Kielellisissä kysymyksissä kannatan moninaisuutta ja kaikkien pienten kielten, erityisesti suomen, ylläpitämistä ja puolustamista. Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan. Niinpä olenkin himppasen ärsyyntynyt urban exploration -termistä. Se on pitänyt tuoda Amerikasta asti kuvaamaan toimintaa, jota on varmasti harrastettu kaikkialla maailmassa aivan kotoperäisesti.
No, eivätpä psykomaantiede ja derivointikaan ole aivan fennomaanisia ilmaisuja, mikä saman tien häpeäkseni todettakoon. Ja nyt, kun asiaa alan pyöritellä, ovat urban exploration ja derivointi kenties sittenkin suorastaan tarpeellisia ilmaisuja.
Kotoperäinen tutkimusmatkailumme on nimittäin suurimmalta osin ollut vailla jatkuvuutta ja perinnettä. Se on syntynyt yksilöiden välittömästä ja impulsiivisesta uteliaisuudesta: pikkulapset ovat kurahaalareissaan tonkineet kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit. Katoille kiipeily syntyy nuorelta ihmiseltä ihan luonnostaan. Hylätyt tehtaat ja autiotalot kutsuvat uumeniinsa jokaista tervettä sielua.
(No, kyllähän mekin hieman hahmottelimme epävirallista underground-kerhoa maanalaisten paikkojen ympärille, mutta homma meni sitten puihin, niin kuin meni.)
UE näyttäisi olevan suoraa jatketta tälle spontaanille tutkimusmatkailulle. Ilmiön nimeämisen selkeänä etuna on jonkinlaisen perinteen muodostuminen. Toiminnan mieltäminen harrastukseksi, sen sijaan että vain satunnaisesti kävisi hiipparoimassa ympäriinsä, pitää mielenkiintoa yllä ja tutkaimet höröllä. Tutkimusmatkoja tullee tehneeksi enemmän.
Psykomaantiede ja derivointi taas kytkeytyvät sellaisten eurooppalaisten liikkeiden kuin dada, surrealismi ja lettrismi perintöihin. Kohteina ovat olleet kummallisten paikkojen lisäksi arkiset ympäristöt, joissa on suoritettu erilaisia näkökulmanvaihdoksia ja eksymisen mielentiloja, jotka ovat avanneet harhailijan mieltä ympäristölleen. Toiminnan lähtökohdat ovat siis ainakin näennäisen älyllisesti muotoiltuja.
Tutkimusmatkailun psyykkiset vaikutukset ovat kieltämättä kivoja. Ovatpa lähtökohdat tai tavoitteet mitä tahansa, on Vyöhykkeeltä palaava matkailija toisin virittynyt kuin suorien ja tuttujen teiden kulkija. Virittynyt tutkimusmatkailija näkee arkisillakin kaduilla paljon sellaista mielenkiintoista, mitä ei samassa paikassa muuten näe.
Kytkeytyypä tutkimusmatkailija mihin tahansa perinteeseen, on hän omassa elämässään haastanut eräitä yhteiskunnan normeja: tiet ja paikat eivät ole päämäärien tavoittelemista varten. Ne ovat kiehtovia itsessään. Tutkimusmatkailija ei katso putkinäköisesti eteenpäin vaan etsii alati mahdollisia sivupolkuja, kaupunkiemme käymättömiä korpimaita.
Kuvamateriaali on toissaperjantain runonhakumatkaltamme Helsingin keskustassa.
Jukka Laajarinne 
Kieli ei ole kansallisesti omistettua, siksi se sekoittuu. Toisaalta kotoperäisten sanojen etsiminen on laiskuutta. Sitä jota näiden abstraktien kielimatkojen pitäisi kehittää. Onnellisessa tapauksessa käy niin kuin kuvaat, merkitykset ja ulottuvuudet lisääntyvät, toisessa tapauksessa kaikki sanat menettävät merkityksensä ja arvonsa, eikä kissankulta erotu kullasta.
Äh, kotoperäisten sanojen etsimisen puute
”Puutteen” lisääminen kieltämättä tekee lauseesta helpommin nieltävän. Tiivistä tekstiä kirjoitat: paljon pohdittavaa pienessä tilassa.
Tuo pulukuva on sellainen, joka hyvyydessään on sitä tasoa, että melkeinpä tekisi mieleni ripustaa kamera naulakkoon koska en ikinä tuon tasoista saa napsaistua…
Miten iloinen saksalainen Wldwanderung eroaa tästä UE-toiminnasta? Voiko perinteinen puolukanpoiminta honkain keskellä sisältää samoja aineksia kuin kaupunkivaeltelu?
Entä eläkeläisten tapa vuokrata auto lomamatkalla jollain pienellä saarella ja ajaa somia teitä etsimättä mitään määrättyä paikkaa, löytää kyliä, joita ei ole millään kartalla.
Voi olla jopa ihan eksyksissä.
Kaikessa tällaisesa tutkimusmatkailussa tärkeintä on oma mielikuvitus. Samoin kuin lapsi näkee ullakon merirosvolaivana, aikuinen löytää merkityksiä raunioista tai teollisuusalueiden takamaista. Toisaalta keikki me teemme tutkimusmatkoja myös omaan mielemme ja alitajuntaamme. Oikeastaan vakavien aikuisten normit ja muotit ovat vain sitä varten, että voisi kieltää itseltään halun leikkiä. Miksiköhän se on joistakin niin pelottavaa?
Hetkinen Kipukoukku, hetkinen! Noita vanhoja raunioita nyt voi ihmetellä, mutta aikuinen pysyköön lestissään ja jättäköön leikkimisen lapsille. Aikuisten pitää kantaa vastuu niistä lapsista ja niiden kasvamisesta. Vastuun kantajia tässä yhteiskunnassa tarvitaan, ei mitään leikkiviä lepertelijöitä tai ihmismielen tutkimusmatkailijoita.
Nyymi: Hanki sinäkin halpa pokkarikamera:) Kaikki kunnia kuvasta kuuluu kyllä maltilliselle pululle, joka jaksoi poseerata tuossa kolossaan pitkiä aikoja.
tammikuu44: Riippuu varmaan asenteesta. Saksalaisethan ovat tunnetusti epäkäytännöllisiä romantikkoja, joten Waldwanderung on varmasti hyvinkin samankaltaista toimintaa kuin kaupunkilaisten psykomaantieteily. Eläkeläisten tai muiden beatnikkien automatkat myös. Puolukoiden poiminta, hm, niin, riippunee asenteesta. Ollaanko niiden puolukoiden perässä vai ihmettelemässä?
Kipukoukku: Hyvä kysymys. Kai se on joidenkin mielestä pelottavaa siksi, että se paljastaa, mistä tosikkomaisemmassa elämänasenteessa on kysymys (pelkästä tosikkomaisuudesta), ja haastaa sen. Se herättää inhottavia kysymyksiä, kuten: ”Voisiko minullakin olla kivempaa, jos otaisin vähän rennommin?”
Vaikka, jos rehellisiä ollaan, en minä ole ihan varma siitä, että pelkääkö tuota kukaan… Ainakaan minulle eivät ole tulleet valittamaan, ja sikäli kuin tammikuuta tunnen, hänkin tuossa viimeisimmässä kommentissaan ainakin puoliksi piruilee ja virnistelee vielä päälle.