Kategoria: Filosofia

Apologia pedagogica

On aina yhtä kauhistuttavaa saada ne 15 minuuttiaan julkisuutta.

Toimikoon tämä blogi apologian paikkana niiden edessä, jotka google tuo. Viittaan tässä jutussa nyt Hesarin haastatteluun ja ehkä vähän sitä seuranneeseen keskusteluunkin.

Ensinnäkin tahdon mitä nöyrimmin todeta, että en ole missään vaiheessa nimittänyt itseäni filosofiksi. Vielä vähemmän voin sanoa, että minulla olisi filosofian alalla minkäänlaista muodollista pätevyyttä. En kuitenkaan ole jaksanut takertua tähän nimitykseen, sillä toisaalta minun silmissäni filosofeja ovat kaikki, jotka yrittävät ajattelemalla ja ihmettelemällä hahmottaa todellisuutta ja paikkaansa maailmassa – kaikki jotka filosofoivat.

Toisekseen olen tietenkin sitä mieltä, että

– geneettisillä vanhemmilla on iso vaikutus siihen, millainen lapsesta kasvaa. Se johtuu perintötekijöistä.

– kasvatusvanhemmilla (ovatpa biologisia tai eivät) on iso vastuu lapsestaan ja siitä, millainen tämän lapsuudesta muodostuu. Sen sijaan heidän on hyvin vaikea ohjailla tai kasvattaa lapsestaan tietynlaista.

– vanhemmat vaikuttavat geeniensä lisäksi epäsuorasti. He esimerkiksi määräävät lapsensa sosiaalisen kasvuympäristön, ja ongelmalähiössä nyt vain kasvaa erilaisia lapsia kuin hienostoalueilla. Tämä tietenkin näyttää ensi silmäyksellä tilastoissa siltä, kuin kodin vaikutus olisi hyvinkin suuri, mutta alueelta toiselle muuttaneiden perheiden tilannetta käsittelevät tutkimukset viittaavat siihen, että kysymys on nimenomaan kotia ympäröivästä todellisuudesta.

– se, mistä olen puhunut, on ollut kodin vähäinen vaikutus elämään kodin ulkopuolella. (Tämä on tärkeä seikka aikana, jolloin vanhempia syyllistetään aivan kaikesta, mitä heidän lastensa päähän sattuu pälkähtämään.)

Kotikasvatuksen pieni vaikutus on Leikkiminen kielletty -kirjassani kuitenkin vain noin kolmen virkkeen suuruinen asia, ja nojaudun siinä Judith Rich Harrisin käsittelemiin laajoihin tutkimuksellisiin näyttöihin – ennen kaikkea kotikasvatuksen merkitystä koskevan näytön puuttumiseen. Asiasta kiinnostuneille suosittelen hänen kirjaansa Kasvatuksen myytti (Nurture assumption, 1998).

Lopuksi: vanhemmilla ja vanhemmuudella on väliä. Lapsuus on vähintään yhtä tärkeä elämänvaihe kuin se epämääräinen tulevaisuus, joka lasta odottaa, eikä nykyisyyttä sovi uhrata tulevaisuudelle. Olennaisinta vanhemmille olisi hahmottaa, mihin he pystyvät vaikuttamaan ja miten, ja mihin taas eivät. Mihin kannattaa vaikuttaa ja millä tavalla? Näiden pohdintojen jälkeen olisi syytä keskittyä niihin asioihin, joihin todella voi vaikuttaa, ja joihin lisäksi kannattaa vaikuttaa. Ennen kaikkea lasta itseään olisi kuunneltava hänen elämäänsä koskevissa asioissa.

