Kategoria: Muut mediat

Lopputuleman jatke

Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.

Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.

Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.

Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.

Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.

Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.

Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.

Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.

Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.

Tauon jälkeen tanssi Balet Ryss Dostojevskin Kellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!

Kirsti Kurosen Runoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.

Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)

Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:

Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.

Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!

Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.

Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.

Että semmoinen ilta.

Pohjoisnaama

Mene suoraan DVD-levitykseen, kulkematta elokuvateatterin kautta. Näin kävi suomalaisilla markkinoilla Nordwand-elokuvalle. Kaiken lisäksi elokuvan levittäjä teki nimen kanssa jokseenkin höntin ratkaisun: sen näkyvin nimi on North Face – Pohjoisrinne. Paheksun, mutta onhan tuo annettava anteeksi, monestakin syystä.

Philipp Stölzlin ohjaama saksalais-sveitsiläis-itävaltalainen toimintadraama kuuluu kiipeilyjännärien ehdottomaan parhaimmistoon. En itse asiassa tiedä ainoatakaan värielokuvan kaudella tehtyä elokuvaa, joka yltäisi lähellekään Nordwandin tasoa.

Raina kertoo Andreas Hinterstoisserin, Toni Kurzin, Willy Angererin ja Edi Rainerin legendaarisesta ja surullisen epäonnisesta Eigerin pohjoisseinämän ensinousuyrityksestä vuonna 1936. Tapahtumasarja on alan harrastajien hyvin tuntema ja kuuluu osana alppinismin keskeisimpään mytologiaan.

Elokuvan ajankuva on oikean näköinen: natsisaksalainen yli-ihmisajattelu, naisen asema, hamppuköydet, iskuhaat ja polvihousut… ja lähes kaikin puolin uskottavasti esitetty kiipeilykatastrofi. Nordwand on kiipeilyelokuville samaa kuin U96 oli merenkulkuelokuville: eräänlainen suljetun tilan kauhukertomus, vaikka seikkailijoille taivas onkin avoinna ja horisontti kaukana. Jännitys kehittyy hiljalleen. Kuten oikeassakin elämässä ulospääsemätön helvetti kasautuu pienistä ja vähän isommista virheistä ja epäonnisuuksista, joita ei oteta ajoissa riittävän vakavasti… ja jossain vaiheessa point of no return onkin jo ohitettu.

Hyvää näyttelijätyötä, ajassamme poikkeuksellisen hitaita leikkauksia, visuaalista taidokkuutta, dramaattinen kontrasti lämpimän loistohotellin ja aivan siinä vieressä pauhaavan lumimyrskyn välillä. Melkein kaikki palaset ovat siis kohdallaan.

Mutta eivät aivan kaikki.

Tähänkin elokuvaan on pitänyt säätää se nykyelokuvan sääntöjen mukaan pakollinen rakkaustarina. Naisen sotkeutuminen seikkailuun – aina pelastusoperaatioon asti seinämälle – syö elokuvalta  historiallista autenttisuutta, psykologista uskottavuutta ja omintakeisuutta. Juu, kyllähän ihmiselämään rakkaus kuuluu, mutta eivät ne rakkaudet niihin Eigerin pohjoisseinälle lumimyrskyssä kiipeilleet. Muuten tämä olisikin ollut mestariteos.

*****


Kuva: Eigerin pohjoisseinä kesällä 2006.

Sopertelua eetteriin

Kuten taannoin totesin, olen pariin otteeseen päätynyt radioon puhumaan. Enkä edes osannut olla hiljaa vaan vastailin harkitsematta kysymyksiin.

YleX:n Poptehtaassa haastateltiin Minttu Hapulia ja minua erilaisista elämäntulkintamenetelmistämme.

Kultakuumeessa jouduin vastaamaan Maria Ala-Kuhan kysymyksiin ihan yksin.

Tänään kuuluville tulee sitten Kirjakerho, jossa juttelemme Kaisa Pulakan ja Torsti Lehtisen kanssa ja minä pingotan ääntäni jotenkin ihan pieleen, menetän sen ja alan yskiä. Onneksi Torsti on kuitenkin nopeaälyinen, hyvin jäsennelty ja asiaan perehtynyt puhuja, ja siksi uskonkin, että ohjelma on kuuntelemisen arvoinen.

Yhden näistä ohjelmista olen kuunnellut, kahta muuta en uskalla.

Haastatteluista

Tämä muumikirja poikii nyt selvästi enemmän julkisuutta kuin aiemmat tekemiseni. Osin asiaan näyttäisi vaikuttavan sekin, että eri kustantajat hoitavat asioita – kuten markkinointia – hieman eri tavoin. Kirjan, kustantajan sekä kirjailijan uran kannalta näkyvyys on tietenkin loistojuttu.

