinksahtanutta avantgardefilosofiaa.

MItä kirjassa sitten tapahtuu? Romaanin kertoja on kirjoittanut lehtijutun vuorten mytologisista merkityksistä, ja saa kirjoituksensa vuoksi omituisen yhteydenoton. Kerettiläisessä luostarissa opiskellut Isä Sogol, nykyinen kiipeilyopettaja, kertoo varmistuneensa Mt. Everestiä huomattavasti korkeamman huipun olemassaolosta. Avaruus vain kaareutuu vuoren ympärillä siten, että se on pääsääntöisesti täysin kätketty ulkopuoliselta maailmalta. Mutta ei täysin. Mont Analoguea valloittamaan kootaan retkikunta, joka koostuu kotkansilmäisistä itävaltalaisista, ranskalaisesta abseilaustaiturista, ”joka mieluummin laskeutui kuin nousi”, amerikkalaisesta ylävuoristomaalarista, Ibsenistä innoittuneesta näyttelijättärestä joka uskoo jäätiköiden haltijattariin, italialaissyntyisestä hegeliläisestä, joka syntyperästään huolimatta kuuluu ”saksalaiseen koulukuntaan”, joka hakee suorimpia ja vaarallisimpia reittejä. Ja niin edelleen.

Ryhmä sekoboltseja kiipeilijöitä purjehtii Analoguen mantereelle, jonka koko talous perustuu epäonnistuneille nousuyrityksille, ja jossa ylin valta on vuoristo-oppaiden käsissä. Nousuyrityksiä säätelevät tarkat lait; ylärinteiden luonnon herkän tasapainon järkyttäminen saattaa esimerkiksi johtaa kiipeilykieltoon ja elinikäiseen velkavankeuteen.

Kiipeilyyn intohimoisesti suhtautuneen Daumalin (runoilija kiipeili nelitonnisia vielä kuolemansairauden pahasti heikentämänä) luontokuvauksessa on jotakin ihailtavaa: kaiken absurdin pohdiskelun keskellä muutamin lausein vetäistyt maisemakuvaukset ovat eläviä ja vievät tekstiä lukevan alppikiipeilijän hetkessä sinne jonnekin, ihan oikeisiin tunnelmiin.

Lopun fragmentit ovat innoittuneen harrastelijan zenmäistä aforistiikkaa:

”Huipuille ei voi jäädä ikuisiksi ajoiksi. On laskeuduttava takaisin alas… Miksi siis nousta: Tämän vuoksi: korkea tuntee matalan, matala ei tunne korkeaa.”

P.S. Lopuksi vielä yksittäinen teoksen herättämä ajatuksenpoikanen:

”Olin ihaillut Sogolin kykyä keksiä ‘absrtrakteja symboleja’: abstraktia asiaa symboloimassa konkreettista asiaa, päinvastoin kuin tavallisesti”, Daumal heittää ilmaan absurdin patafyysisen ajatuksen. Mutta onko se sittenkään absurdi? Ennemminkin väittäisin, että kyseessä on ajatusvirhe. Abstraktit symbolithan ovat nimenomaan se tavallinen symbolisen ajattelun muoto, ei päinvastoin. Eikö jokainen abstrakti ajatus ole viime kädessä konkreettisen elämyksen analogia? Konkreettinen voisi symboloida abstraktia, on abstraktin aina ensin täytynyt symboloida konkreettista.

Miksi ihmeessä?

Kävin helmikuussa Tromssassa tapaamassa tuttuja ja kiipeilemässä. Jossain siellä jääputouksella aloin taas miettiä, että miksi minä oikeastaan kiipeilen. Miksi etenkään kiipeilen ulkona talvisin? Se hommahan on suunnilleen tällaista (kertomukseen on yhdistetty elementtejä useista eri nousuista parin viime vuoden ajalta):

Automatka vie pari tuntia. Kävelymatka putouksen juurelle kestää tunnin, tiukkaa ylämäkeä haaroja myöten hangessa. Hiki virtaa ja puuskututtaa. Lähestymishaikki on välttämätön paha perille pääsemiseksi. Ei itsessään mielekästä oikeaa kiipeilemistä vaan raakaa työntekoa tavoitteen saavuttamiseksi. Ei hölkkäämiseen tai hiihtämiseen verrattavaa mukavaa liikuntaakaan.

