Tämä muumikirja poikii nyt selvästi enemmän julkisuutta kuin aiemmat tekemiseni. Osin asiaan näyttäisi vaikuttavan sekin, että eri kustantajat hoitavat asioita – kuten markkinointia – hieman eri tavoin. Kirjan, kustantajan sekä kirjailijan uran kannalta näkyvyys on tietenkin loistojuttu.
Vaan entäpä kirjailijan itsensä kannalta?
Toistaiseksi homma on pysynyt ihan hanskassa. 7 päivää ei ole kiinnostunut vessakäyttäytymisestäni (johon sivumennen sanottuna kuuluu tänään tunnelmallinen kynttilänvalo), ja haastattelutkin ovat koskeneet muumeja ja kirjani sisältöä.
Haastatelluksi tulemisessa on joka kuitenkin jotakin kiusaannuttavaa. Haastateltuna ei ole aivan oma itsensä vaan esiintyy jonkinlaisessa asiantuntijaroolissa. Odottamattomia kysymyksiä tulee nurkan takaa, eikä niihin ei ole aina osannut valmistautua. Vähän niin kuin nyrkkeilykehässä. Huomaan toki asiantuntemusta kertyneen, niin että moniin yllätyksiin pystyy reagoimaan nopeasti ja hyvin. Mutta kaikkiin ei.
Normaalissa keskustelussahan tämä ei ole ongelma. Keskustelussa asiaa voidaan selvitellä jotenkin vuorovaikutuksellisesti, kunnes se on selvä. Haastattelussa sen sijaan vastausta seuraa uusi kysymys, joka ei aina liity edelliseen edes väljästi, ja niin jokaisen kysymyksen ensimmäinen vastausyritys jää käytännössä myös viimeiseksi. Tärkein jää aina sanomatta. Sitä suunnittelee sanovansa sen sitten, kun asiaa seuraavan kerran kysytään, mutta ei, sitä ei enää koskaan kysytä uudelleen.
Live-haastattelussa sanottu pysyy sentään esitystilanteessa. Yleisö on läsnä ja luultavasti unohtaa joka tapauksessa alle viidessä minuutissa, mitä se siellä höpötti. Radiohaastattelut ovat paljon pahempia. Minkä nauhalle puhuu, se nauhalle jää, ja jonkun ajan kuluttua kuka tahansa voi kuunnella sen podcastina. Itse sopertelemisen prosessi jähmettyy esineeksi. Pala elämää on sitten jokseenkin ikuisesti kenen tahansa klikkailtavana. Tämän tiedostaminen pitää haastateltavan varpaillaan, hyvin tietoisena ulosannistaan ja sen vaaroista, mikä hidastaa ajattelua ja tuo mukaan roppakaupalla ”tota, öö”-tyyppistä materiaalia.
Että semmoista.
Jukka Laajarinne 
Eräs haastattelija, nuori nainen, kysyi minulta (vanhalta papalta) että olenko minä todella kiinnostunut seksistä? Siinä meni haastateltavan konseptit hieman sekaisin, enkä osannut kuin kysyä toimittajalta, että eikö hän muka ole kiinnostunut? Siihen hänellä ei ollut mitään sanottavaa, koska totta kai hän (nuori nainen) on kiinnostunut luonnollisista asioista, mutta miten minä (vanha pappa) voin olla kiinnostunut samasta? Se oli juuri se tilanne, jota ei voinut mitenkään korjata, koska uusia kysymyksiä ti tullut, ja lehteen meni juttu alaotsikolla ”Kirjailija Arvi Perttu on kiinnostunut seksistä!!!” Eikä sitä saa enää kirveelläkään pois maailmankattavasta hämähäkinverkosta.
Eeei… Melkoinen uutispaukku ja jymy-ylläri, että joku on seksistä kiinnostunut!
Eräs merkittävä lajimme jäsen on jo aikaa sitten havainnut, että on parasta suojautua pseudonyymien taakse, keksiä hupsuja, jopa hassunkurisia nimikkeitä, joiden tarjoaman suojan takaa on helpompi kirjoittaa todellisuuden luonteesta ja muista vähemmän kiinnostavista aiheista ilman pelkoa siitä, että joutuu naurunalaiseksi. Riskinä on tietenkin se, että luotu toinen persoona alaa elää omaa elämäänsä ja naurunalaiseksi jouduttuaan katkeroituu ja traumatisoituu syvästi. Mielestäni tämä riski on kuitenkin hyvä ottaa, joskin taistelen tämän mielipiteen totuusarvosta itseni kanssa päivittäin. Tai en taistele.