Eräs paradoksi

Jos ja kun lapset ja nuoret oppivat arvonsa ja asenteensa vertaisryhmältään, kavereiltaan, eivätkä vanhemmiltaan, niin jääkö vanhemmille oikeastaan mitään mahdollisuutta varsinaiseen kasvattamiseen? Ehkä kannattaisi kokeilla paljon parjattua kaverivanhemmuutta. Asiaan liittyy paradoksi: kaverithan eivät yritä kasvattaa, he ennen kaikkea myötä- ja yhdessäelävät – ja myös kiistelevät – keskenään. Ja luultavasti juuri siksi vaikuttavat toisiinsa niin paljon. Se, joka yrittää muuttaa toista ja käyttää tähän kuria ja ylivaltaa, asettuu väistämättä vastapuolelle ja menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. (Tästä syystä monet tiukkaa kuria tai muuten vain omaa valta-asemaansa vaalivat vanhemmat ovatkin kaikkein pahimmin pihalla siitä, mitä heidän lapsensa kodin ulkopuolella tekevät. Etäisyyttä pidettäessä on muistettava, että etäisyys on sama molempiin suuntiin.) Niinpä, jos haluamme toimia esimerkkeinä, meidän on lopetettava kasvattaminen.

Symbioottisesta vanhemmuudesta

Alkusyksyllä kasvatuskeskustelun vauhtiin potkaissut Winterhoff esitti nykylasten häiriökäyttäytymisen keskeisimmäksi syyksi symbioottiset vanhemmat: aikuiset, jotka eivät osaa erottaa itseään lapsestaan, ja ajautuvat siksi joko curling-vanhemmuuteen tai autoritääriseen kasvatukseen.

Olen Winterhoffin kanssa samaa mieltä siitä, että aikuisen ja lapsen olisi syytä nähdä toisensa erillisinä olentoina. Symbioottinen lapsisuhde on haitallinen ilmiö. Jos en väärin muista, Winterhoff kuitenkin esittää symbioottisen vanhemmuuden syyksi nykyvanhempien narsistisuuden.

Symbioottinen vanhemmuus syntyy kuitenkin ennen kaikkea siitä psyko- ja kasvatuspuheesta, jota Winterhoff itse harjoittaa. Lapsen mahdolliset ongelmat tai menestyminen samastetaan tällöin hänen vanhempiensa ongelmiin tai onnistumisiin. Eroa ei nähdä. Ongelmalapsen vanhemmilla ei ole tässä puhunnassa ole mitään mahdollisuuksia selvitä puhtain paperein: vika on aina heissä. (Tapauskertomuksia löytyy esimerkiksi kirjastani. Osoituksena tämän ajattelutavan vaarallisuudesta todettakoon, että yli tuhat lasta on tälläkin hetkellä sijoitettu kotinsa ulkopuolelle ensisijaisesti siksi, että heillä on ongelmia koulussa).) Ja jos halutaan lapsen menestyvän, oletetaan, että nimenomaan vanhempien panostus on tärkeintä.

Tällaisen puheen vallitessa tiedotusvälineissä ja kirjallisuudessa on ihme, että jotain muutakin kuin symbioottista vanhemmuutta on olemassa. Psyko(anal)kulttuuriin ei kuitenkaan tule mennä mukaan. Vanhempi ja lapsi ovat erillisiä olentoja, ja lapsi elää omaa elämäänsä. Kodin sisäiset ja ulkoiset ihmissuhteet ovat myös eri asioita, ja niiden väliset yhteydet löyhempiä kuin mitä arkiajattelussa on tapana kuvitella.

Relativismista, ironiasta ja nihilismistä

Kirjoitin taannoin, että relativismi sotii lopulta kaikkia arvoja vastaan. Asia on tietenkin monen silmissä täysin triviaali, mutta avataan sitä silti hieman.

Arvot ilmaistaan ja niihin sitoudutaan erilaisissa valintatilanteissa. Jos kaikki näkökulmat ja arvorakennelmat ovat samanarvoisia ja yhtä kunnioitettavia, on ihan sama, minkä niistä sattuu valitsemaan. Ja jos on ”ihan sama”, minkä vaihtoehdoista valitsee, ovat vaihtoehdot aivan yhdentekeviä. Relativismi onkin viime kädessä nihilismiä.

Samaan aikaan relativismi voi toki olla universaalin rakkauden tai hyväksynnän ilmaus: kaikki kelpaa ja kaikki on hyvää, eikä ole minun asiani hylätä yhtään mitään, mitä Jumala tai Kosmos on tänne tuutannut. Mistään piittaamaton nihilisti ja itämaiseen tapaan ironisesti hymyilevä partaguru ovatkin viime kädessä yhtä ja samaa (erityisesti, jos siltä partagurulta kysytään). Tämä yhteys on melko eksplisiittisesti ilmaistu myös antiikin stoalaisuudessa, jossa apatia (rento hälläväliä-asenne) liitettiin maailmankaikkeuden hyväksymiseen ja ihmisyyden kunnioitukseen.