Lopulta olemme vaatteet märkinä perillä. Alkaa jo olla nälkä. Puemme kiipeilykamat päälle ja räkkäämme tavarat valjaisiin. Hörppäämme termarista hieman liian vähän teetä ja haukkaamme eväsleipää.

Köysikumppanini ottaa ensimmäisen liidivuoron. Alun jää menee kivasti, mutta mikstaosuus onkin vaikeampi kuin mitä olimme arvioineet. Hän pysähtyy kruksiin kuin seinään, hakee ratkaisua sieltä, hakee täältä, ja löytää sen lopulta hieman vähemmän ilmeisestä suunnasta. Nyt hän taas etenee, mutta välivarmistuksille ei ole paikkaa. Katselen menoa jotenkin henkisesti turtana. Mitä, jos hän sattuisikin putoamaan? Olisi äkkiä tajuttomana, tonennäköisesti monin paikoin murtuneena. Kauanko menisi saada apua paikalle? Mikä tämän paikan nimi olikaan? Alkoiko se Glo- tai Flo- tai Flø- tai jotain? Ja oliko tällä putouksella joku nimi? Hänen suunnitelmansa, kaikki tieto on hänen ohuen kallonsa sisällä.

Olisimmepa jo alhaalla.

Vaikka päälläni onkin untuvatakki, tuulee sen verran, että kylmyys hiipii kehoon. Ja onhan tuota pakkastakin melkein 20 astetta. Yritän vähän liikuskella, etten menisi ihan kohmeeseen. Mutta turhaan. Kun ylhäältä lopulta kuuluu: ”Saa kiivetä!” on tälle ankkuripaikalle saapumisestamme kulunut jo puolitoista tuntia, ja olen ihan jäässä.

Lähden liikkeelle. Heti, kun joudun kohottamaan käteni hartialinjan yläpuolelle, sormista lähtee tunto. Kylmä veri kylmistä raajoistani lähtee liikkeelle ja saavuttaa kehoni keskeisemmät osat. Kymmenen metriä kiivettyäni hämärä alkaa vyöryä näkökenttäni reunoilta, vintti pimenee. Pääsen onneksi hyvälle hyllylle, nojaan siinä kiveen ja jäähän ja polviini. Hengitän kumarassa syvään ja taistelen tajuttomuutta vastaan kunnes voitan ja voin jatkaa matkaa.

Köysikumppanini luona ankkurilla tunto palaa sormiini. Irvistelen ja kiroilen ja lopulta kipu hellittää.

Seuraavat pari köydenpituutta ovat täysin triviaalia vaikkakin ruumiillisesti raskasta lumikiipeilyä. Onko tämä nyt muka kiipeilyä sitten? Pieniä jännityksen hetkiä saamme kuitenkin kokea, sillä lumilaatta jymähtelee sen oloisena kuin haluaisi lähteä liikkeelle milloin tahansa.

Neljännellä köydenpituudella ollaan pystyllä jäällä. Lumisen kallio-osion jäljiltä hakkuni ovatkin jo tylsät, ja kova pakkasjää lohkeilee muutenkin ihan hemmetisti. Saan naamaani ison jäälohkareen, ja kun nuolen huuliani, maistan veren. (Ja mun piti olla huomenna jotenkin edustavassa kuosissa!)

Edelliseen välivarmistukseen alkaa olla matkaa. Kauhean usein niitä ei pysty ruuvaamaan, kun muuten loppuu voimat. Nyt sitä matkaa on kuitenkin jo liikaa, putoaminen on tällä hetkellä täysin kiellettyä. Otan jääruuvin räkistä ja alan painaa sitä jäähän. Ei mene. Ei hemmetti. Ei mene. Katson ruuvia. Jaahas. Tukossa jäästä. Etsin toisen ruuvin. Se menee. Kolmen sentin jääkuoren jälkeen se tapaa tyhjää. Tähän ruuviin ei voi luottaa, mutten jaksa enää etsiä parempaakaan paikkaa. Klippaan köyden siihen.

