Kun katselee ympärilleen Lasnamäen ostarilla, kiinnittää pian huomionsa viinakiveen. Betonimöhkäle sijaitsee pensaan takana, joka tarjoaa ainoastaan kuvitteellista näkösuojaa. Todellisuudessa paikka on lähes joka suuntaan näkyvillä. Lohkareen äärelle pysähdytään juomaan viinaa.
Paikallinen ulkojuopottelu poikkeaa melkoisesti meikäläisestä porukoinnista ja on siksi turistille antoisaa ja kiehtovaa seurattavaa. Kiven ympärille kokoontuu suht’ siististi pukeutuneita miehiä, ja paperipussiin kätketty pullo kiertää muutaman minuutin ajan. Sitten joukkio hajaantuu. Hetken kuluttua paikalle pysähtyy yksinäinen mies ja ottaa muutaman kulauksen omasta paperipussistaan, jatkaa pian matkaansa. Vähän myöhemmin tulee kaksi. Heidän pullonsa ympärille on kääräisty valkoinen paperi, joka peittää etiketin. He viipyvät melkein vartin, ennen kuin jatkavat matkoihinsa.
Tarkempi asiaan perehtyminen vaatisi antropologin otetta ja ehkä myös paikallisen lainsäädännön tuntemusta. Psykomaantieteellisessä mielessä ehkä kiinnostavinta on kuitenkin paikan institutionalisoituminen. Ihmisten kerääntyminen käräjäkiville on melko yleismaailmallista toimintaa, mutta Lasnamäen viinakivestä tekee jännittävän objektin se, että sen äärelle pysähdytään ottamaan huikkaa silloinkin, kun tarkoitus ei ole jäädä seurustelemaan.
En ala teoretisoida tämän enempää. Minulle riittää havainto ja havainnon synnyttämä vierauden tunne.
Viinakiven juurella maa on kovassa kulutuksessa.
Jukka Laajarinne 