Vaan entäpä kirjailijan itsensä kannalta?

Toistaiseksi homma on pysynyt ihan hanskassa. 7 päivää ei ole kiinnostunut vessakäyttäytymisestäni (johon sivumennen sanottuna kuuluu tänään tunnelmallinen kynttilänvalo), ja haastattelutkin ovat koskeneet muumeja ja kirjani sisältöä.

Haastatelluksi tulemisessa on joka kuitenkin jotakin kiusaannuttavaa. Haastateltuna ei ole aivan oma itsensä vaan esiintyy jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa. Odottamattomia kysymyksiä tulee nurkan takaa, eikä niihin ei ole aina osannut valmistautua. Vähän niin kuin nyrkkeilykehässä. Huomaan toki asiantuntemusta kertyneen, niin että moniin yllätyksiin pystyy reagoimaan nopeasti ja hyvin. Mutta kaikkiin ei.

Normaalissa keskustelussahan tämä ei ole ongelma. Keskustelussa asiaa voidaan selvitellä jotenkin vuorovaikutuksellisesti, kunnes se on selvä. Haastattelussa sen sijaan vastausta seuraa uusi kysymys, joka ei aina liity edelliseen edes väljästi, ja niin jokaisen kysymyksen ensimmäinen vastausyritys jää käytännössä myös viimeiseksi. Tärkein jää aina sanomatta. Sitä suunnittelee sanovansa sen sitten, kun asiaa seuraavan kerran kysytään, mutta ei, sitä ei enää koskaan kysytä uudelleen.

Live-haastattelussa sanottu pysyy sentään esitystilanteessa. Yleisö on läsnä ja luultavasti unohtaa joka tapauksessa alle viidessä minuutissa, mitä se siellä höpötti. Radiohaastattelut ovat paljon pahempia. Minkä nauhalle puhuu, se nauhalle jää, ja jonkun ajan kuluttua kuka tahansa voi kuunnella sen podcastina. Itse sopertelemisen prosessi jähmettyy esineeksi. Pala elämää on sitten jokseenkin ikuisesti kenen tahansa klikkailtavana. Tämän tiedostaminen pitää haastateltavan varpaillaan, hyvin tietoisena ulosannistaan ja sen vaaroista, mikä hidastaa ajattelua ja tuo mukaan roppakaupalla ”tota, öö”-tyyppistä materiaalia.

Että semmoista.

Tyttö ja Photo Booth

Tässä Macissa tuli ohjelma nimeltä Photo Booth, jolla voi yrittää ottaa itsestään passikuvan, tai sitten kuvaan voi lennossa vääntää erilaisia affiinisia muunnoksia. Tyttö on leikkinyt ohjelmalla paljon, ja kerran hänellä oli leikkikaveri mukanaan, jolloin työhuoneestä kuului sellainen kikatus ja hekotus, että.

Valokuva 46Valokuva 29Valokuva 61Valokuva 70Valokuva 80Valokuva 174Valokuva 87Valokuva 95Valokuva 94Valokuva 89

Olin vaikuttunut. Niin yksinkertaisilla efekteillä niin surrealistista kuvaa!

Ja niinhän siinä kävi, että minäkin innostuin:

Valokuva 117Valokuva 108Valokuva 2Valokuva 7Valokuva 9Valokuva 106Valokuva 23

Muotiblogaus

Kaapelitehtaalla on nyt Finn- ja Animecon meneillään, ja paikalle on kertynyt tuhansittain sarjakuva- ja videopelihahmoiksi pukeutuneita ihmisiä. Animeharrastajat muodostavat nuorisoalakulttuurin, jolla on yhteistä perinteisten alakulttuurien kanssa univormupukeutuminen ja yhteishenkeä luova vaikutus. Se eroaa kuitenkin sellaisista alakulttuureista kuin punkista, hippiliikkeestä ja skineistä puuttuvan kapinansa vuoksi. Se ei ole samassa mielessä vastakulttuuria – vaan ennemminkin kilttiä harrastamista kulutusyhteiskunnan säännöillä – paitsi tietenkin siinä määrin kuin iloinen karnevalismi yleensä, muodostaahan se toki jonkinlaisen vaihtoehdon arkiselle jurottamiselle ja hyödyllisyysvaatimuksille.

Joka tapauksessa Animecon on spektaakkeli. Cosplay on muuttanut tilapäisesti kokonaisen kaupunginosan joksikin muuksi, ja muutaman päivän ajaksi Ruoholahden rumat lasitornit Nokioineen kaikkineen jäävät kirkkaiden värien, naamioiden ja pitsiröyhelöiden varjoon.