Pohkeet ovat kuin tulessa. On pakko välillä irrottaa jalka seinämästä ja ravistella. Sitten toinen jalka. Ja käsivarret ne vasta tuskaiset ovatkin.

Lopulta tulee vastaan reitin kruksi. Kaikki, mihin lyön, hajoaa, enkä edes jaksa enää lyödä kunnolla. Jalat irtoavat. Voi perkele! Nyt, nyt pelottaa! Mutta jos tästä nyt pakittaisi pari metriä, voisi karata tuonne sivuun avautuvalle rampille ja sitä kautta turvaan. Näin teen. Pakenen reitiltä nöyryytettynä.

Kun lopulta pari tuntia myöhemmin olemme auton luona ja juomme lisää teetä, tajuan, että olen halunnut olla täällä koko ajan. Tuolla ylhäällä mikään ei ollut hauskaa. Miksi minä siis teen sitä? Onko tämä kaiken vaivan arvoista?

Eräs ystäväni totesi joskus, että hän pitää kiipeilemisen ajatuksesta: seikkailijat vuorenseinällä. Mutta mikään ei saisi häntä itseään kiipeämään. Ehkä minulla on osin sama juttu: kiipeilyn idea on hieno ja houkutteleva, mutta käytännössä touhu on kauheaa.

Ehkä se, mitä addiktioista kerrotaan auttaa ymmärtämään: Kama ei itsessään tuota paljonkaan mielihyvää, jopa päinvastoin. Olennaista on sen käyttämisen sosiaalinen konteksti, voimakas yhteisöllisyys. Ja missä muualla voisinkaan kokea samanlaista yhteenkuuluvuutta ja riippuvuutta toisesta ihmisestä?

Ja kuitenkin: tulee niitä päiviä, jolloin kaikki sujuu kuin tanssi. Aurinko paistaa, ei palele. Eteneminen on nopeaa ja varmaa, haasteet sopivasti mitoitettuja. Luonto ympärillämme ylevä ja kaunis. Silloin. Silloin minä pelkästään nautin.

Psykoanalyysin tutkimuskohde

Paljastan nyt jotakin tekeillä olevasta romaanistani: se on paitsi symbolistinen, myös liittyy vahvasti jungilaiseen psykologiaan. Taustatöiden tekeminen alkoi jungilaista kirjallisuutta lukemalla: Jungin omia kirjoituksia ja hänen seuraajiaan, unien tulkintaa, arkkityyppejä, joukkopsykologiaa, peruskäsitteitä.

Huomasin yllätyksekseni seikan, jonka ei oikeastaan olisi pitänyt olla yllätys: aloin nähdä jungilaisesti rakentuneita unia, esimerkiksi sellaisen, jossa ihastun söpöön mustaihoiseen nuoreen naiseen, ja jo unta nähdessäni tunnistan hänen kasvoissaan omia piirteitäni. Hän on varjoni ja animani.

Miksi tämän ei olisi pitänyt yllättää? Siksi, että joskus hieman freudilaisuuteen tutustuessani aloin nähdä ilmiselvän freudilaisia unia, jotka myös toisinaan tunnistin freudilaisiksi jo unta nähdessäni.

Nyt, hiljattain aloitettuani jungilaisessa analyysissa käymisen – yritän aina tutkia aiheeni niin perinpohjaisesti kuin mahdollista – juttu on alkanut muuttua vielä kiinnostavammaksi. Viime käynnillä terapeuttini vihjaisi joistakin mahdollisista omatoimisista työtavoista, ja kuinka ollakaan, työtapa siirtyi seuraavana yönä näkemääni uneen.