Nihilistinen puhe on usein myös ironista: leppoisaksi keitetyn nihilistirelativistin kannanotot eivät viime kädessä tarkoita paljon mitään, vaan näkökulmanvaihdokset, paradoksit ja monitulkintaisuudet ovat (viihde)”arvo” sinänsä. Sanottu merkitsee yhtaikaa päinvastaisia asioita. Ironikot lähestyvät tässä toista antiikin suuntausta, pyrrhonilaista skepsismiä, jossa retorisin keinoin pyrittiin lähestymään tilannetta, jossa kaikki eri väittämät olivat tasapainoisesti epäuskottavia. Skeptikolle mikään totuus ei ollut sellaista, mihin tulisi sitoutua, ja kun ei ole sitoutunut mihinkään, voi suhtautua elämään, kaikkeuteen ja muuhun sellaiseen lähinnä huvittuneesti myhäillen.

Nihilismi on siis loppupelissä tyyneyttä ja mielenrauhaa edistävä aatesuuntaus. Mitä useampaan seikkaan maailmassa voit suhtautua hälläväliä-asenteella, sen onnellisempi olet. Nihilisti ei ole paha ihminen. Hän on vain piittaamaton. Nihilisti saattaa toki ohimennen tukea banaalin pahuuden rakenteita, mutta luulen, että hän on tässä suhteessa hivenen viattomampi kuin ne, jotka sitoutuvat yksittäisiin arvoihin voimakkaasti.

Sillä sitoutuminen tuottaa aktiivista toimintaa. Vain vaurauden hankkimiseen sitoutuneet ihmiset viitsivät pyörittää tuhoisaa teollisuutta päätoimisesti. Vain ideologioihin tai uskontoihin sitoutuneet ihmiset jaksavat puuhailla terrori-iskuja tai julistaa sotia. Vain omiin arvoihinsa rakastuneet saattavat vihata toisin ajattelevia ja erilaisia. Vain itseään arvostava ihminen tahtoo uhrata toisia oman etunsa vuoksi.

Valitettavasti melkein jokaisen piittaamattoman kuoren alle on kätketty roppakaupalla tuhoisia arvoja, jotka pääsevät esille vain vähän pintaa raaputtamalla.

Terrorismista

Breivik on julistettu mielisairaaksi monin sanakääntein.

Sairaus on ilmaus sille, mistä naiivissa tieteellis-medikalisoituneessa puheessa ei enää voida puhua pahuutena, koska luonto on vain arvovapaata fysiikkaa ja kemiaa. (Painotan sanaa ”naiivi”, sillä tieteellis-medikalisoitunut maailmankuva voi olla paljon sofistikoituneempikin.) Tässä ajattelutavassa ihmisen kyky kauheuksiin on häiriö tai vika hänen biologisessa tasapainossaan (paitsi jos kauheuksia toteutetaan järjestelmän osana, kuten ylhäältä käsin ohjattuna sotilaana), jotakin, mikä ei ei ole osa meidän normaalien, terveiden ihmisten maailmaa. Breivikin olisi pitänyt saada oikeaa hoitoa ja lääkkeet kohdalleen, tai jos kyseessä on persoonallisuushäiriö, hänet olisi pitänyt saada suljetulle osastolle.

Breivikin nimeäminen hulluksi ajaa toki sitäkin agendaa, että hänen tekemisiltään viedään pohjaa pois. Aivan kuten koulukiusaamisen selittäminen sillä että kiusaaja itse on niin onneton surkimus, kaikkein säälittävin tapaus, pyrkii vähentämään kiusaajan nauttimaa kunnioitusta, vie hulluksi nimeäminen ihmiseltä kaiken uskottavuuden. Näin käytettynä hulluksi nimeämisellä on moraaliset tavoitteet, mutta kuten koulukiusaajien kohdalta jo tiedetään, nämä tavoitteet eivät takaa väitteen totuudellisuutta.