P7100001P7100003P7100008P7100021P7100018P1010023

Kamerassa taitaa olla vikaa. Punasilmäisyyden poisto ei toimi kunnolla.

Valmiustila

Aikaansaamaton kesälomailu alkaa ottaa voimille. Kun lapsikin on lomalla (mutta vaimo ei), on oltava jatkuvasti käytettävissä, valmiustilassa. Vanhempana oleminen on jonkinlaista päivystysvuoroa vielä silloinkin, kun lapsi ei välttämättä tapa itseään, vaikka isi sattuisikin vilkaisemaan jonnekin muualle.

Haluaisin jo tehdä töitä mutten voi. En yksinkertaisesti osaa keskittyä, jos milloin tahansa joku saattaa vaatia jotakin. Siispä pelaan jotakin idioottimaista tietokonepeliä kuin Tetristä ja puudun. Noin suurimmaksi osaksi.

Hän sai muuten lopulta pitkään kinuamansa kännykän, kun Tele teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. On hassua seurata kapistuksen käyttöä. 7-vuotias käyttää puhelinta ensisijaisesti multimedialeluna ja tekee sillä omaan kokeelliseen ja anarkistiseen tyyliinsä hyvin kummallisia juttuja.

Tässä jotakin helpoimmasta päästä, lyhyt dokumentti ihmisestä:

Oma puhelimeni on muuttunut useiden kastumisten ja putoilemisten seurauksena epävakaaksi, joten ensimmäistä kertaa eläessäni ostin itselleni kännykän. Ohjekirjassa on helmensä, kuten tämä:

Vähennä toistuvien liikkeiden aiheuttamien henkilövahinkojen riskiä

Kun lähetät tekstiviestejä tai pelaat pelejä, pitele puhelinta rennosti, paina näppäimiä kevyesti, käytä erikoistoimintoja (…) ja pidä usein taukoja.

Toistaiseksi uudenjähmeistä näppäimistä ei ole koitunut henkilövahinkoja.

Lopuksi vähän kitsch kuvapari.

P7050018
P7060053

Kirjallisia rientoja

Aika haipakkaa. Syksyn kirja on nyt taittovaiheessa. Niinpä ennätinkin toissailtana WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuusosaston kesäkekkereille Villa Kiveen. Jossa oli ihan kivaa. Kustantamo on siirtymässä perinteisestä kaksikausijärjestelmästä kolmeen julkaisukauteen vuodessa. Pieni askel kohti kvartaaliajattelua. Oikeasti ihan hyvä juttu, luulen. Käytäntö näyttää.

Mutta mitä nuo kolmannesvuodet nyt sitten ovat? Tribaaleja?

Juhlissa kuljeskeli joku huijari. Se käänsi ihmisten silmät ja pisti pakan ihan sekaisin ja silti tiesi, mikä kortti. Kerroin järjestäjille ja pyysin heitä poistamaan tyypin paikalta, mutta se sai jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa. Taikuri, muka.

Huijari!

Onginnassa oli kivat palkinnot. En ole vielä korkannut.

Eilen oli sitten Kirjailijaliiton seminaari sekä kokous sekä päivällinen. Edellisen päivän kemuista oli vielä nähtävissä jälkiä, esimerkiksi Karjalaisen Jussin nimilappu verannan tolpassa. Paneelikeskustelussa Tuula-Liina Varis, Saara Kesävuori, Jukka Petäjä ja Putte Wilhelmsson keskustelivat kulttuurijournalismin ja aivan erityisesti kirjakritiikkien tilasta.

Pari kiinnostavaa pointtia pitää mainita. Esimerkiksi Variksen huomio siitä, että kritiikki oli aikoinaan osa kirjallisuusinstituutiota, josta se luisui journalismin osaksi, joka taas on muuttunut uutisoinniksi. Ajatusta tuki myöhemmin, taisi olla Eeva Kilpi, joka kertoi, miten ennen vanhaan yliopiston professorit kirjoittivat arvioita, jotka olivat samalla kunnollista kirjallisuusesseistiikkaa.

Missä sellaista enää näkee?

Ei missään. Koetapa mahduttaa kunnollista esseistiikkaa 1500 tai 2000 merkin mittaan, mikä saattaa useinkin olla lehden asettama kvantitatiivinen rajoitus.

Miksi nykykritiikki sitten on muodoltaan noin lyhyt?