Tämä ei tietenkään ole mitenkään kummallista: näemme unia asioista, joita olemme valveilla miettineet. Sen sijaan aloin vasta nyt tajuta, miten psykoanalyysi, (aivan kuten muutkin tieteet) vaikuttaa tutkimuskohteeseensa. Alkaa tuntua ilmeiseltä, että alitajunnan rakenteet, joita niin Freud kuin Jungkin ja kaikki heidän hengenheimolaisensa, se todellisuus, jota he ovat tutkineet, onkin ollut suurelta osin heidän itse luomaansa. Potilaiden ja asiakkaiden sieluista kaivettu materiaali on ollut suurelta osin teorioiden synnyttämää. Tietoisuuden ja tiedottoman välinen kommunikaatio ei ole vain yksisuuntaista.

Jos ja kun psykoanalyysin teoriat ovat itseään toteuttavia, ei ilmiö varmastikaan ole jäänyt vastaanottohuoneisiin. Kun sen käsitteistö ja tulkintatavat ovat levinneet yleiseen tietoisuuteen, se on mitä luultavimmin vaikuttanut jopa meidän kaikkien mielen toimintaan. Kollektiiviseen alitajuntaan, kuten Jung sanoisi. Missä määrin moderni länsimainen ihminen alitajuntoineen kaikkineen on Freudin luomus? Millaisia unia näkisimme, millaisin symbolein ajattelisimme ja miten suhtautuisimme elämään ilman psykoanalyysin keksimistä?

Ei mikään Indiana Jones

Miina Supisen toinen romaani tärähtää käyntiin täysillä tehoilla. Johonkin kuolemanjälkeiseen rajatilaan jumittunut ”seikkaileva” arkeologi kertoo tarinansa kaivauksista, muinaisuskoisesta lahkosta ja Säde-nimisestä kauniista naisesta. Kertojamme Vic ei kuvitelmistaan huolimatta ole mikään Indiana Jones, vaan paljon arkisempi äijä: pornoa harrastava ja naisia kähmivä vähemmän komea runkkari. Asperger-syndroomaisen Antin kanssa avoimessa suhteessa elävä Säde on puolestaan nuori ja kaunis, mutta melkoinen sählä. Tiedon Akatemia -nimistä Perkeleen palvojien joukkoa jossakin Itä-Helsingin metsissä johtaa Voula Papadupoulos, joka haluaa kaivattaa paikalliset muinaishaudat ja uhripaikat auki, koska on vakuuttunut siitä, että niiden tuntumasta löytyy portti toiseen maailmaan.

Monilla teillä kuljeskelevan romaanin alkupuoli antaa hajanaisen vaikutelman, mutta pikku hiljaa kerronta fokusoituu. Suppiloon lapioidun hiekan tavoin irrallisen oloiset osaset valuvat sittenkin jokseenkin samaan suuntaan.

Ihmiskuvaus ja absurditeetin taju ovat Supisen erityisvahvuuksia ja liittyvät monessa paikassa yhteen. Säteen keskeiset henkilöt on piirretty selkein vedoin, niin että määrittäviä luonteenpiirteitä ei voi olla huomaamatta. Tyypit lähestyvät karikatyyriä, mutta Supisen kynän jälki on elävää ja hienovaraista ja tavoittaa ihmisestä paljon enemmän kuin pelkkä tyypittely tai korostamiset tavoittaisivat. Henkilöt eivät missään vaiheessa muutu pilakuviksi tai kaksiulotteisiksi paperihahmoiksi. Supinen tavoittaa ajatusprosessien satunnaisuuden, poukkoilevuuden ja ristiriitaisuudet, sen absurditeetin joka todellisessakin ihmisessä vallitsee. Henkilöt todella elävät. Ristiriidat, yllättävät havainnot ja mielenliikahdukset naurattavat ja hymyilyttävät; tekstin sävy on lempeän humoristinen.

Säde on keskeisiltä osin rakkausromaani. Kolmiodraaman osapuolet hakevat itseään suhteessa toisiinsa, kaipaavat, tarvitsevat, haluavat tai joskus vain mukautuvat toistensa tarpeisiin. Toisin kuin ehkä tyypillisimmissä rakkausromaaneissa, Säteen rakkaus on varsin illuusiotonta ja kypsää. Se on ikään kuin kokonaan ohittanut tavanomaisen rakastumisvaiheen, jossa toinen nähdään ihmeellisenä unelmien täyttymyksenä. Sen kohdekin on puutteellinen ihminen kaikkine rasittavine ja ärsyttävine luonteenpiirteineen. Se ei ratko kenenkään ongelmia, mutta siitä voi saada tukea ja voimaa absurdin keskellä.

