Jukka Laajarinne

Asennus- ja käyttöönottoapuri

Opin jotakin uutta, ja nyt luulen, että kirjan avaamisen taito opetettiin meille koulussa väärin ja jopa vahingollisella tavalla. Asia ei ole maailman tärkein – en minä mikään bibliofiili ole – mutta jos kirja on mahdollista korkata oikein tai väärin, niin miksei sitten oikein? Ja onhan niitäkin kirjoja, joiden toivoisi kestävän käyttöä.

Ja jos tänne päätyy joku kirjastonhoitaja tai muu alan ammattilainen, niin antakaa toki palautetta. Jos äskettäin oppimani taito onkin ihan virheellinen, niin turha täällä on väärää tietoa levittää.

Pieniä ihmetyksen aiheita

Täytyy jakaa muutama näky.

Käpylän asemalla betonisillan läpi tippuu kalkkipitoista vettä. Se kuivuu sitten kovaksi kalkkikiveksi, ihmeen hienoiksi muodostelmiksi. Näin se koristelee normilaatoituksen:

Ja näin pengerkivet:

Metsästä löysin jotakin kiinnostavaa. Pienen vaahterantaimen ympärillä oli viitisen senttiä leveitä levymäisiä muodostelmia, joissa valkoisia munia. Kyseessä lienee Badhamia lilacina -limasieni, joka on ensin kiivennyt vaahteraan ja muuttunut sitten itiöpesäkkeiksi. Jännä juttu, minun mielestäni.

Eräs oja puhuttelee minua myös:

Olen aina nähnyt tuossa kuraojan täynnä iljettävää vihreää leväpuuroa, mutta läheltä katsottuna se olikin jotain aivan muuta:

Selvä poikkeus universaalina pitämääni sääntöön, että asiat näyttävät kivoilta kaukaa katsottuna, ällöttäviltä läheltä.

Kirjallisia blogeja

Tässä kolme blogia, joita olen alkanut seurata vasta hiljattain tai jopa aivan äsken:

Juha Siron Mitä tapahtuu todella: Kirjailija käsittelee kirjallisuutta. Hyvinkin mielenkiintoinen.

Päivi Heikkilä-Halttusen Lastenkirjahylly: protesti vähentyneelle lasten- ja nuortenkirjakritiikille. Tässä asiassa onkin protestoimista. Muistuu mieleen eräs keskustelupätkä parin viikon takaisista kustantamon kemuista…

Kollega: Onnittelut hienosta kritiikistä. Kerrankin joku meistä lastenkirjailijoista sai osakseen huomiota!

Minä: Niin. Kun kirjoitin aikuisille.

Ja kolmantena kehumisen arvoisena ja uudehkona pitää mainostaa Kotus-blogia: kaikkea kielestä.

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Karmiina

suuttumus

”Minkäs teit, tyttö”, ruumis lausui matalalla äänellä. ”Minkäs teit. Tästä minä en enää koskaan nouse.”

Meristä Tuuli Touko Vilja Kuismaa
valhetta, brandyn, väsymyksen
Se liittyy karmaan
Vai niin sinä uskot
Karmiina tukehdutti Nipsun
ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa
”Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus ei toistu!”

nopeasti nuorentavaa kollageenivoidetta à 49 euroa, hienonhienoa nukkaa tehokkaasti poistavan autoharjan 29 euroa, vatsalihaksia kiinteyttävän ja jo viikossa uskomattomia tuloksia antavan sähkötyynyhierojan 89 euroa

sormus. Vihreäkivinen, leveärenkainen kantasormus.
tunsi pimeyden kouran puristuvan ympärilleen

Oli uusi aamu, uusi ihmeellinen aamu heidän elämässään, ja synkeä menneisyys voisi nyt korvautua lupaavalla tulevaisuudella.

Kuollut sisko ja timpuri Keränen ja pehmeähuulinen Lasse Sjöblom sekoittuivat hänen päässään piinalliseksi houreeksi. He kaikki nauroivat hänelle, osoittivat sormellaan

Kuin pahantahtoiset salamat olisivat tanssineet hänen aivoissaan, pää tuntui räjähtävän, ja hän sulki silmänsä.

vihan
petturin
Kunhan leikitteli huvikseen ja huristeli hienossa tuolissaan punomassa juonia. Ei timpurikaan häntä koskaan rakastanut! Lasse Sjöblom ei välittänyt hänestä! Kukaan ei todella hänestä piitannut, ei edes äiti. Ei varsinkaan äiti, joka heitti puolustuskyvyttömät kaksoset kylmään kaivoon… Mielikuva sai Karmiinan irvistämään.

