Aika haipakkaa. Syksyn kirja on nyt taittovaiheessa. Niinpä ennätinkin toissailtana WSOY:n lasten- ja nuortenkirjallisuusosaston kesäkekkereille Villa Kiveen. Jossa oli ihan kivaa. Kustantamo on siirtymässä perinteisestä kaksikausijärjestelmästä kolmeen julkaisukauteen vuodessa. Pieni askel kohti kvartaaliajattelua. Oikeasti ihan hyvä juttu, luulen. Käytäntö näyttää.
Mutta mitä nuo kolmannesvuodet nyt sitten ovat? Tribaaleja?
Juhlissa kuljeskeli joku huijari. Se käänsi ihmisten silmät ja pisti pakan ihan sekaisin ja silti tiesi, mikä kortti. Kerroin järjestäjille ja pyysin heitä poistamaan tyypin paikalta, mutta se sai jatkaa toimintaansa kaikessa rauhassa. Taikuri, muka.
Huijari!
Onginnassa oli kivat palkinnot. En ole vielä korkannut.
Eilen oli sitten Kirjailijaliiton seminaari sekä kokous sekä päivällinen. Edellisen päivän kemuista oli vielä nähtävissä jälkiä, esimerkiksi Karjalaisen Jussin nimilappu verannan tolpassa. Paneelikeskustelussa Tuula-Liina Varis, Saara Kesävuori, Jukka Petäjä ja Putte Wilhelmsson keskustelivat kulttuurijournalismin ja aivan erityisesti kirjakritiikkien tilasta.
Pari kiinnostavaa pointtia pitää mainita. Esimerkiksi Variksen huomio siitä, että kritiikki oli aikoinaan osa kirjallisuusinstituutiota, josta se luisui journalismin osaksi, joka taas on muuttunut uutisoinniksi. Ajatusta tuki myöhemmin, taisi olla Eeva Kilpi, joka kertoi, miten ennen vanhaan yliopiston professorit kirjoittivat arvioita, jotka olivat samalla kunnollista kirjallisuusesseistiikkaa.
Missä sellaista enää näkee?
Ei missään. Koetapa mahduttaa kunnollista esseistiikkaa 1500 tai 2000 merkin mittaan, mikä saattaa useinkin olla lehden asettama kvantitatiivinen rajoitus.
Miksi nykykritiikki sitten on muodoltaan noin lyhyt?
Jos tilanne on se, minkä Petäjä väittää olevan, että esimerkiksi Hesarin kritiikit kattavat 75% kotimaisesta aikuisten kaunokirjallisuudesta (lasten- ja nuortenkirjallisuuden kattavuus on yllättäen paljon heikompi) voisi selitys löytyä osin siitäkin. Kirjallisuuden kenttä on laajentunut ja fragmentoitunut. Kirjoja julkaistaan jotain… kymmenen?… kertaa enemmän kuin 80-luvulla. Ei niistä kaikista esseitä voi kirjoittaa. Paitsi tietenkin, jos kulttuurisivut kasvatettaisiin ihan toiseen mittaan kuin mitä ne nyt ovat. Tai jotain.
Tänään on vuorossa välipäivä. Huomenna esiinnyn Vastarannan kiiskessä (ks. Keikkakalenteri).
Jukka Laajarinne 
Päivälehtien kulttuurisivut on tarkoitettu kaikelle kansalle, tavallisille ihmisille, jotka mielellään lukevat sellaista, minkä ymmärtävät ainakin osittain. Hyvän kritiinkin on siis oltava myös jonkin verran ymmärrettävää ja nopeasti luettavaa. Siinä yksi syy lyhyyteen.
Mihin päivälehtikritiikissä yliopiston professoreja tarvitaan? Lehden lukija ei ehdi eikä halua aamutuimaan lukea sekavia pohdintoja kirjasta, jonka mahdollisesti haluaisivat itse lukea. Tavallisen pulliaisen laatima lyhyt vaikutelma riittää. Pitkät ja perusteelliset pohdinnat ovat paikallaan erilaisssa kulttuurijulkaisuissa, jotka kuitenkin tahtovat kuihtua lukijoiden puutteessa.
Päivälehdet nähtävästi tarjoavat vanhaa hyvää neuvoa krjallisuuskritiikinkin kirjoittajille: puolet pois ja loppu lyhyesti!
Maaseudun paikallislehdissä lyhyyden vaatimus on mennyt niin paikälle, että ne eivät yleensä jukaise kirjallisuusjuttuja ollenkaan.
Lukisin mielelläni kattavia kritiikkeiesseitä netistä. Kustantamot ja lehdet voisivat julkaista pidempiä tekstejä netin puolella, uskon että innokkaat lukijat löytäisivät ne sieltä… Toiveajattelua? Itse haikailen netistä ”kunnon lukemista” kaiken hötön sijaan ja tuossapa olisi oiva kohde.
