Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu – Osa 2

Voimme tietenkin vaihtaa kuvakulmaa.

Edellisen esimerkkimme ex-natsiupseeri on tietenkin ulos päin jotakin muuta kuin sisäisesti. Hänellä on ehkä tunnistettavia piirteitä, kuten keho ja eleitä, jotka kytkevät hänet menneisyyteensä. Jossain mielessä hän on kuin onkin sama ihminen kuin 60 vuotta sitten. Vastaavasti minä olen sama ihminen kuin 4-vuotiaana, tunnistanpa itse yhteyden tai en.

Jatkuvuus rakentuu myös toisten muistin varaan. Miten on vastuun laita?

Tilivelvollisuus menneisyyden teoista lienee ensisijaisesti muita kuin tilivelvollista itseään  palveleva asetelma. Miksi hänen sisäisellä tilallaan pitäisikään olla mitään väliä?

Siksi, että toimenpiteet koskevat myös häntä.

Siksi, että uhrin vaatiminen oikeudenmukaisuudelle ei välttämättä edistä myöskään muun yhteisön oikeudenmukaisuutta tai hyvnvointia. Näkisin, että oikeudenmukaisuus, asioiden oikean tilan mukaan toimiminen ei ole vain jonkun tai joidenkin näkökulma vaan jotakin hieman neutraalimpaa, sillä totuus ei ole kenenkään oma.

Onkin vain kohtuullista, että teot (rikoksetkin) vanhenevat aikanaan, ja että joskus aikanaan menneisyyden saa jättää taakseen.

Kirjavinkiksi kaksi hyvää romaania identiteetin, jatkuvuuden, vastuun ja merkityksen tiimoilta:

Ray Loriga: Tokio ei välitä meistä enää

Michel Houellebecq: Mahdollinen saari

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu

En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.

Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.

Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.

Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.

Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.

Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”

Emme tietenkään usko hänen väitettään.

Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?