”Etpä tietenkään”, mutisi sisko ja tuijotti hänkin syyttävästi. Nyt kuolaava Kaspar, sinelmäinen Lasse ja sisko lähestyivät Karmiinaa vääjäämättä. – En minä tarkoittanut… Karmiina koetti tarttua siskoa kädestä, mutta tämä veti omansa pois.

Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus

Vihreäkivinen sormus

Aaro Keränen, Veljeskilta 19.4.1975

Elina
nyt hyvin
ei tarvitsisi enää

Hän näki heidät kaksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa pesemässä hampaita kirkkaanvärisillä harjoilla.
Mutta jostain syystä mielikuva ei syttynyt. Hän keskittyi ja pinnisteli, mutta tulevaisuus ei tahtonut hahmottua. Viime yön jälkeensä jättämä raskaus ei suostunut väistymään.
Koti, koti, koti

Niissä oli jotakin painostavaa, ehkä se johtui äänettömyydestä. Linnut olivat kerta kaikkiaan lakanneet laulamasta

ei tavoittanut sitä
ajatus asfalttitiestä oli aiheuttanut
Hopeanhohtoinen
tien? Se ei ollut mahdollista. Ei

vapaudentunne

Ei ennen kuin viisi vuotta, kolme kuukautta ja viisitoista päivää sitten.
Vanhaa vihaa Maisa ei enää osannut lietsoa esiin.
Mihin ihmeeseen hän jalkoja tarvitsisi, jos halusi syventyä 1900-luvun alun kapinallisiin naistaiteilijoihin?

oksentaa
hänen aamurituaalinsa
napit
Vihreä teekään ei saanut häntä syöksymään vessaan.

Todellinen vallanjako oli alkanut selvitä Ninnille. Vihreää Vaaraa ei johtanutkaan rakohammas Kuisma vaan Meri, jadesilmäinen nainen. Häneen Ninni oli päättänyt luottaa. Meri ei turhia arkaillut, hän oli tuosta vain karistanut pölyt kannoiltaan ja tehnyt valinnan, ketkä sopivat tositoimiin. Mukaan eivät päässeet turhanjauhajat ja höpöttäjät.

vastaansanomaton varmuus
jättämään unelmat

”Ei ole rakkautta ilman oikeutta, ei ole oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…” Tyhjät sanat lapsuudesta kohosivat nyt ylös muistin sopukoista ja alkoivat täyttyä merkityksellä.

Jenkkiraudastahan löytyi
huumeita ja pitkin leviteltyjä
paitsi lopullinen
itsepuolustusta

Karmiina, jolla oli Elinan siniset silmät…

kassaneiti hymyili, koko marketti hymyili
Yksi niistä vilautti keskisormea, mutta Kauno Mielonen vain nauroi.
Pieni-ikkunaiset elementtitalot keräsivät seiniinsä auringon lämpöä ja hymyilivät kutsuvina, nekin olivat varmasti täynnä sellaisia pareja kuin he, onnellisia pareja ruokakasseineen!

Tultiin ja tultiin. Yksinhän sinä tulit. Täällä mitään lounasta ole. Ruuat on syöty. Kaapit on tyhjät. Mene muualle kerjäämään.

laittanut sota-aikana aivan
hemmoteltu

Ei Jussille. Ei isälle. Hänelle, pojalleen.

Ajatus rahasta luopumisesta tuntui äkkiä raskaalta.
Tilalle hän sai vain kaksi vaivaista paperinpalaa. ennen ei ollut!!

Sormus
syvästä halveksunnasta jota hän tunsi korun omistajaa kohtaan
Von Gylling, Järvinen

Vihreän Vaaran

– No, Karmiina sanoi. – Ensimmäiseen seitsemääntoista vuoteen ei juuri mitään. Mutta kaksi viime päivää ovat olleet tapahtumia täynnä.

ilmoitus ”väkivalloin kaapatusta bussista”

naamion kasvoiltaan!

