Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.
Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)
”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)
Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).
Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.
Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.
Jukka Laajarinne 
”Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.”
Tämä on vähän harhaanjohtavaa, koska ihminen ei kykene tahdonalaisesti ”poistamaan” tunteitaan, vaikka kykeneekin ehkä näennäisesti tukahduttamaan ne. Se ei välttämättä ole terveellisin vaihtoehto, koska silloin ne pääsevät vaikuttamaan tiedostamatta ja ikään kuin salakavalasti. Tärkeämpää olisi kohdata ja tunnistaa tunteensa – vaikka joskus se onkin vaikeaa, tuskallista tai jopa häpeällistä – koska silloin on helpompi hahmottaa myös niistä juontuvia omia motiivejaan. SE on mun mielestä aidointa rohkeutta ja rehellisyyttä, ei se että teeskentelee olevansa kokonaan vailla tunteita.
Tunteita ihmisellä on aina, enemmän tai vähemmän voimakkaina riippuen myötäsyntyisestä taipumuksesta, ja jos multa kysytään (ja vaikkei kysyttäiskään ;)) niin oleellisinta on ymmärtää sellainen fakta, että omat sisäiset tunteet ei oletusarvoisesti ole suoraan sovellettavissa yleiseksi, ulkoiseksi totuudeksi.
Hyvä poliitikko olisi mun mielestä ihminen, jolla on normaaleja ihmisen tunteita ja joka myös hyväksyy ja sallii itsensä kokea ne, mutta _ei_ anna niiden vaikuttaa suoraan ja estottomasti tekoihinsa, eikä varsinkaan kaikkia kansalaisia koskeviin päätöksiin. Siinä kohtaa tulee kyetä myös ymmärtämään muiden ihmisten tunteita.
Järki + tunne = viisaus.
Tarkennuksena vielä, että siis stoalaiset olivat harhaanjohtavia, et sinä 😉 Lähdin vaan tuosta ajatuksesta rönsyämään sinne tänne, tapani mukaan…
Niin, olivathan ne stoalaisetkin aika varovaisia tuon teoriansa onnistumismahdollisuuksien suhteen. Koska minkään tietäminen vaatii kaiken tietämistä, puhutaan *todella* vaikeasta tavoitteesta. Sokrates esimerkiksi oli *ehkä* ollut viisas, muiden suhteen oltiin tätäkin epäileväisempiä. Ja ne, jotka eivät olleet viisaita, olivat hulluja, siis jokseenkin kaikki. Itse en ole stoalaisuuden kannattaja, vaikka osa huonoista tunteista lieneekin juuri niitä vääriä tulkintoja todellisuudesta ja aiheeseen tutustumisella hoidettavia.
”Ja ne, jotka eivät olleet viisaita, olivat hulluja, siis jokseenkin kaikki.”
No tämä on jo lähempänä totuutta 😀