Yksi Breivikin hulluksijulistajista on hänen asianajajansa: ”Breivik on erittäin kylmä ihminen, joka vihaa kaikkia, jotka uskovat länsimaiseen demokratiaan eivätkä näin jaa hänen näkemyksiään.” Tällä saattaa olla puolustusstrategiaa pohjustava tavoite. Kyky ja halu uhrata ihmishenkiä kylmästi on kuitenkin sitä, mitä erinäisten sotaa käyvien valtioiden johtajat tekevät jatkuvasti. Breivik itse kokee tekemisensä olevan sodankäyntiä.

Psykopaatti Breivik tuskin kuitenkaan oli. Psykopaatit eivät aja elämäänsä karille poliittisten tai muidenkaan ulkoisten päämäärien vuoksi, uhrautuminen on heille ylipäätään vierasta, ja sen vuoksi heitä onkin terroristien joukossa jopa suhteellisesti vähemmän kuin muussa väestössä. Muitakaan vakavia mielenterveysongelmia terroristeilla ei ole enempää kuin tavallisilla ihmisillä.* Todettakoon vielä, että valtaosa psykopaateista, narsisteista ja ”hulluista” ei ole massamurhaajia eivätkä mielenterveysongelmat yksinään selitä oikein mitään.

* * *

Markus Määttäsen Aamulehdessä puhuttanut kirjoitus Tytön puute sairastuttaa miehenalun, vaikka onkin yksinkertaistuksessaan hassu, saattaa selitysyrityksenä sivuuttaa jotakin todellisempaa. Länsimaisten terroristien profilointi (tosin 30 vuotta sitten) osoitti, että tyypillisin terroristi on urbaanissa ympäristössä asuva naimaton mies, keski- tai ylemmän luokan kasvatti, jolla on todennäköisesti hieman äärimmäisiä poliittisia ajatuksia.

Olisiko kaikki pillun puutteessa elävät ATM:t siis asetettava erityisen tarkkailun alaisiksi? Suposta tulisi näin merkittävä (täys)työllistäjä, mutta pelkäänpä, että saavutetut edut olisivat pieniä verrattuna siihen mitä samalla menetettäisiin.

Huomattakoon, että pillun puute on kuitenkin sosiaalisen integroitumattomuuden muoto yhteiskunnassa, joka on perinteisesti tulkittuna rakentunut perheinstituution varaan. Traditionalisti tai konservatiivi, joka ei ole parisuhteessa, ei ole aivan löytänyt paikkaansa yhteisössä, vaan on enemmän tai vähemmän ulkopuolinen. Ulkopuolisuuden muodot voivat olla muitakin. Yhteenkuuluvuuden tarve on kuitenkin eräs terroristeja yleisesti yhdistävä tekijä.

Vapaamuuraripyssymiehen elämä erilaisiin järjestöihin hakeutuvana mutta niihin sopeutumattomana sekä miehen tuhatvuotiseen Pyhän Sodan historiaan liittävä manifesti korostavat tätä puolta. Breivik haluaa olla osa jotakin itseään suurempaa ja tärkeämpää.

Eräs terroristien vaalimista yhteenkuuluvuuden muodoista on nationalismi. Kaikki eurooppalaiset nationalistit eivät ole terroristeja, mutta suurin osa Euroopan terroristeista on eurooppalaisia nationalisteja (ja tämä, toisin kuin Halla-ahonkin allekirjoittama hokema muslimeista ja terroristeista, on totta). Tähän nationalistien joukkoon kuuluu myös Breivik.

* * *

Oliko Breivikin teon todella tarkoitus teollaan puolustaa eurooppalaista ylivertaisuutta? Tekemällä juuri sitä, mistä islamia syyttää?