Camilla Westerholm!

Ninni

viskattu

Liikarumuudesta

”Anarkiakoneessa?” Sana kuulosti hyvältä. Se toi Maisan mieleen sähköisen pyörätuolin. Ja Kalervon.

Suunnasta johon Camilla oli kadonnut pyyhälsi lyhyt vahtimestari Kalle. Nyt mies ei vaikuttanut lainkaan ujolta saati kohteliaalta. Mitään sanomatta hän asteli Maisan luo, tempaisi hänet syliinsä ja lähti kantamaan ulos. Ninni kipitti perässä.

oli luottanut hunajahiuksisen käärmeen lumoon

toisen kerran tänään
haihatustensa vuoksi!
se ei ollut häntä varten.
Ne eivät enää koskettaneet

Sisko oli katsonut häntä samoin ilmein kuin kaikki muutkin.

Ei hän enää saattaisi lähteä Eurooppaan, mitä ne siellä hänestä ajattelisivat? Nauraisivat ulos. Kaikki paljastuisi, kaikki oli jo nyt paljastunut. EI hän enää saattaisi tehdä muuta kuin kadota, painua maan sisään, kadota pimeyteen

saanut pahempiakin

Ilma oli hyinen, mutta hän ei huomannut sitä. Lassen valkeat kasvot katsoivat häntä pimeästä. Ne olivat kuoleman kasvot. Ne olivat aivan lähellä, yhä lähempänä, ja nyt ne sekoittuivat kuolleen Keräsen kasvoihin. ”Minkäs teit, tyttö, minkäs teit…”

Harrastehöpinöitä

Kuukausi sitten yritin kiivetä Kirkkonummella Lepakkomies-nimisen reitin. Siinä kävi sitten niin, että sain itseni kulutettua puhki ennen kuin olin noussut kahtakaan metriä:

Seuraavana päivänä Louhoksella. Annamari osaittasi 6b+:aa:

(Olen muuten erityisen tyytyväinen tuohon välimerkkihässäkkään, joka kuvaa edeltää.)

Viikko sitten Vessölandetissa. Päivät alkavat olla lyhyitä.

Pimeää touhua. Petteri ei osaa lopettaa ajoissa.

Toissapäivänä oli aika yrittää Lepakkomiestä uudestaan. Välissä olin käynyt yläköysittelemässä reitin peräti viisi kertaa, niin että kyllähän se tietenkin jo meni. Ei tuommonen etukäteen harjoiteltu nousu tietenkään ole ihan oikeaa kiipeilyä, mutta täytyy silti tunnustaa, että liikkeelle lähtiessä pelotti. Sen verran haastava pätkä (siis minulle, ei niille, jotka osaavat) on kyseessä.

Onnistumisen iloa. Kuva: Varpu Laajarinne

Seuraavaksi reitille lähti Oskari Sneck. Antakaamme hänen näyttää, mistä siinä on kyse (Kuvat: Varpu Laajarinne).

Spoilervaroitus! Seuraavat kuvat saattavat pilata on-sight -mahdollisuutesi!

Tiukan alkuongelman jälkeen reitti johtaa helppoon kamiinaan, ja kohta ollaankin ehkä kymmenen metrin korkeudessa. Tulee katto vastaan:

Tuolla kolossa on ihan turvallinen olo, mutta sieltä pitää kuitenkin tulla pois. Siinä joutuu myös vähän puristamaan:

Sitten tuolta oikealta haetaan hyvä käden paikka. Edelleen pitää puristaa.

… ja – hups! – pudotaan.

Etukäteen putoamispaikka näytti vähän huonolta, mutta eihän siinä näemmä mitenkään käy.

Luonto ja moraali

Siitä, miten asiat ovat, ei voi päätellä sitä, miten niiden tulisi olla.

Humen giljotiiniksi nimitetty periaate pyrkii leikkaamaan luonnon ja etiikan toisistaan irti. Sikäli lausuma on hauska, että normatiiviseksi tulkittuna se on juuri niitä lauseita, jotka yrittävät esittää, miten asioiden (päättelyn) tulisi olla. Ja samaan aikaan sillä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten asiat todella ovat. Itsensä kanssa se on siis mukavasti harmoniassa, kuin Kantin kategorinen imperatiivi konsanaan, mutta myös yhtä metafyysinen, ja tosiasiaväitteenä se on suorastaan virheellinen.