Jos tilanne on se, minkä Petäjä väittää olevan, että esimerkiksi Hesarin kritiikit kattavat 75% kotimaisesta aikuisten kaunokirjallisuudesta (lasten- ja nuortenkirjallisuuden kattavuus on yllättäen paljon heikompi) voisi selitys löytyä osin siitäkin. Kirjallisuuden kenttä on laajentunut ja fragmentoitunut. Kirjoja julkaistaan jotain… kymmenen?… kertaa enemmän kuin 80-luvulla. Ei niistä kaikista esseitä voi kirjoittaa. Paitsi tietenkin, jos kulttuurisivut kasvatettaisiin ihan toiseen mittaan kuin mitä ne nyt ovat. Tai jotain.

Tänään on vuorossa välipäivä. Huomenna esiinnyn Vastarannan kiiskessä (ks. Keikkakalenteri).

Kirja-arvio: HS 31.05.09

Teos alkaa kielipoliittisella pohdinnalla: ei ole realistista taistella kieleen tunkeutuvia vieraskielisiä ilmaisuja vastaan, mutta silti kieltä tulisi yrittää vaalia. Kieli nähdään paikallista kulttuuria ylläpitävänä voimana, jota on syytä vaalia, jos oma kulttuuri halutaan säilyttää. Mutta ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: vain harvat lukevat kirjallisuutta äidinkielellään, ja niinpä, jo ensimmäisellä sivulla siirrytään pohtimaan painetun sanan selviytymismahdollisuuksia.

Suurin osa HS 31.05.09:n tapahtumista sijoittuu Suomeen, jonka kulttuuri, teoksen avaussanoihin peilaten, nähdään ilmeisesti katoamisuhkan alaisena.

Päähenkilöinä ovat nuoret. Onko HS 31.05.09 siis nuorisokirjallisuutta? Jos on, niin ainakaan se ei aliarvioi nuorisoa: kerronta on kokeellisella tavalla fragmentaarista, kokonaisuus hankalasti hahmotettava. Juoni vahvasti tulkinnanvarainen. Nämä eivät ole perinteisen nuortenkirjallisuuden tuntomerkkejä, jos kohta eivät aikuistenkaan. Ehkä kohderyhmän pohtiminen on tässä tarpeetonta, kuten se mielestäni hyvän kirjallisuuden kohdalla usein on.

Vietetään kirjan nimen mukaista päivämäärää: nuoriso karkaa kesälaitumelle. Kaikkialla juhlitaan: lakkiaisia, loman alkua. Elämäänsä aloittelevan nuoren kannalta ylioppilastutkinto on tärkeä asia, ja niin myös koululaitoksen: rehtoria epäillään vilpistä, mikä kenties kytkeytyy toiseen juonenkäänteeseen, siihen, että kouluihin on palkattu epäpäteviä opettajia.

Jossakin kaavaillaan oppivelvollisuuden pidentämistä, mikä tuo mieleen Joseph Hellerin teoksen Catch-22 ja herättää kysymyksen: ovatko nämä nuoret sittenkään koskaan pääsemässä vapaiksi?

Hiekkarannat täyttyvät mutta eriarvoisuuden teema näkyy. Osa nuorista ei nimittäin juhli kesäloman alkua. Joitakuita hoidetaan laitoksissa, joissa heidän seksuaalisuuttaankin pyritään kontrolloimaan. On helluntai mutta rakastuminen kielletty. Ja vain jotkut löytävät kesätyöpaikan. Tarjolla on enimmäkseen vaativia johtotehtäviä korkeasti koulutetulle eliitille.

Kesähuuman yllä roikkuu myös tuhon enteitä: helleaalto rinnastetaan ilmastosovun ponnettomaan etsintään. Salaiset agentit vartioivat aurinkovoimaloita, kenties öljy-yhtiöiden sabotaasilta. Itämainen diktaattori on valmis käyttämään ydinasetta. Kaiken kaikkiaan HS 31.05.09 ammentaa paljon kyberpunk-kirjallisuudesta.

Tarinan nuoria ei kiinnosta politiikka sen enempää kuin heidän vanhempiaankaan. Vain harva äänestää lähestyvissä vaaleissa, joissa etsitään johtajia Euroopalle. Johtajien tekemää työtä ei ymmärretä. Käyttävätkö he edes valtaa? HS 31.05.09 vihjaa suuntaan, että ainakin taloudellinen valta olisi liukunut Kiinaan. Kiina on tosiasiallisesti jo vallannut maailman talouden, ja kohta myös kulttuurin: ala-asteella opiskellaan kiinaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapsia kasvatetaan tulevaisuuteen, tai siis nykyisyyteen, jossa hikipajamainen työskentely on jo tullut länteen: työajalla ei saa käydä vessassa, syömisestä puhumattakaan. Toisinajattelijat viruvat kiinalaisissa vankiloissa.