Islamistit ja halla-aholaiset ovat kyllä monessa suhteessa samasta puusta veistettyjä. Molemmat konservatiiviryhmät ovat (joissain suhteissa aiheellisestikin) kauhuissaan siitä, ettei maailma pysy ennallaan. Kummatkin taistelevat pohjimmaltaan samaa vihollista, globalisaation kiihdyttämää relativistisen arvotyhjiön kasvua vastaan. Rusinat, pullat, lapset ja pesuvedet ovat monella arvokonservatiivilla sekaisin tai väärissä paikoissa. Molemmat ryhmät kokevat, että juuri heidän arvonsa ovat ylenkatsottuja, vaikka tosiasiassa relativistisessa, postmodernissa maailmassa ylenkatsottuja ovat arvot ylipäätään. Ryhmät myös elävät toisistaan, sillä ne ovat pelon lisäksi pitkälti viholliskuvien varaan rakennettuja. Niiden taustalla olevat aatemaailmat ovat niin samankaltaisia, ettei ole ihme, että kummastakin ryhmästä nousee myös samanlaisia keinoja käyttäviä ihmisiä (lasken samaan joukkoon myös taannoiset pride-kulkueen kaasuttajat). Tällä en tietenkään tarkoita, että kaikki islamistit, nationalistit tai monokulturalistit kannattaisivat terrorismia. Varmaankaan suurin osa ei kannata.

Olen sananvapauden vankka puolustaja. Sanat (myös Jussi ”Väkivalta on nykyään aliarvostettu ongelmanratkaisukeino” Halla-ahon aina asiayhteydestään irrotetut) ovat kuitenkin tekoja, ja jokaisen meistä tulisi kantaa tekemisistään vastuuta. Ilman ympärillä supateltavaa tai joskus ääneen huudettuakin vihapuhetta terroriteko ei synnytä sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta, jota terroristi hakee. Jos ymmärrämme terroristia ja sanomme: ”Itsekin oikeastaan haluaisin tehdä noin, mutta…”, olemme jo sanoneet huonoja sanoja ja antaneet tukemme seuraavalle saman aiheen puolesta pommittajalle. Samaan syyllistymme, jos väitämme, että syyllinen on joku muu, kuin terroristi itse (esimerkiksi uhrien edustaja tai poliitikko). Poliitikot vastaavat monesta asiasta, mutta terroristin ja sanoja suustaan päästelevien ihmisten on vastattava omistaan. Ristiretkistä ja jihadeista on sanouduttava selkeästi irti jo ennen niiden aktualisoitumista, ei vasta ruumiiden keskellä.

* * *

* * *

* Tämän blogauksen profilointiviitteet ovat tutkimusyhteenvedosta Randy Borum: Psychology of Terrorism.

Minuus sepitteenä

Narratiivisessa psykologiassa ihmisen minuus ymmärretään tarinankerronnan tuotteena. Ihminen kertoo tarinaansa kuten kirjailija kirjoittaa teostaan: valikoiden. Minulle tapahtuu ja teen vähän kaikenlaisia asioita, mutta minäkuvaani poimin tiettyjä teemoja ja tapahtumia, sivuutan ja unohdan toisia. Samalla tavalla muodostan käsityksiä lähimmäisistäni ja myös isommista asioista (narratiivi on käsitteenä skeeman ja paradigman sukulainen). Narratiivisen terapian perusajatus on, että tarinat voivat olla latteita ja huonoja ja sellaisina heikentää ihmisen elämänlaatua. Samasta elämästä voidaan toisin valikoimalla kertoa toisenlaisia tarinoita: synkkä luuseri voi oppia näkemään itsensä ja mahdollisuutensa toisin, juonenkäänteet saavat uusia merkityksiä ja selityksiä.

Kenties mielenkiintoisinta narratiivisessa ajattelussa on sen yhteensopivuus ajanmukaisen aivotutkimuksen kanssa. Kun ihmisen aivoissa ärsytetään sähköisesti tiettyä paikkaa tietyllä tavalla, hän koukistaa sormeaan. Kun koehenkilöltä sitten kysytään, miltä tuntui, hän vastaa itse päättäneensä koukistaa sormea. Tämä itse kuulostaa tässä sepitteeltä, jälkikäteen kyhätyltä selitykseltä toiminnalle. On myös ihmisiä, joiden aivokurkiainen on vaurioitunut, niin että aivopuoliskojen välinen kommunikointi on hyvin vähäistä. Kun tällaisen ihmisen toiseen korvaan kuiskataan ohje: ”Nouse ylös ja mene käytävälle”, ja hän toimii ohjeen mukaisesti, voidaan toiselle aivopuoliskolle esittää seuraavaksi kysymys: ”Miksi nousit?” Toimintaohjeelta paitsioon jäänyt osa aivoista ei jää sanattomaksi vaan vastaa: ”Tuli jano, ja ajattelin käydä tuolla limsa-automaatilla.”