Suosittelen kuitenkin, että tulevaisuudessa toimit haastattelutilanteissa pseudonyymin hahmossa – se vapauttaa kertomaan ne salatut totuudet kaikille kansoille.
Voipa ollan niinkin, että kirjailijana olet tottunut ajattelemaan, mitä kirjoitata. Haastattelussa ei tarvitse ajatella mitä sanoo, ei anakaan muotoilla sitä valmiiksi. Poliitikot menettelevät juuri näin.
Sitäpaitsi toimittajan kysymykseen voi vastata mitä tahansa riippumatta siitä mitä on kysytty. Näinki poliitikot menettelevät.
Pääasia on, että hymyilee luontevasti, ammattitaitoinen toimittaja keksii sekavastakin selityksestä hyvät vastaukset omasta päästään. Ja vastasi kirjailija mitä tahansa, siinä on kuitenkin paljon työtä, koska vastaus on niin pitkä ja sekava, että sitä on pakko tiivistää.
Ainoa mitä kannattaa varoa on se, ettei puhu mitään, varsinkin radiossa.
Puhun haastattelijan vinkkelistä vuosien kokemuksella.
Onnea ja menestystä aina vaan lisää!
Hymyilevä eläkeläinen
Radiossa puhumatta oleminen kuulostaa hyvältä ajatukselta. Saisi niin kuin olla oma itsensä.
Suora lähetys.
Toimittaja: ”Mikä sai sinut kiinnostumaan muumien ja eksistentialismin yhteyksistä?”
Kirjailija: –
Toimittaja: ”Mikä muumihahmoista on mielestäsi paras esimerkki vapauden tavoittelusta?”
Kirjailija: –
Toimittaja: ”Onko sinulla jotakin, mitä haluat aiheesta kertoa?”
Kirjailija: –
Toimittaja: ”Siirrymme nyt seuraavaan aiheeseen…heti Mike Oldfieldin Tubular Bellsin jälkeen.”
Musiikki alkaa soida. Kulissien takana keskustelu kuitenkin jatkuu.
Toimittaja: ”Tän haastattelun piti kestää 50 minuuttia! Mitä ***tua sä oikein meinaat?”
Kirjailija: –
Toimittaja: ”Haloo? Hei? Montako sormea? Tiedätkö sä missä sä olet? Mikä päivä tänään on?”
Kirjailija: –
Loisvat vastaukset hyvä kirjailija!
Jos kirjoittava toimittaja tekisi noista vastauksista jutun, se olisi tällainen:
Tunnettu kirjailija Jukka Laajarinne antaa katseensa levätä pöydällä olevassa kukka-asetelmassa. Kirjailijan huulille nousee hymy.
Lämminhenkisen mutta syvällisen tekstin mestarina hän pyyhkäisee nenäänsä ja havaitsee, että nenänpäähän on tarttunut kaktuksen piikki. Kirjailija vapauttaa itsensä tuosta kiusankappaleesta mutta ihmisiä ymmärtävä hymy ei sammu hänen huuliltaaan.
Voi oikein nähdä kuinka kirjailija on iltaisin lukenut lapselleen satuja muumeista. Jokainen kirjan hahmo tehnyt häneen vaikutuksen ja syventänyt käsitystä eksistentialismin ja muumien yhteyksistä.
Kirjailijan taistelu kaktuksen piikistä vapautumisesta tuo selvästi mieleen Muumi-pappan, joka on ehkä parhain esimerkkihahmo vapauden tavoittelusta.
Vaatimaton kirjailija ei halua luoda itsestään kuvaa lehtien palstoille pyrkivänä julkkiksena, vaan toivoo kirjansa ajatuksille ymmärtäjiä.
Todellinen kirjailija antaa paljon kysymyksiä pohdittavaksi. Itseäni jäi erityisesti askarruttamaan, mistä se kaktuksen piikki oli peräisin.
Hymyilevä eläkeläinen