Tätä kaikkea  kansalaiset eivät kuitenkaan ajattele, kun heille tarjoillaan sirkushuveja: tatuoidut nyrkkeilijät takovat toisiaan suonet pullistellen ja pikaluistelijat riimittelevät rap-musiikkia. Jossakin alitajunnassa tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, kaipuu johonkin parempaan, jota matkatoimistot tarjoavat: lentoja kaikkialle, mihin tahansa, pois. Ne, joilla ei ole varaa, pakenevat nostalgiaan, vanhoihin lauluihin, jotka tarjoavat kuvitelman onnesta.

C-osassa kuoleman ja syntymän luettelot muistuttavat meitä siitä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Kuolinilmoitusten asettaminen kerronnallisesti vauvakuvien edelle on luettavissa niin, että vanhan tuhoutuminen on tarpeen, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle.

Kirjan ihmiskuvaus jää latteaksi ja kerronta on monin paikoin puisevaa. Enemmän kuin mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi HS 31.05.09 on kuitenkin ilmeistä klassikkoainesta. Irrallisenkin näköiset rönsyt ja kerrontapirstaleet liittyvät lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. Luetusta jää hämmentynyt, ehkä vähän murheellinenkin tunnelma, ja teoksen tarjoama ajankuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.

Miksi naisten kirjoittamat kirjat eivät kiinnosta

Viime elokuussa kiinnitin huomiota siihen, että luin miesten kirjoittamaa kirjallisuutta yli kolme kertaa niin paljon kuin naisten kirjoittamaa. Vääristymän korjaamiseksi asetin lukemisilleni sukupuolikiintiöt: lukisin jatkossa korkeintaan kaksi kertaa niin paljon miesten kirjoittamaa kuin naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.

Kiintiösäännössä pysyminen on osoittautunut vaikeaksi. Asiaan on pitänyt kiinnittää huomiota, sillä naisten kirjoittama kirjallisuus ei jostain syystä näytä herättävän spontaania kiinnostustani. Lukulistalle on pitänyt ottaa kiintiönaisia.

Luulen, että se oli Kirsti Ellilä, joka kertoi mittailleensa Hesarin kulttuurisivuilla kirjallisuusarvostelujen palstamillimetrejä ja huomanneensa, että asiassa vallitsee epätasa-arvo. En nyt löydä tuota kirjoitusta, mutta päätin tehdä pistokokeen.

Paperikorimme on nimittäin täynnä, siinä on suunnilleen kuukauden viikonloppuhesarit. On mahdollista, että otokseni rajoittuminen juuri viikonloppujen lehtiin aiheuttaa jonkin kummallisen vääristymän, mutta vähän epäilen.

Mittasin palstamillimetrit kirjallisuusartikkeleista, C-osan kulttuurisivuilta ainoastaan, siitä otoksesta, mikä paperikorissa sattui olemaan. Juttujen kuvitukset ovat mittauksessa mukana. Tietokirjallisuutta ei ole eroteltu kaunokirjallisuudesta, joten mukana on joku tutkimuskin. Yhden joukkoarvostelun skippasin, kun siinä ei ollut helppo tehdä rajanvetoa siihen, milloin kirjoitettiin kenestäkin. Samoin ja samasta syystä sivuutin erään palkintoehdokkuusasettelun. Palstojen korkeudet mittasin 10 mm tarkkuudella.

Mittatulos näyttää tältä (pyöristetty kahden merkitsevän numeron tarkkuuteen):

Naiskirjailijat: 2530 mm

Mieskirjailijat: 22050 mm

Näyttää siis siltä, että Hesarin kirjallisuuskirjoittelusta yksi kymmenesosa käsittelee naisten kirjoittamisia. Kaksi rajanveto-ongelmien vuoksi hylkäämääni kirjoitusta olisivat voineet kohottaa naisten osuutta melkoisesti (n. 1000 mm lisää naisille, 2000 miehille), jolloin naisten osuus olisi kohonnut peräti kahdeksasosaan kaikesta kirjallisuuskirjoittelusta.

Sain kuitenkin suuntaa antavan vastauksen alkuperäiseen, tämän kirjoituksen otsikossa esittämääni kysymykseen: en yksinkertaisesti osaa olla kiinnostunut asioista, joista en ole edes kuullut.

En tietenkään ole pelkästään Hesarin tiedonvälityksen varassa. Lienee kuitenkin ihan uskottava hypoteesi, että vääristymä vallitsee myös muissa medioissa.