Kaikki ei tapahdu auki kirjoitetulla tasolla. Säde viittaa symboliseen logiikkaansa muistuttamalla historiallisesta kiistasta, jossa Freud tulkitsi Jungin suoruumiskiinnostuksen peiteltynä isänmurhatoiveena. Tapausta voisi käyttää yhtenä avaimena muutamaankin teoksen teemaan, mutta ehkäpä jätän kirjan tämän puolen analysoinnin toiseen kertaan. Kun on tarpeeksi kaivattu ja kaivettu, uhripaikan tuntumasta kuitenkin löytyy portti toiseen maailmaan.

Lopuksi on hieman moitittava kirjan toimitustyötä: muuten niin mainion romaanin oikoluku on hoidettu silmiinpistävän hutiloiden.

14 solmua – Geokätkentää pallon ympäri

Keskeytin Olli Jalosen 14 solmua Greenwichiin kahdesti ensimmäisillä sivuillaan, ennen kuin kolmannella yrittämällä pääsin kankean alun yli ja luin romaanin loppuun asti.

Juonitasolla kirjassa on kyse suuresta geokätkentä- tai suunnistuskilpailusta, jossa joukkueet kiertävät maapallon ympäri Greenwichin pituuspiiriä ja 180° meridiaania pitkin. Välillä käydään leimauspisteissä, jotka tulee etsiä arvoituksellisten vihjeiden pohjalta. Joukkueen ytimen muodostaa kaksi kilpailijaa, jotka eivät saa erota toisistaan, ja matka on pääosin toteutettava sellaisin keinoin, jotka olivat käytössä jo 1700-luvulla. Romaani seuraa nelihenkisen suomalais-brittiläisen joukkueen vuoden mittaista matkaa, johon sisältyy veljestoraa, neliödraamaa, rakkautta ja kuolemaa. Kilpailu ja sen voitto ovat suuria mediatapahtumia.

Jalosen kaikkien kertojien käyttämä kieli on suhteellisen eleetöntä, persoonatonta ja etäännyttävää. Olennaista romaanissa eivät olekaan erityisen kiehtovat henkilöhahmot vaan heidän tekemänsä matka.

Matka elämän vertauskuvana ei ole lähtökohtaisesti uusi, mutta Jalosen käsittelyssä ei ole mikä tahansa elämä, vaan erityisesti elämä 2000-luvun huomio- ja kilpailuyhteiskunnassa. Metafora toimii ja tuntuu tuoreelta, ja teoksesta jää vahva jälkimaku.

Matka/elämä näyttäytyy muun muassa seuraavien piirteiden määrittämänä:

Kyseessä on kilpailu
Kilpailu on julkinen, ja sitä seurataan joukkomedioissa
Säännöt ja tavoitteet on annettu ennalta ulkoa/ylhäältä käsin
Kilpailuun osallistuminen heikentää kilpailijan kytköksiä muuhun elämäänsä tai katkaisee ne
Vaikka sääntöjä pyrkisi noudattamaan orjallisestikin, niillä ei ole lopulta mitään väliä: niiden rikkomisesta ei todellisuudessa sanktioidakaan, ja joskus niitä on jopa rikottava
Ennalta asetetut tavoitteetkaan eivät ole ne, joiden varassa kilpailu voitetaan tai hävitään
Voiton ratkaisevat merkitykset, joita matkasta kerrottavaan kertomukseen voidaan liittää
Myös nämä merkitykset annetaan ulkoa käsin ja. Ne manipuloidaan muodostumaan ennen kaikkea yleisön mielissä ja ovat toisia kuin sen ihmisen merkitykset, joka on matkan tehnyt
Tarinan, johon merkitykset kiinnitetään, ei tarvitse olla tosi

Näistä on menestyskertomukset tehty. Ja moni muukin elämä.

Padmapati

Kuoleman jälkeen tuhma Padmapati palaa poroksi.

