Jos ja kun lapset ja nuoret oppivat arvonsa ja asenteensa vertaisryhmältään, kavereiltaan, eivätkä vanhemmiltaan, niin jääkö vanhemmille oikeastaan mitään mahdollisuutta varsinaiseen kasvattamiseen? Ehkä kannattaisi kokeilla paljon parjattua kaverivanhemmuutta. Asiaan liittyy paradoksi: kaverithan eivät yritä kasvattaa, he ennen kaikkea myötä- ja yhdessäelävät – ja myös kiistelevät – keskenään. Ja luultavasti juuri siksi vaikuttavat toisiinsa niin paljon. Se, joka yrittää muuttaa toista ja käyttää tähän kuria ja ylivaltaa, asettuu väistämättä vastapuolelle ja menettää vaikutusmahdollisuuksiaan. (Tästä syystä monet tiukkaa kuria tai muuten vain omaa valta-asemaansa vaalivat vanhemmat ovatkin kaikkein pahimmin pihalla siitä, mitä heidän lapsensa kodin ulkopuolella tekevät. Etäisyyttä pidettäessä on muistettava, että etäisyys on sama molempiin suuntiin.) Niinpä, jos haluamme toimia esimerkkeinä, meidän on lopetettava kasvattaminen.
Eräs paradoksi
Tietoa kirjoittajasta
Jukka Laajarinne 
Tavattoman hankala kysymys. Olen äiti ja isoäiti. Kun olin nuori, jossainpäin Englantia alkoi Summerhill-koulu. Se oli sisäoppilaitos, mutta käsittääkseni ei pelkästään rikkaille. Siinä oli jotain pääsykokeita jotka olivat psykologisia.
Ajattelin silloin että jippii, koska olin itse joutunut käymään ankaran koulun oppikoulussa, jonka opettajat olivat saaneet koulutuksensa joskus 30-luvulla, vähintään.
Koti edellytti lähinnä oppikouluvuosina että hoidan läksyni. Siitä seurasi vimma lintsata läksyistä. Kaveruussuhde minulla oli isän kanssa, mutta hän ei ollut ikinä kotona. Silloin kun oli, keskusteltiin filosofiasta, historiasta, etiikasta, uskonnottomuudesta ja kaikesta sellaisesta jota ei koulussa ollut historiaa lukuunottamatta lainkaan.
En tiedä yhtään millaiseen kouluun lapsenlapset joutuvat. Vanhemmat ovat ehkä jotain siltä väliltä, toverillisen isän ja ankaran äidin. Mutta ajat ovat muuttuneet kaikin tavoin.
Pidän koulua tärkeämpänä kuin kotia, koska se määrää jollain lailla lopputuloksen – ynnä kaverit. En usko että toveri-vanhempia on vieläkään kovin hirveän paljon.
En ylipäänsä oikein käsitä missä välissä mikään kasvatus onnistuu, jos vanhemmat ovat aina töissä ja koulussa opettajat pakenevat/joutuvat pakenemaan hankalia oppilaita, jotka vandalisoivat luokkia. Vanhin lapsenlapsi aloitti juuri koulun. Toistaiseksi kaikki on OK, paitsi että minusta vanhemmat tekevät aivan liikaa töitä!
Mulla on kokemusta vain lapsena olemisesta, mutta muistan yhä hyvin miten turvalliselta tuntui vielä teini-iässäkin, kun mutsi veti tiukat rajat älyttömyyksiä kohti hivuttautuvalle käytökselleni. Minähän harjoittelin ikään kuuluvaa itsenäistymistä, mutta koska olin kuitenkin vielä lapsi, olisi tuntunut kamalalta jos vanhemmat olisi luistaneet vastuustaan kantaa musta huolta – tarvittaessa myös suojellen minua omilta pahimmilta toilauksiltani, vaikka siitä seurasikin että huusin v**n ämmää ja paiskoin ovia. Jos äiti olisi siinä kohtaa leikkinyt mun kaveria, olisin todnäk näyttänyt keskaria ja häipynyt oikeiden kavereideni luokse.
Tietysti pohjana oli se, että olin jo pienenä oppinut luottamaan, että vanhemmat tietävät parhaani niin kauan kuin olen itse vielä älytön ja arviointikyvytön lapsi. Eikä tämä silti estänyt minua luomasta itselleni omiakin arvoja ja ajatuksia, kun aikuiseksi kasvoin.
Kai lapsen kanssa kaveeraamisen ja armeijan kaltaisen äkseerauksen välissä on joku ns. kultainen keskitiekin? Vai onko se ihan vanhentunut ajatus, että rajat luo lapselle kehyksen, jonka pikkuhiljaa kasvaessa voi turvallisessa tahdissa opetella maailmaa? Vai olenko ymmärtänyt koko keskustelun ihan pieleen?
Hyvin puhuttu, Ripsa.
Anu: Yksi asia näissä keskusteluissa usein unohtuu. Se, että lapset ovat erilaisia. Kaikkiin ei yksinkertaisesti voi eikä pidä soveltaa samoja ohjeita. Tärkeintä kaikessa lasten kanssa olemisessa olisikin, että heille annetaan aikaa. Heitä on kuunneltava ja opeteltava tuntemaan, jotta heidän kanssaan voisi toimia oikein, ja juuri sille pohjalle luottamus voi rakentua. Luottaisitko toisen ihmisen kykyyn päättää asioistasi, jos hän ei tunne sinua kunnolla, tai jos tuntee, ei kuitenkaan ota sinun ajatuksiasi huomioon?
Rajoista vielä: Ihmiset tarvitsevat rajoja ihan ikään katsomatta. Tämä ei ole mikään lasten erityispiirre. Pääosin näiden rajojen tulisi mielestäni olla myös kaikille ihmisille yhteisiä, ja nykyisin vallitsevat kaksoisstandardit ovat lähinnä pöyristyttäviä. (Esimerkki: kun nuorten punk-bändin sanoissa esiintyy v-sana, esitys keskeytetään. Kun aikuisen räppärin levyllä viljellää v-sanaa, hänet palkitaan vuoden parhaasta folk-levystä.)
Vastasinkin tuohon toiseen ketjuun jo tästä 😉 Mutta joo, mä ajattelin kanssa tuota että lapset on erilaisia persoonia, tosin vähän eri kantilta eli että yhdelle lapselle voi sopia kaverivanhemmus, kun taas toinen temperamentti tarvitsee enemmän kuria oppiakseen millä keinoin maailmassa pärjäilee ja tulee muiden kanssa toimeen (vaikka ”kuri”-sanalla onkin jostain syystä nykyään lähes negatiivinen kaiku, vähän kuten sanoilla ”moraali” ja ”kiltteys”).
Tässä tuoretta tutkimustietoa aiheesta:
http://www.hs.fi/ulkomaat/Tutkimus+Kova+kurinpito+tekee+lapsista+valehtelijoita/a1305548065752