Politiikka ja stoalaisuus

Lueskelen Uschanovin Suurta kaalihuijausta, ja mielenkiintoinen assosiaatio pääsi syntymään.

Uschanov: ”[…]useissa tapauksissa todettu selkeä tilastollisesti merkitsevä ero […]: ne, jotka nostavat tietyn yksittäisen poliittisen kysymyksen tärkeysjärjestyksessä korkealle, tietävät siitä vähemmän kuin ne, joiden mielestä se ei ole poikkeuksellisen tärkeä.” (s.51)

”Eräs masentavimmista poliittisen psykologian tutkimustuloksista on, että ne, joiden uskomukset pitävät kaikkein huonoimmin paikkansa, ovat niiden paikkansapitävyydestä usein kaikkein varmimpia.” (emt. s. 81)

Eli mitä vähemmän tietoa, sen vahvempia mielipiteitä ja uskomuksia. Tämähän näkyy kirkkaasti esimerkiksi siinä, että maahanmuuttokriittisten ja persulaisten tiedot politiikan todellisuudesta ovat selvästi keskivertosuomalaista huonommat (emt. s. 83, Ulu & Rapeli, s.7).

Stoalaisuus puolestaan oli helleeninen filosofiakoulukunta, jonka mukaan tunteet ovat vääriä arvostelmia. Stoalaiset tavoittelivat apatiaa, joka taas oli saavutettavissa oikealla tiedolla. Koska kaikki vaikuttaa kaikkeen, on oikeastaan tiedettävä kaikki, jotta olisi viisas. Ja kun on viisas, ei sekoile tunteidensa kanssa, koska niitä ei liiemmälti ole.

Se, mikä asiassa on kiinnostavaa, on, että stoalaisuus näyttää likimäärin pätevän politiikan alueella: tunne-elämöinti ja asioihin takertuminen todella vähenevät tiedon lisääntyessä. Ikävää tässä tietysti on, että ne, jotka oikeasti olisi valta muuttaa asioita – tieto on valtaa, kuten Francis Bacon (fennomaanikon käännöksessä Pekoni) joskus totesi – ovat muutosten suhteen apaattisempia. Mielen tyyneys on tietenkin hyvä asia heille, mutta onko se sitä muulle maailmalle? Tämä on vain kysymys, itse en tiedä mistään mitään ja olenkin vallaton.

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu

En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.

Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.

Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.

Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.

Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.

Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”

Emme tietenkään usko hänen väitettään.

Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?

Vallasta vieraantuneet kaupunkilaiset

Kävelin eilen illalla eduskuntatalon ohi, huomasin hautakynttilät portailla ja kävin ihmettelemässä hautakiveä. Sinne oli haudattu demokratia.

Nyt vasta, ajattelin. Kun raato alkoi haista.

Raatokin alkoi haista vasta, kun vainajaa vuosien ajan säilyttänyt pakastin jäi vahingossa auki.

Kuolinpäiväksi oli kuitenkin merkitty vasta 24.9.2009.

Mutta eihän demokratia eilen kuollut. Viime aikoina ovat alkaneet kupsahdella lähinnä joidenkin ihmisten illuusiot.

Ennen kaikkea suurimmissa kaupungeissa vaalitut illuusiot. Jos en väärin muista, jo muutama kuukausi sitten julkistettiin kysely, jonka mukaan vaalirahoitussotkut olivat vieneet luottamusta politiikkaan erityisesti Uudellamaalla.

Miksi näin?

Pienemmissä kunnissa päätöksenteko on lähempänä kansalaista, ja sen korruptoituneisuus jokaiselle tuttua. Pihtiputaan Mummo tuntee henkilökohtaisesti jonkun kunnallispoliitikon, ja kaikki Pihtiputaan kunnallispoliitikot ovat hänen tutuntuttujaan. Siksi hän tietää, kuka on kenenkin kaveri ja millä perusteella rakennuslupia kenellekin keplotellaan.

Täällä meillä päin valta on kasvotonta ja kaukana useimmista. Sitä käytetään samalla tavalla kuin pienemmissä kunnissa, mutta me saamme tietää siitä ainoastaan sen, mikä tiedotusvälineissä julkaistaan. Siksi monelle näyttää täällä päin tulleen yllätyksenä, että demokratia onkin vain julkinen kulissi. Pihtiputaan Mummolle, joka elää vallankäytön lähellä, asia on ollut selvä jo pitkään.