Vuohia tuijottavat miehet

Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet osoittautui melkoiseksi herkkupalaksi. Lievästi gonzoilevalla asenteella kirjoitettu raportti Yhdysvaltain sotilastiedustelun new age -hankkeista enimmäkseen naurattaa ja huvittaa, mutta paikoin myös vähän pöyristyttää.

Kaikkihan me olemme kuulleet, miten suurvallat yrittivät kylmän sodan aikana hyödyntää tiedustelutoiminnassaan selvänäkijöitä. Jim Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan auroja aistivista soturimunkeista tai erikoisjoukkojen jedisotureiden yrityksistä pysäyttää koe-eläinten sydämiä ajatuksen voimalla on puhuttu harvemmin. Ainakin täällä meillä päin. Tai siitä, että Uri Geller on värvätty uudelleen tiedusteluhommiin terrorisminvastaisen sodan aikana. Tai siitä, mistä rock-musiikilla kiduttaminen ja ei-tappavien aseiden kehittely ovat lähtöisin. Entä mikä on Ensimmäisen maailmanpataljoonan ja Wacon piirityksen välinen yhteys? Ja millä tavalla Heaven’s Gate -kultin joukkoitsemurha sitten liittyy asiaan?

Kirja on täynnä enemmän tai vähemmän epäluotettavia haastateltavia, toinen toistaan hassumpia kohtaamisia ja kertomuksia. Kummallisia juttuja. Kokonaisuus on kuin jonkun höperön pilviveikon laatima salaliittoteoria. Tai oikeammin: kuin hassut pilviveikot olisi päästetty organisoimaan maailman voimakkainta armeijaa.

Eivätkä jedit olisi jedejä, ellei välillä lipsuttaisi myös pimeälle puolelle.

Vuohia tuijottavat miehet oli sen verran ällistyttävä kirja, että oli ihan pakko nähdä, miten filmatisointi oli onnistunut. Kehnommin. Elokuvasta ei oltu tehty edes dokumentin näköistä, vaan kaikkien Ronsonin absurdien löydösten ympärille oli pitänyt rakentaa puhtaasti fiktiivinen seikkailujuoni. Se, mikä on ei-fiktiossa poskettoman mieletöntä, on fiktiivisessä komediassa enää keskinkertaista komiikkaa.

Aikomusten seminaari

Aikomusten seminaari tuo yökerhoon tulevaisuuden visiot 31.1.

Aitko viedä pullot kauppaan ja ostaa kumipizzan, vai käydä parturissa ja pokata ensi perjantaina unelmien elämänkumppanin? Aiotko hakea eettisempää tai rahakkaampaa työpaikkaa tulevaisuudessa, tai mennä kursseille kehittämään itseäsi ja kasvaa henkisesti? Aitko voittaa ensin lotossa ja sitten päästää hyvät puolesi ihmisenä esiin kaikkien nähtäville, mutta jättipottia odotellessa tyydyt sietämään alhaista minääsi olosuhteiden pakosta? Tule mukaan kartoittamaan aikeen ja teon mystistä labyrinttiä aikomusten seminaariin!

Runoilijat Harri Hertell ja Dxxxa D järjestävät aikomusten seminaarin ravintola Pacificossa (Helsinginkatu 15) torstaina 31.1.2013. Ensimmäistä kertaa järjestettävän seminaarin alustajana toimii kirjailija Jukka Laajarinne. Seminaarissa kuvio on yksinkertainen: tule paikan päälle ja kerro julkisesti omista aikomuksistasi. Kunkin puhujan jälkeen seminaariyleisölle jaetaan puheenvuoroja, jotta jokainen voi halutessaan myös kommentoida toisten aikomuksia sekä pyytää niistä tarkennuksia. Keskustelun ei kuitenkaan toivota olevan aikomuksia arvottavaa vaan pikemminkin niitä analysoivaa. Puhujaksi ei tarvitse ilmoittautua etukäteen. Ovet aukevat klo 20 ja seminaari käynnistyy klo 21. Loppuillan levymusiikista vastaavat dj:t Hertell & Dxxxa. Tervetuloa!