Teemu Ikonen esitteli sunnuntain Hesarissa David Shieldsin teoksen Reality Hunger. A Manifest.
Jutun perusteella Shields katsoo fiktiivisen romaanin olevan pahasta kirjallisuudelle. Tarinankerronta on vallannut kirjallisuuden, joka on lakannut kommunikoimasta todellisuuden kanssa ja alkanut muuttua merkityksettömäksi. Shields yrittää elvyttää kirjallisuuden todellisuussuhdetta ei-fiktion avulla ja etsii ”säännötöntä, muotoaan muuntelevaa ja tekstilajeja sekoittavaa kirjoitusta, joka väittää olevansa ajankohtaista ja totta.”
Tuttu tunne. Myöskään minua tarinavetoinen proosafiktio ei pääsääntöisesti kosketa. Mielikuvitushenkilöiden edesottamuksista on vaikea kiinnostua, koska juonenkäänteillä ei yksinkertaisesti ole mitään väliä. Tämä koskee noin 90 prosenttia lukemastani aikuisten fiktiosta eli noin 99,73 prosenttia kaikesta siitä fiktiosta, jonka olen edes jotenkin noteerannut. Fiktiivinen kertomakirjallisuus jättää minuun enää kovin harvoin jälkiä.
Harvinainen merkittäväksi kokemani fiktio rakentuu sen sijaan yleensä tematiikan varaan. Tarina on sivuseikka, ja kerronta voi olla hyvinkin esseististä ja selittelevääkin, kunhan se – piru vie! – kertoo edes jostakin, ja kunhan kirjailija on onnistunut ajattelemaan aihettaan edes pikkuisen tavallista hiihtäjää (esim. minua) pidemmälle.
En etsi kirjoista tarinaa vaan ajatuksia, uusia näkökulmia todellisuuteen. Siksi viihdynkin nykyään paljon paremmin tietokirjallisuuden, filosofian ja esseistiikan parissa kuin fiktion. Parhaat elämykset tarjoaa kirjallisuus, jossa uskalletaan ajatella.
”Analyysille löytää kaikupohjaa näkemyksistä, joita ranskalaiset kirjallisuudentutkijat ovat esittäneet viime vuosina”, Ikonen kirjoittaa jutussaan.
Näkemys ei ole viime vuosien uutuus. Kokemuksistani kirjailijana -esitelmässään (1966) Simone de Beauvoir pohti samaa kirjallisuuden ja todellisuuden välistä suhdetta: ”Herääkin kysymys, onko kaunokirjallisuuden nykytila syynä tietokirjojen suosioon. Kuten sanoin edellä, kaunokirjallisuus on nykyään äärimmäisen karua, lyhyesti sanottuna se ei halua kommunikoida mitään. (…) ihmiset jättävät kaunokirjallisuuden ja valitsevat dokumentaariset teokset juuri siksi, että kaunokirjallisuus on osittain laiminlyönyt tehtävänsä.”
de Beauvoir näkee kuitenkin kaunokirjallisuudella oman erityismahdollisuutensa: se voi välittää merkityksen kokemusta, elämää, tavalla joka saa lukijan valtoihinsa. Kaunokirjallisuudessa yksilöllinen ja yleinen sulautuvat, maailma tulee jaetuksi.
Miksi tämä jaettuus ei sitten käytännössä toteudu?
Koska fiktiossa tyypillinen jaettava on juoni.
Ja juoni taas ei ole sitä yksityisyydessään yleistä, jota voimme pitää samaan aikaan omanamme ja jaettuna ja merkityksellisenä.
Todellisuudessa ei nimittäin ole juonta.
Jukka Laajarinne 
