Eräs paradoksi

Jos ja kun lapset ja nuoret oppivat arvonsa ja asenteensa vertaisryhmältään, kavereiltaan, eivätkä vanhemmiltaan, niin jääkö vanhemmille oikeastaan mitään mahdollisuutta varsinaiseen kasvattamiseen? Ehkä kannattaisi kokeilla paljon parjattua kaverivanhemmuutta. Asiaan liittyy paradoksi: kaverithan eivät yritä kasvattaa, he ennen kaikkea myötä- ja yhdessäelävät – ja myös kiistelevät – keskenään. Ja luultavasti juuri siksi vaikuttavat toisiinsa niin paljon. Se, joka yrittää muuttaa toista ja käyttää tähän kuria ja ylivaltaa, asettuu väistämättä vastapuolelle ja menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. (Tästä syystä monet tiukkaa kuria tai muuten vain omaa valta-asemaansa vaalivat vanhemmat ovatkin kaikkein pahimmin pihalla siitä, mitä heidän lapsensa kodin ulkopuolella tekevät. Etäisyyttä pidettäessä on muistettava, että etäisyys on sama molempiin suuntiin.) Niinpä, jos haluamme toimia esimerkkeinä, meidän on lopetettava kasvattaminen.