Sillä siitä, miten asiat ovat, ei ainoastaan voida vaan jatkuvasti päätellään, miten niiden tulisi olla.

Esimerkkejä:
1) On tyttöjen leluja ja on poikien leluja, ja jo pienet lapset päättelevät kulttuurisesta tosiasiasta normin: tyttöjen ja poikien kuuluu leikkiä eri leluilla. Poikkeamat muistakin jo olemassaolevista normeista saavat helposti aikaan tuomitsemisreaktion.
2) Eläimillä on taipumus ns. lajityypilliseen käyttäytymiseen, jota voidaan tutkimuksin kartoittaa. Minkä kokoisissa yhteisöissä ja kuinka tiheässä eläimet elävät, jos ne saavat järjestää olemisensa ilman ihmisen puuttumista asiaan? Päättelemme, että eläinten hyvinvoinnille on eduksi, jos ne saavat toteuttaa lajityypillisiä taipumuksiaan mahdollisimman hyvin. Pitäisi tarjota virikkeitä ja isoja häkkejä.
3) Arvot ovat sitä mitä haluamme, ja mihin pyrimme, toisin sanoen sitä, mitä meidän mielestämme pitäisi olla. Liki jokainen haluaa vältellä kärsimystä. Siispä kärsimys on jotakin, jota ei mielestämme pitäisi olla.

Kaikkia näitä esimerkkejä voidaan toki pitää naturalistisina virhepäätelminä. Joku voi väittää, että se, että ihmiset eivät halua kärsimystä, ei tarkoita, etteikö kärsimys silti olisi ihan hyvä tai samantekevä ilmiö. Uskovainen saattaa esimerkiksi ajatella, että koska Jumala on kärsimyksen meille antanut, on sillä jokin positiivinen merkitys. Luonnontieteilijä saattaa ajatella, että kärsimys ohjailee eläintä pysymään hengissä.

Kummankin teoreettiset selitykset kuvaavat jotakin muuta kuin heidän omaa todellisuuttaan. Tässä todellisuudessa kumpikin kätensä nuotioon tyrkättyään ajattelee: se pitäisi saada sieltä pois. Tässä todellisuudessa kumpikin heistä teoillaan osoittavat, että heidän kätensä ei pitäisi olla nuotiossa.

Pitäisi olla ei siis ole jotakin, mitä päätellään siitä, miten asiat ovat, vaan pitäisi olla on osa sitä, miten asiat inhimillisesti tarkasteltuna ovat. Se kuuluu tosiasioiden joukkoon.

Aina toisinaan näkee evoluutiopsykologisia kirjoituksia, joissa ensin (tai jälkeen) todetaan, että arvomme – ne asiat, joita tavoittelemme – ovat biologisesti ja kulttuurisesti determinoituja:

Tähtitaivas ylläni, luonnonlaki sisimmässäni.

Kuitenkin, kun jokin puheena oleva tutkimus tuo esille ihmiseläimen geneettis-raadollisia taipumuksia vaikkapa väkivaltaan, raiskauksiin tms., alkavat samat kirjoittelijat heilutella Humen giljotiinia. Tällaisiin kirjoituksiin lukeutuu esimerkiksi Jussi Viitalan kirja Vapaasta tahdosta?

Pitäisi olla on – Viitalallekin – käsittääkseni vain ja ainoastaan hänen oman inhimillisen, ei-vapaan tahtonsa ilmaus, luonnon ja historian determinoima. Giljotiinin käyttäjänä, naturalistisen virhepäätelmän välttelijänä, hänen vaihtoehtonsa ovat käsittääkseni joko nihilismi tai tieteellisen maailmankuvan laajentaminen metafyysiseksi maailmankuvaksi ja -katsomukseksi.

