Kun kävelee meiltä ensin Isolle Omenalle ja siitä sitten Länsiväylän reunaa pitkin Hankoa kohti, alkaa vastaan tulla vesakkoa ja vähän isompaakin puuta kasvavia kivijalkoja ja kivimuureja. Lehtipuupainotteinen kasvillisuus tuo mieleen Keski-Euroopan, mikä täyttää sydämen nostalgialla.
(Klikkaa kuvat isommiksi.)
Voisi kuvitella, että kun jälleen näkee luonnon valtaamia entisiä ihmisrakenteita, tulisi hyvä ja toiveikas mieli, samanlainen kuin vuosi sitten Keimolassa, mutta ei, tunnelma on jokseenkin tismalleen päinvastainen. Keimolassa luonto oli vallannut tilaa autoilulta. Länsiväylän (ja muidenkin Helsingin ulosmenoväylien) ympäristön on sen sijaan vallannut autoilu, ja kasvillisuus on vain löytänyt siitä kupeesta pienen reservaatin.
Nämä maisemat ovat tragedia. Maataloja, kesäpaikkoja, omakotitaloja on jäänyt nopeuden alle. Täällä on asunut ihmisiä, täällä on eletty. Nämä ovat olleet koteja. Jotka kaikki ovat muuttuneet asuinkelvottomiksi, lahonneet, tuhoutuneet hylättyinä. Raunioiden ja autiotalojen vyöhyke väylän varrella jatkuu ties mihin asti.
Visuaalisen ja akustisen maiseman välinen kontrasti on jyrkkä, suorastaan ristiriitainen. Silmin katsottuna maisema näyttää surumielisyydessäänkin idylliseltä, siinä on suorastaan fantastista rauhaa, mutta muutaman kymmenen metrin päästä ohi jyrisevät 50 000 autoa vuorokaudessa tuottavat sietämättömän pauhun. Tämä on kaikessa kauneudessaan luotaantyöntävää seutua.
Kuin saastaisen viemärin vihreää levää kasvavat seinät.
Jukka Laajarinne 