Jon Ronsonin Vuohia tuijottavat miehet osoittautui melkoiseksi herkkupalaksi. Lievästi gonzoilevalla asenteella kirjoitettu raportti Yhdysvaltain sotilastiedustelun new age -hankkeista enimmäkseen naurattaa ja huvittaa, mutta paikoin myös vähän pöyristyttää.
Kaikkihan me olemme kuulleet, miten suurvallat yrittivät kylmän sodan aikana hyödyntää tiedustelutoiminnassaan selvänäkijöitä. Jim Channonin Ensimmäisen maailmanpataljoonan auroja aistivista soturimunkeista tai erikoisjoukkojen jedisotureiden yrityksistä pysäyttää koe-eläinten sydämiä ajatuksen voimalla on puhuttu harvemmin. Ainakin täällä meillä päin. Tai siitä, että Uri Geller on värvätty uudelleen tiedusteluhommiin terrorisminvastaisen sodan aikana. Tai siitä, mistä rock-musiikilla kiduttaminen ja ei-tappavien aseiden kehittely ovat lähtöisin. Entä mikä on Ensimmäisen maailmanpataljoonan ja Wacon piirityksen välinen yhteys? Ja millä tavalla Heaven’s Gate -kultin joukkoitsemurha sitten liittyy asiaan?
Kirja on täynnä enemmän tai vähemmän epäluotettavia haastateltavia, toinen toistaan hassumpia kohtaamisia ja kertomuksia. Kummallisia juttuja. Kokonaisuus on kuin jonkun höperön pilviveikon laatima salaliittoteoria. Tai oikeammin: kuin hassut pilviveikot olisi päästetty organisoimaan maailman voimakkainta armeijaa.
Eivätkä jedit olisi jedejä, ellei välillä lipsuttaisi myös pimeälle puolelle.
Vuohia tuijottavat miehet oli sen verran ällistyttävä kirja, että oli ihan pakko nähdä, miten filmatisointi oli onnistunut. Kehnommin. Elokuvasta ei oltu tehty edes dokumentin näköistä, vaan kaikkien Ronsonin absurdien löydösten ympärille oli pitänyt rakentaa puhtaasti fiktiivinen seikkailujuoni. Se, mikä on ei-fiktiossa poskettoman mieletöntä, on fiktiivisessä komediassa enää keskinkertaista komiikkaa.
Jukka Laajarinne 