Vastaukseksi HannaHlle: hyvä ja oikea luonnolliseen kytkettynä ei minun nähdäkseni ole ensisijaisesti uskonnollinen vaan naturalistinen käsitys, ja esimerkiksi Aristoteleen tapaan ksiteltynä antaa tilaa hyvän ja oikean erilaisille variaatioille erilaisissa ympäristöissä. Sen sijaan metafyysinen ajattelu tarjoaa luullakseni ainoan vaihtoehdon naturalismille. Ja nihilismi. Ja ristiriidat hyväksyvä irrationalismi tai absurdismi, tietenkin! Unohdettakoon siis tuo ”ainoan”.

Puhdas mieli puhtaassa ruumiissa

Kulttuurimme ihmiskuva näyttää sisältävän jonkinlaisen normatiivisen toiveen lapsenkaltaisuudesta, muokkaamattomuudesta ja sörkkimättömyydestä.

Yksinkertaisimmillaan ajatus ilmenee esimerkiksi siinä, miten jotkut edelleen vastustavat ja paheksuvat esimerkiksi tatuointeja ja lävistyksiä. Sellaiset kun tärvelevät ihmisruumiin sellaisena, kuin miksi luonto tai luoja sen on luonut.

Kosmeettisia amputaatioitakin pahemmalta tuntuu ajatus aivojen ja psyyken rukaamisesta vaikkapa kemiallisin tai kirurgisin keinoin. Siellä jossakinhan sijaitsee minuus, se olennainen ja pyhä osa ihmisestä sellaisena, kuin millainen sen kuuluukin olla.

En minäkään olisi valmis lobotomiaa ottamaan, vaikka siitä tulisi kuinka hyvä mieli. Ajattelen, että se tuhoaisi jotakin minusta itsestäni sekä kirkaasta ja aidosta suhteestani todellisuuteen.

Olen jopa kuullut syöpäpotilaiden morfiinihoitoa vastustettavan sillä perusteella, ettei kuoleva saa elää loppuun asti todellisuudessa, vaan lääkitään johonkin muualle, harhaisempaan olemisen tapaan. Ehkä jokin tämäntapainen mörkö liihottelee piilotettuna osana myös sitä keskustelua, jossa ikäihmisten alkoholinkäyttöä yritetään saada aisoihin. (Kontrollin on pidettävä loppuun asti, eikä kuoleman lähestyessäkään ole lupa lopettaa pingottamista.)

Tämäntapaisen ajattelun ongelmana on huonosti perusteltu olettamus jostakin oikeasta ja aidosta minästä, jonka vaikkapa ne aineet sitten tärvelevät. Mikä tuo aito, oikea minuus olisi, kun psyyke joka tapauksessa näyttää muuttuilevan elämän myötä? Ja mikä olisi se ihmisen aito ja oikea kemiallinen tila, kun nuo kemialliset tilatkin näyttävät olevan varsin monenlaisia ja vaihtelevia? Mihin aikaan päivästä/kuusta/vuodesta/elämänkaarestaan ihminen on sellainen kuin olla pitää? Ennen vai jälkeen yhdynnän?

Entä mihin voisi perustua käsitys siitä, että käsittelemätön mieli kohtaa todellisuuden jotenkin todellisemmin kuin käsitelty? Kun kerran käsittelemättömätkin todellisuudet kuuluvat olevan aika erilaisia. Mikä se todellisuus siellä jossakin oikein on, ja miten oman suhteen siihen voi tarkistaa?

Mielenkiintoisia ovat myös rajanvetokysymykset. Eikö toiseen vaikuttaminen esimerkiksi paheksumalla ja kieltämällä ole juuri samaa mielenrukausta, jota häneltä yritetään kieltää? Miksi keskustelu tavallisesti mielletään vaarattomaksi, psyykelääke vaaralliseksi?

MUOKS: Osa huumeista on tietenkin ihan aikuisten oikeasti vaarallisia. En suosittele, niihin voi esimerkiksi kuolla. Pohdintani lähti liikkeelle siitä, että esimerkiksi suippumadonlakin poimiminen on laissa kiellettyä, vaikka se ei luullakseni vaikuta muuhun kuin psyykeen ja siihenkin ilmeisesti ennemminkin kivasti kuin pahasti. Kyselen vain ääneen. Yritän ymmärtää, en yllyttää.

Extreme mushrooming

Kiipeily Kvarnby syyskuun alku 09 069 Toisinaan sienet vaativat poimijaltaan fyysisiä suorituksia, jyrkänteillä kiipeilemistä ja hulluutta.