Dementikkojen tapa selittää tekemisiään on myös monelle tuttu ilmiö. Kysymys ei näytä olevan siitä, että dementikko valehtelee toisille, jotta voisi näyttää täyspäiseltä. Hänen minuuttaan sepittävät mielen osaset vain toimivat edelleen, vaikka koherentin kertomuksen rakentaminen alkaa olla jo melko mahdotonta. Dementikko taistelee oman olemassaolonsa puolesta mielen hajoamista vastaan. Tarinan puolesta tekojen irrallisuutta vastaan. Samaa teemme me hyvämuistisetkin. Tarinan sepitteellisyys tulee meilläkin esiin siellä, minne muisti ei kanna tarkasti – vaikkapa kun eri ihmiset alkavat kinata siitä, mitä sinä tiettynä kesäiltana vuonna 1998 tapahtuikaan.

Kun dissosiaatiohäiriöinen kokee mielensä pirstoutuvan, tai kun postmodernistilta hajoaa subjekti, tai kun Sartre ei saa kiinni itseään tai kun buddhisti väittää minuuden olevan harhaista fiktiota, he vaikuttavat kokevan tai puhuvan asioista niiden oikeilla nimillä. Minuus ei ole peruskokemuksemme, vaan se rakennetaan ja sepitetään sirpaleisesta aineistosta valikoiden.

Metaa: Sosiaalinen? Media?

Joskus aikoinaan nettikeskustelut käytiin keskusteluryhmissä. Sitten tulivat blogit. Muistan viitisen vuotta sitten lukeneeni joitakin hieman harmitteleviakin kirjoituksia siitä, miten ainakin jotkut keskustelufoorumit näivettyivät julkisen keskustelun hajotessa yksittäisten kirjoittajien omille sivuille. Kuin suuret torikokoukset olisivat hajautuneet hieman pienempien piirien kansoittamiin pieniin kuppiloihin.

Niihin aikoihin blogeissa muuten kirjoitettiin aika paljon blogaamisesta. Siinä mielessä tämä kirjoitus edustaakin mitä juurevinta blogikirjoittelun perinnettä.

No, nettikeskustelu kehittyy edelleen. Oma näppituntumani on, että keskustelu on siirtynyt blogeista edelleen facebookiin. Kuppiloista yksityisiin koteihin, joihin kaikki eivät enää olekaan kutsuttuja. Siellä, aiempaa turvallisemman tuntuisessa ympäristössä ja valikoituneemmassa seurassa painitaan, heitetään läppää ja höpötetään kaikenlaista kivaa. Jaetaan linkkivinkkejä jne. Vaikka turha tätä on tässä selittää, kyllä te tiedätte.

Samansuuntainen kehityskulku tapahtui nuorison sosiaaliselle käyttäytymiselle, kun kännykät yleistyivät. Muistan Lahden keskustan omasta nuoruudestani. Se oli viikonloppuisin juurikin valtava torikokous. Tuhannet nuoret kiersivät parin korttelin ympäri ja tapailivat toisiaan. Mobiiliyhteyksien myötä kavereiden bongaaminen onnistui ilman keskeisille paikoille jalkautumistakin, ja nuorisomassat hajaantuivat en tiedä minne. Lahden keskusta – aivan kuten internet – näyttää joka tapauksessa nykyään aivan toiselta kuin reilut 20 vuotta sitten.

Pitäisikö tästä sitten ajatella jotain? Missä määrin voidaan esimerkiksi pitää myönteisenä sitä, että ihmiset valitsevat seuransa yhä tarkemmin? On kieltämättä mukavaa ja jopa aidosti onnellistuttavaa, ettei ääliöiden kanssa tarvitse olla niin paljon tekemisissä kuin entisinä aikoina. Toisaalta ilmiö saattaa aiheuttaa ghettoutumista myös kielteisessä mielessä: maailma näyttäytyy samanmielisten seurassa polarisoituneena ja suodattuneena, mikä luultavimmin ainakin jossain määrin vääristää kuvaamme todellisuudesta. Ilmiöhän ei sinänsä ole uusi, mutta onko esimerkiksi myös internet hukkaamassa sen potentiaalinsa, mikä sillä ehkä olisi ollut erilaisten näkökulmien välittäjänä ja tajuntaa laajentavana ajatusten sekoittajana?