Hymyilevä eläkeläinen: Olen samaa mieltä siitä, että päivälehtien kulttuurisivujen olisi oltava tarkoitettu ”tavallisille” ihmisille, missä ne sitten lymyävätkin. Ymmärrettävyydestäkin olen samaa mieltä. Nähdäkseni joskus jopa mielenkiintoisia seikkoja voi esittää ”tavallisen” ihmisen ymmärrettävällä tavalla. Usein kuitenkin kiinnostavan pointin ymmärrettäväksi tuominen vaatii enemmän tilaa kuin 2000 merkkiä.
Luettavan ei välttämättä tarvitse olla nopeaa. Lehden ei tarvitsisi aina olla kasa höttöä, jota ei viiden minuutin kuluttua muista enää lukeneensa. Nopeuden korostaminen kaikessa ”tavallisille” ihmisille suunnatussa mediassa saattaa johtaa siihen, ettei enää jakseta keskittyä yhtään mihinkään.
Tämä ei siis kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikesta pitäisi aina kirjoittaa esseitä. Etenkään, jos kirjoittaja osaa ilmaista ajatuksensa tiiviisti, ja siinä ajatuksessa sattuu samalla olemaan jotakin olennaista.
Inni: Niin lukisin minäkin. Toiveiden osoittaminen nettiin… hmm… blogosfääristä kyllä löytyy välillä vaikka mitä, enemmän kuitenkin heiniä kuin neuloja. Suovasta, you know.
Kustantamot ja lehdet niitä nettiesseitä tuskin kuitenkaan rahoittavat, kun sijoitukset eivät tuota.
Joku tuolla seminaarissa sanoi, että isommat kirjallisuuskirjoitukset julkaistaankin aikakauslehdissä, joissa ne saavat myös paljon lukijoita. Tässä on varmaan osa totuutta. Lääkäreiden ym. odotushuoneissa tulee välillä selailtua naistenlehtiä, joiden kulttuurijutut ovat usein erittäin kiinnostavia, laajoja ja hyvin kirjoitettuja. Ehkä ne on tehty vähän paremmalla ajallakin kuin päivälehtien jutut.
Se mitä tuo Inni tuossa kirjoitti voisi hyvinki toteutua eli jos lehdet voisivat samaan hintaan laittaa hyvät (lyhyet tai pitkät) kritiikit joksikin blogiksi. Ehkä niitä jo onkin lehtien omilla sivustoilla, mutta ne voisi siirtää yhteen paikkaan omaksi blogiksi. Ehkä ei maksaisi muuta kuin sen palkkion, jonka kriitikko on tottunut saamaan. Vai olisiko tuo riistoa?
Ja velä lisäisin, että tulen henkeen ja vereen puolusteleman tällaista blogikirjoittelua: nuorille mitä oivallisin keino huomaamattaan oppia kirjoittamaan jotain, jossa on välimerkit. Siitä se alkaa. Joku voi kirjoittaa vaikka kuinka onnettoman runon, mutta rohkeutta vaatii panna se julki – voihan nuoresta kehittyä vaikka millainen Meriluoto. Entäpä eläkeläiset ja muut toimettomat!
Petäjä ei varmaan ottanut laskuissaan ihan kaikkia pienkustanteita huomioon. Ei niin, että olisi välttämättä tarvinnutkaan ottaa. Kyllä Hesarissa on ainakin vielä minusta suht hyvä ote siitä, mitkä kirjat on erittäin tärkeä arvostella. Siis kotimaisen aikuisten kaunokirjallisuuden puolella. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden kriitikin kattavuudesta on turha edes puhua. En siis puhu.
Olin lähteä Jukankin mainitsemista kirjallisista riennoista nimilappu rinnassa. Sitten olisin polleana ajatellut olevani julkkis, kun junassa tuntemattomat olisivat tervehtineet nimellä.
Kiiltomadon kritiikeissä ei muuten ole merkkimäärärajoituksia tai -vaatimuksia.
Salla: ”Kyllä Hesarissa on ainakin vielä minusta suht hyvä ote siitä, mitkä kirjat on erittäin tärkeä arvostella.”
Uskallan olla samaa mieltä, etenkin jos kattavuus on todella niin hyvä kuin mitä Petäjä väittää. Periaatteessa tässä on tietenkin mahdollisuus sille pohdinnalle, että mitä, jos Hesari onkin se taho, joka määrittää sen, mikä on tärkeä arvostella… En tosin usko siihen: on täällä muitakin lehtiä. Tavallaan tuo skenaario olisi tietenkin sen ilmentymä, että lehtikirjoittelu edelleen on osa kirjallisuusinstituutiota eikä pelkkää uutisointia.
Kiiltomadossa on tosiaan parhaimmillaan hyvinkin hyviä kirjoituksia, ja erityisesti sen kritiikkiarkisto on hieno palvelu. Julkaisualusta sen tietenkin mahdollistaa: juttuun käytetty tila ei ole mistään muualta pois.
Hieman myöhässä kommentoiden: Kolmannesvuotta kutsutaan melko yleisesti tertiaaliksi.