Etenkin hulluutta.

Tähänastisen elämäni ajan olen vältellyt valkoisten sienten poimimista, ellei jotain villakarvarouskuja ja lampaankääpiä lasketa. Viimeaikainen lehtikirjoittelu ”En enää ikinä poimi metsästä mitään” -lausuntoineen on kuitenkin saanut herkkusienten poimimisen näyttämään kiehtovalta ja jännittävältä äärimmäisyysurheilulta. Niinpä eilen söin ensimmäistä kertaa aterian, johon olin käyttänyt itse poimimiani herkkusieniä (munakasta, ihan hyvää).

Osin kyse on silkasta uhmaikäisyydestäni, yrityksestä osoittaa itsenäisyyttäni tekemällä juuri sitä, mistä on varoitettu. Toisaalta ilmiö on kiehtova: media sinänsä tekee ilmiöstä kuin ilmiöstä kiinnostavan ja houkuttelevan. Ei ole huonoa julkisuutta, niin kuin vanha markkinamiesten sanonta kuuluu.

Mutta niin, sienestäminen äärimmäisyysurheiluna…

P8310005 (Kuvassa suppilovahvero)

Tunnetaan ihmisiä, jotka ovat kokeilleet useita satoja eri sienilajeja ja jääneet henkiin. Jonkunhan täytyy se perustutkimuskin tehdä, sillä kuinka muutenkaan tietäisimme, mitkä sienet ovat myrkyllisiä. Tuntemattomien sienien syöminen on siis – paitsi vaarallista – myös uhrautuvaista ja hyödyllistä touhua. Kunhan muistaa myös täsmällisesti raportoida, mitä on mennyt syömään.

Sitten on tietenkin näitä rohkeita nuorukaisia, jotka tieten tahtoen syövät punaista kärpässientä. Olen tuntenut heitä useita ja muistan kuulleeni monista eri metodeista saada hallusinogeenit päähän mutta välttää maksan tuhoutuminen. Ajoissa oksentaminen taisi olla yksi. (Huom! Sienestäminen on vaarallista, eikä tämä blogi ole mikään oppikirja.) Miten tuohon sitten pitäisi suhtautua? Tiedä häntä. Kysymys on monimutkainen, koska ihminen on aina osa ympäröivää yhteisöä. Maksavaurioiset berserkit tuntuu näin äkkisiltään huolestuttavahkolta ajatukselta.

Jotkut näistä nuoruuden tuttavuuksistani söivät myös suippumadonlakkeja. Sienen käyttö levisi suomessa 80-luvulla, kun sen kuva oli ajattelemattomasti julkaistu jossakin lääkärilehdessä. Pitkään sen lajikuvaus ja kuvat yritettiin pitää visusti piilossa kansalaisilta – nuorisolta erityisesti – mutta näin internetin aikana tuommoista informaatiota ei tietenkään pysty pimittämään. On joka tapauksessa mielenkiintoista, että jos sienen sisältämän psilosybiinin vaikutuksetkin ovat tällaisia, niin minkä vuoksi jopa sienen poimiminen on lailla kielletty?

Luonnosta minkä tahansa uusiutuvan, ei-uhanalaisen keräilemisen kieltäminen on mielestäni jokseenkin radikaali määräys, jonka taustalla luulisi olevan aivan erityisen painavia perusteita. Niin kuin onkin! Kaikkien kansalaisten on ajateltava, koettava ja toimittava jokseenkin samalla tavoin… Ja nytpä sain myös yhden ajatuksen. Huomenna sitten siitä.

(Kuvassa enimmäkseen karvarouskuja.) P8310001

Minä runouden lukijana

Tunnustan: Luen runoja aika vähän.

Hauskempi niitä on kirjoittaa. Ja mielenkiintoista on lukea, kun runoilijat selvittelevät ajatuksiaan, metodejaan ja runousoppejaan. Olen siis tukkanuottasilla vallitsevan paradigman kanssa: minusta on kivaa, kun tekijät selittelevät tekemisiään. (Sillä kuka niitä teoksiakaan jaksaa?)

