Teos alkaa kielipoliittisella pohdinnalla: ei ole realistista taistella kieleen tunkeutuvia vieraskielisiä ilmaisuja vastaan, mutta silti kieltä tulisi yrittää vaalia. Kieli nähdään paikallista kulttuuria ylläpitävänä voimana, jota on syytä vaalia, jos oma kulttuuri halutaan säilyttää. Mutta ihmiset ovat eriarvoisessa asemassa: vain harvat lukevat kirjallisuutta äidinkielellään, ja niinpä, jo ensimmäisellä sivulla siirrytään pohtimaan painetun sanan selviytymismahdollisuuksia.
Suurin osa HS 31.05.09:n tapahtumista sijoittuu Suomeen, jonka kulttuuri, teoksen avaussanoihin peilaten, nähdään ilmeisesti katoamisuhkan alaisena.
Päähenkilöinä ovat nuoret. Onko HS 31.05.09 siis nuorisokirjallisuutta? Jos on, niin ainakaan se ei aliarvioi nuorisoa: kerronta on kokeellisella tavalla fragmentaarista, kokonaisuus hankalasti hahmotettava. Juoni vahvasti tulkinnanvarainen. Nämä eivät ole perinteisen nuortenkirjallisuuden tuntomerkkejä, jos kohta eivät aikuistenkaan. Ehkä kohderyhmän pohtiminen on tässä tarpeetonta, kuten se mielestäni hyvän kirjallisuuden kohdalla usein on.
Vietetään kirjan nimen mukaista päivämäärää: nuoriso karkaa kesälaitumelle. Kaikkialla juhlitaan: lakkiaisia, loman alkua. Elämäänsä aloittelevan nuoren kannalta ylioppilastutkinto on tärkeä asia, ja niin myös koululaitoksen: rehtoria epäillään vilpistä, mikä kenties kytkeytyy toiseen juonenkäänteeseen, siihen, että kouluihin on palkattu epäpäteviä opettajia.
Jossakin kaavaillaan oppivelvollisuuden pidentämistä, mikä tuo mieleen Joseph Hellerin teoksen Catch-22 ja herättää kysymyksen: ovatko nämä nuoret sittenkään koskaan pääsemässä vapaiksi?
Hiekkarannat täyttyvät mutta eriarvoisuuden teema näkyy. Osa nuorista ei nimittäin juhli kesäloman alkua. Joitakuita hoidetaan laitoksissa, joissa heidän seksuaalisuuttaankin pyritään kontrolloimaan. On helluntai mutta rakastuminen kielletty. Ja vain jotkut löytävät kesätyöpaikan. Tarjolla on enimmäkseen vaativia johtotehtäviä korkeasti koulutetulle eliitille.
Kesähuuman yllä roikkuu myös tuhon enteitä: helleaalto rinnastetaan ilmastosovun ponnettomaan etsintään. Salaiset agentit vartioivat aurinkovoimaloita, kenties öljy-yhtiöiden sabotaasilta. Itämainen diktaattori on valmis käyttämään ydinasetta. Kaiken kaikkiaan HS 31.05.09 ammentaa paljon kyberpunk-kirjallisuudesta.
Tarinan nuoria ei kiinnosta politiikka sen enempää kuin heidän vanhempiaankaan. Vain harva äänestää lähestyvissä vaaleissa, joissa etsitään johtajia Euroopalle. Johtajien tekemää työtä ei ymmärretä. Käyttävätkö he edes valtaa? HS 31.05.09 vihjaa suuntaan, että ainakin taloudellinen valta olisi liukunut Kiinaan. Kiina on tosiasiallisesti jo vallannut maailman talouden, ja kohta myös kulttuurin: ala-asteella opiskellaan kiinaa jo ensimmäisestä luokasta lähtien. Lapsia kasvatetaan tulevaisuuteen, tai siis nykyisyyteen, jossa hikipajamainen työskentely on jo tullut länteen: työajalla ei saa käydä vessassa, syömisestä puhumattakaan. Toisinajattelijat viruvat kiinalaisissa vankiloissa.