Loppukevennyksenä jotakin aivan muuta: http://www.youtube.com/watch?v=3eZBevXohCI&feature=player_embedded

Panopticon, rakastettuni

Ison taloyhtiömme neljän kerrostalon keskelle jää piha. Kun lapsemme oli pienempi, ikkunasta ja parvekkeelta oli hyvä kytätä, mitä hän touhuaa. Pihalla on myös grilli ja kiinteät pihakalusteet.

Grillailua omalla pihalla olemme harrastaneet aika vähän. Touhu on osaltamme ajoittunut talkoiden ja yhtiön ilmoitustaululla mainittujen grilli-iltojen yhteyteen. Grillailupiste sijaitsee nimittäin muutaman kymmenen asunnon ikkunoiden ja parvekkeiden polttopisteessä. Se on kuin käänteinen panopticon: paikka, joka on kaikkien nähtävissä, mutta josta ei kuitenkaan sovi toljotella asuntojen ikkunoihin. Yksisuuntaista julkisuutta. Paikka ei ole tuntunut omalta.

Helleaalto ja nälkäisenä kaupassa käyminen johtivat kuitenkin siihen, että tulin kotiin mukanani grillattavaa muutamaksi päiväksi. Kotona sisällä (asuntoomme paistaa aamusta iltaan) ei viitsi tuottaa yhtään ylimääräistä lämpöä, ja jotenkin vain näin itsemme ulkona makkaraa paistamassa.

Ja voilá! (Meniköhän aksentti oikein?) Tilan haltuunotto kannatti. Grilliä ympäröi yllättävän laaja luonto. Olo oli miltei kuin kesämökillä. Vasta omalla pihalla grillatessa tajusi, ettei panopticon olekaan käänteinen. Keskiöstä hallitaan koko taloyhtiön yhteistä aluetta, ja näin on aina tehty. Kukaan ei kehtaa parvekkeeltaan ruveta toljottamaan. Jos muut yhtiön asukkaat ovat yhtä neuroottisia kuin minä, he miettivät kahdesti, kehtaavatko edes viettää aikaansa parvekkeella. Yksityisyyden, suorastaan eristyneisyyden ilmapiiri oli käsin kosketeltamaton, neitseellinen.

En voi kuin shakkiopaskirjojen tavoin suositella: ottakaa keskusta haltuunne!

Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.

Pääsiäiskirjoitus: Uskonto ja väkivalta

Uskontoja kritisoidaan usein niiden nimissä tehtävän väkivallan vuoksi. Ajatellaan, että uskonto on väkivallan syy. Kristinuskon pahuudesta todistavat esimerkiksi ristiretket, noitavainot, kerettiläisten ja vääräuskoisten murhaamiset. Islam on yhtälailla väkivaltaisesti levittäytynyt sotaisa järjestelmä, joka tuottaa liipasinherkkiä mujahideja ja terroristeja kaikkialla maailmassa. Zen-buddhalaisuus on ollut kunniamurhaajasamuraiden verileikkien ydinideologiaa. Ja niin edelleen.

Väitän, että uskonnon syyttäminen väkivallasta on tavallisimmin ohilaukaus. Vieraskammon ja -vihan, sekä niihin liittyvän väkivallan syyt ovat syvemmällä ja laajemmalla, ja uskonnon kytkeytyminen niihin johtuu ainoastaan siitä, että uskonnot kytkeytyvät kaikkiin muihinkin inhimillisiin elämänalueisiin.

Laumahenkisyyden ja sotaisuuden perustat näyttäisivät olevan biologisia. Evoluutiopsykologian näkökulmasta sukulaissuosinta on odotettavissa oleva ilmiö, ja lajin sisäisten ryhmien välinen kilpailu itsestäänselvää. Havainnot tukevat oletusta On jokseenkin mielenkiintoista, että lähisukulaisemme simpanssien on dokumentoitu harjoittavat systemaattiseen kansanmurhaan rinnastettavaa toimintaa: läheisen lauman yksilöitä tapetaan, kunnes lauma on kokonaan tuhottu. Niin arkeologit kuin antropologitkin osaavat kertoa, että elämä alkukantaisimmissa ihmisyhteisöissä on tyypillisesti ollut ja edelleen on monin verroin väkivaltaisempaa kuin moderneissa yhteiskunnissa. Murhatuksi tuleminen näyttäisi olevan keräilijä-metsästäjämiesten tavallisin kuolinsyy, ja sotia käydään hyvinkin pienten ihmisyhteisöjen välillä. Etiikan säännöt eivät mitenkään yksinkertaisesti ulotu lähisukulaisia kauemmas.