Sulkeistettu lause edellä näyttää vähän rumalta, mutta älköön kukaan suuri runoilija ottako sitä itseensä. Se on yleistys eikä välttämättä koske juuri sinua.

Joka tapauksessa valtaosa runoista asettuu luennassani kahteen kategoriaan:

1) Liian helpot

2) Käsittämättömät

Liian helppojen runojen joukko sisältää tyypillisesti tavanomaisuuksia, miltei small talkiin rinnastettavaa lätinää, jossa sanat vain on laitettu vähän poikkeavaan järjestykseen ja välimerkit unohdettu. En epäile, etteivätkö kyseisetkin kirjoitukset olisi tekijälleen ja varmasti myös monille lukijoilleen merkityksellisiä. Useinhan suuret tunteet ja inhimilliset peruskokemukset toistuvat ihmisillä hyvinkin samankaltaisina. Tiettyyn paatuneisuuden tilaan päätynyt lukija ei voi kuitenkaan kokoelman sulkiessaan kuin huokaista ja todeta, ettei se liiallisessa tuttuudessaan erityisesti puhutellut tai herättänyt yhtään mitään.

Käsittämättömien runojen luokka on mielenkiintoisempi. Käsittämättömän runon äärellä kuvittelee, että teksti olisi kyllä avattavissa tai ymmärrettävissä sillä tavoin, että se ajatuksellisesti hiertäisi jotakin paikkaa, kipeyttäisi lihaksia, joita en tiennyt olevankaan. Jos vain olisi jotakin kosketuskohtaa. Mutta kun ei ole. Kun kosketuskohtaa ei löydy ensimmäisellä lukukerralla, jää runo musteeksi paperilla eikä toista lukukertaa koskaan tule. Avainnipusta kerta kaikkiaan puuttuvat kaikki sellaiset avaimet, jotka lukkoon sopisivat. Tai ehkä paremminkin lukko on jumissa, ja niitä avaimia pitäisi väännellä ja roplata pitkään, ennen kuin minkäänlaista myönteistä kehitystä putkahtaisi tietoisuuteen. Ei semmoista jaksa. Mieluummin sitä siirtyy jonkin toisen kirjan pariin.

Näiden luokkien väliin jää huomattavan pieni ryhmä sellaista runoutta, joka on minulle sopivan vaikeaa. Se tarjoaa helposti – jo ennen varsinaista vaivannäköä – joitakin tarttumakohtia, joista solmua voi alkaa nypertää löysemmälle. Se ei tietenkään purkaudu tai tyhjene ikinä kokonaan eikä edes suurelta osin pienellä vaivalla. Antaa kuitenkin heti jotakin, ei liikaa, ja houkuttelee siten jatkamaan parissaan, lukemaan uudelleen, tulkitsemaan.

Sinikka Vuolan Musta ja punainen kuuluu viimeksi mainittuun runouden ryhmään, minulle juuri parahultaiseen.”Jumalan ja viettien välissä” matkaava kokoelma jakaa aluksi pelikortit, neljää väriä: mustaa ja punaista. Kuninkaan, kuningattaren, hertan, aterian, sisälmysten, veren, talven ja lintujen yhä uudet ilmentymät, vaihtelevat toistot, yhdistävät yksittäiset runot toisiinsa, virittävät niiden väliin jännelangoja, hämähäkinverkon. Vaikutelma kokonaisuudesta syntyy siis helposti. Tyydytystä tuottaa myös hyvä ja kaunis rytmi, joka on ainakin minulle yksi keskeisimpiä muodollis-esteettisen elämyksen tekijöitä missä tahansa kirjoituksessa. Noista lähtökohdista tekstiä alkaakin jo lukea etu- ja takaperin, välillä hypellen, välillä hitaasti tankaten. Löytöjä tehden. Välillä jokin kummallinen trivialiteetti(?) alkaa häiritä. Miksi esimerkiksi kirjan osan vaihtuessa numeroita koristavat aina pata (lapio!) ja risti, mustat värit? Kirjailijan tekstiä vai graafikon valinta? Ja niin edelleen.

Jotta teos voisi haastaa lukijansa painiin, on sen ensin tultava kosketusetäisyydelle jalkoihin kuitenkaan tallautumatta. Sen Musta ja punainen tekee.