Tätä kaikkea kansalaiset eivät kuitenkaan ajattele, kun heille tarjoillaan sirkushuveja: tatuoidut nyrkkeilijät takovat toisiaan suonet pullistellen ja pikaluistelijat riimittelevät rap-musiikkia. Jossakin alitajunnassa tuntuu kuitenkin olevan kaipuu, kaipuu johonkin parempaan, jota matkatoimistot tarjoavat: lentoja kaikkialle, mihin tahansa, pois. Ne, joilla ei ole varaa, pakenevat nostalgiaan, vanhoihin lauluihin, jotka tarjoavat kuvitelman onnesta.
C-osassa kuoleman ja syntymän luettelot muistuttavat meitä siitä, että tämä kaikki on vain tilapäistä. Kuolinilmoitusten asettaminen kerronnallisesti vauvakuvien edelle on luettavissa niin, että vanhan tuhoutuminen on tarpeen, jotta jotain uutta voisi tulla tilalle.
Kirjan ihmiskuvaus jää latteaksi ja kerronta on monin paikoin puisevaa. Enemmän kuin mielenkiintoisen rakenteensa vuoksi HS 31.05.09 on kuitenkin ilmeistä klassikkoainesta. Irrallisenkin näköiset rönsyt ja kerrontapirstaleet liittyvät lopulta eheäksi kokonaisuudeksi. Luetusta jää hämmentynyt, ehkä vähän murheellinenkin tunnelma, ja teoksen tarjoama ajankuva jää mietityttämään pitkäksi aikaa.
Jukka Laajarinne 
Toisaalta teoksen merkittävyyttä syö valtavasti se, että kirjailija on sitonut sen osaksi jatkuvajuonista sarjaa, jonka ilmestymistahti on aivan turhan tiheä. Keskustelua ei pääse syntymään, koska sulatteluaikaa ei ole osien välissä lainkaan.
Minäkin luin. Hieman häiritsi avoin tehty tuotesijoittelu ja tuotteistaminen, joka alkoi heti ensimmäiseltä sivulta. Ehkä demokratiankin kaupallistaminen ja tuotteistaminen on hyväksyttävä, jotta ihmiset ylipäätään havaitsevat sellaisen olemassaolon.
Teossarjan tässäkin osassa on paljon sisäistä ristiriitaisuutta, mutta sehän heijastelee aikaa. Esimerkkinä voisi mainita, että ensin on vajaa sivu omistettu ilmastonmuutoksen vastaiselle taistelulle. Mutta heti kohta perässä seuraa neljä sivua lähes pelkkää lentomatkustamisen ylistystä. Siitä noin kaksikymmentä sivua eteenpäin toivotaan sähköautoista pelastusta.
Kaikenkaikkiaan, kannatti lukea. Lopusta, laajasta ihmisten kotien esittelystä, jäi hyvä mieli.
Valitettavasti kyseisen varmasti ansiokkaan teoksen jakelua on merkittävästi rajoitettu. Heti kehäkolmosen ulkopuolella huomaa olevansa kulttuurityhjiössä, kun jokin etelämpänä asuva armoitettu taho kertoo teoksesta havainneensa sitä tai tätä ja olettaa itsestään selvänä, että vastapuoli osaa välittömästi vähintäänkin siteerata tätä merkittävää taideluomaa. Uskoisinkin että teos ja teossarja saattaisi nousta jopa päätalomaiseen suosioon, mikäli se jaksaisi löytää teemoja myös oman tapahtumaseutunsa ulkopuolisesta elämästä.
Oikeassa olette, hyvät kommentaattorit.
Oli muuten antoisa kokeilu, ainakin minulle. Suosittelen ehdottomasti lukemaan tai selailemaan päivän lehden kokonaisuutena, ei erillisinä uutisina. Temaattisia ja tarinallisia yhteyksiä etsien. Siitä saa enemmän irti. En ollenkaan tajua, miksi keksin tämän itselleni uuden lukutavan vasta eilen.