Nurkkakuntaisuuden perimä tuottaa muuten koejärjestelyissä hyvin hassua käyttäytymistä: pikkulapsi, jolla on punainen paita, pitää punapaitaisista pikkulapsista enemmän kuin muista. Oman paidan vaihtuessa myös muut lapset muuttavat asemaansa lapsen silmissä. Opiskelijat, joita pyydetään pitämään vaatteissaan näkyvää merkkiä, alkavat sosialisoitua keskenään, ja merkillisten ja merkittömien joukot alkavat eriytyä toisistaan ja hyljeksiä toisiaan.

Kansalaisuusaate, samoin kuin uskonnot, ovat osa Peter Singerin kuvaaman eettisten kehien laajentumista. Yhteistyön ja rauhanomaisuuden ulottaminen perhettä ja lähisukulaisia kauemmas on ollut monin tavoin hyödyllistä ja mahdollistanut yhteiskuntien kehittymisen edelleen. Suvut ovat kytkeytyneet heimoiksi ja klaaneiksi, heimot ja klaanit kansoiksi. Kansalaisuusaate on ollut ja edelleen on ilmiö, jonka vuoksi entistä useammat ihmiset saavat elää sotimatta, naapurien hyökkäyksistä kärsimättä. Ylikansalliset uskonnot ovat olleet kohennus tilanteeseen: etiikan piirit ovat levinneet entistä laajemmalle.

Kuten Steven Pinker on huomannut, suurten yhteisöllisten aatteiden perusta on edelleen sukulaisuudenkaltaisuudessa. Niiden kielenkäyttö, ”veli”, ”sisko”, ”aseveli”, ”isä”, ”Isä Aurinkoinen” on suoraa puhetta siitä, minkä tyyppistä yhteenkuuluvuuden tunnetta niissä haetaan.

Vasta nykyisen globaalin sekuläärin ihmisarvopuheen näkökulmasta uskonnot näyttäytyvät taantumuksellisina. (Eettisten kehien laajentuminen olisi toki voinut olla mahdollista myös sekuläärien ideologioiden kautta, mutta jostakin syystä, kenties käytännönläheisemmästä organisaatiosta, kenties opillisista seikoista johtuen, uskonnot ovat olleet tässä suhteessa tehokkaampia levittäytyjiä.) On kuitenkin huomattava, että varsin suuri osa ihmisistä ei ulota etiikkaansa edes kansallisvaltion tasolle. Väitänkin, että ilman suuria (rauhan) uskontoja ja jopa kansallisaatteita maailmassa menisi vielä huonommin, kuin mitä nyt menee. Liian harva ihminen on vielä kypsä globaaliksi humanistiksi.

Uskontokritiikille jää kuitenkin sijansa. Se, että nurkkakuntainen ja väkivaltainen ihmisluonto ei ole pohjimmiltaan muuttunut mihinkään minkään uskonnon vallitessa, voidaan katsoa uskontojen voimattomuudeksi biologian edessä. Ehkä se on juuri sitä, mistä perisyntioppi on kotoisin, samoin kuin Paavalin kokema lankeileva kyvyttömyys toimia hyväksi ymmärtämillään tavoilla. Uskonnot eivät siis näytä lunastavan lupauksiaan: ne eivät pelasta tai vapauta ihmiskuntaa. Sen sijaan ne ovat luoneet laajoja yhteisöjä, joiden sisällä väkivallan käyttöä rajoitetaan. Sellaisina ne ovat olleet hyvä asia.

Joitakin lähteitä:
Alison Gopnick: Filosofinen vauva
Steven Pinker: The Blank Slate
Jared Diamond: Kolmas Simpanssi
René Girard: Väkivalta ja pyhä