Loppusyksystä yritin innostua sisäboulderoinnista. Ei ole terveellistä hommaa eivätkä paikatkaan oikein kestä semmoista huhkimista. Kaiken lisäksi sisäboulderoinnista puuttuvat oikeastaan kaikki ne elementit, joiden vuoksi joskus aloitin kiipeilemisen: luonnossa liikkuminen, avaruus, jylhät paikat. Ranskan-reissun aikana sain sormien nivelet taas paranneltua, ja palattuani kävin pari kertaa Haukilahden liittymässä jäätä nakuttelemassa. Monet reitit olivat yläosastaan kuivia; toppaaminen ei tuntunut hauskalta ja tuli otettua pakkeja. Kävi yksinkertaisesti niin, että siinä paikassa boulderoimisessa loppui motivaatio kesken:
Eikä se Länsiväylän liikennekään mikään varsinainen luontoelämys ollut. Paukkupakkaset puolestaan edustivat sitä väärää luontoa.
Niinpä meikäläisen kiipeily on viime aikoina ollut lähinnä tällaista:
Mutta eilen käytiin Jepen kassa tuolla Salon suunnassa. Pääsin lopulta kopsuttelemaan hyvää jäätä lumisessa metsässä riittävän korkeita pätkiä. Nousin talven ensimmäisen jääliidini (vasta nyt!), ja voi että, kun tuli hyvä mieli! Bonuksena umpihankihiintolähestyminen ja kaikkea.
Se oli tämmöinen mesta (kuvassa Jeppe siinä kaikkeinhelpoimman linjan alussa):
Nyt vain korkein odotuksin tähystelen seuraavaa varsinaista reissua.
Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?
Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.
Kysymys vapaudesta
Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?
Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.
Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.
Pragmaattinen kysymys
Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?
Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.
Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.
Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:
”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”
”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”
”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”
Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.
Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.
Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.
Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.
Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:
”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”
Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.
Viktoriaaninen Englanti oli seksuaalisuuden kieltämisen ja tiukan luokkajaon maailma, jossa nykyisin normaaleina pitämistämme asioista ei (muka?) nähty edes eksplisiittisiä unia. Jonnekin sinne sijoittuu Ulrika Kärnborgin romaani Myrrha.
Teos kertoo todellisten henkilöiden, asianajaja ja kirjailija Arthur Munbyn ja piika Hannah Cullwickin kielletystä rakkaudesta. Suhdetta määritti pitkälle Munbyn lika- ja valtafetisismi. Tätä kautta henkilöitä oli jonkin matkaa mahdollista ymmärtää: kyseessä oli s/m -suhde oman aikansa tapaan. Pidemmän päälle erityisesti Hannahin mielenliikkeet jäivät kuitenkin oudoiksi ja vieraiksi. Osapuolten välinen valta-asetelma ei ollut leikkiä eikä jäänyt petipuuhien tasolle. Mikä sai todellisen orjan, alistetun, pysymään orjuudessaan? Mitä Munby ja Cullwick oikeastaan tavoittelivat?
Ehkä kyseessä oli jonkinlainen viettien sublimoiminen viktoriaaniseen tapaan. Ehkä he eivät siis itsekään tienneet? Tai jos tiesivät, jättää Kärnborg heidän sisäisyytensä hienovaraisesti tulkinnanvaraiseksi, ainakin minulle suurelta osin mysteeriksi. Suhde jää kovin oudoksi.
Olen tietenkin tyytyväinen siitä, että kirja paljastaa ymmärtämättömyyteni ja kuvaa ihmiset osin käsittämättöminä. Samalla teos paljastaa sen, että minäkin olen aivan liiaksi tottunut helposti ymmärrettäviin ja johdonmukaisiin ihmiskuvauksiin. Ikään kuin ihmisten toimet todella olisivat kovin rationaalisesti perusteltuja ja motivaatioiltaan kirkkaita.
Hivenen hämmentävä romaani. Poistun nyt googlailemaan, millaisia tulkintoja muilla siitä on.
Hyvä on. Pieni kuvaus illan kulusta niille, jotka eivät olleet paikalla. Tai muistoksi niille, jotka olivat.
Huomattakoon, että taidenautiskelijana olin hieman keskittymishäiriöisessä tilassa, sillä tirehtöörin ominaisuudessa ajattelin aina jo osittain seuraavaa esiintyjää.
Illan avasi kolmikko HEH. Rentouttava, kuulas, esitys. Yksi lauluista soi edelleen päässäni.
Seuraavaksi haastattelin Sari V:tä, joka raportoi, missä vaiheessa ArkkiPoliO, arkkitehtuuripoliittinen ohjelmajulistuksemme on. Ohjelma sisältää muun muassa übermarkettien desentralisointisuunnitelman siten, että noita autojättiostareita rakennetaan huomattavasti lisää, jotta ne ikään kuin nitistäisivät toinen toisensa ja jäisivät rauniovyöhykkeeksi Kehä III:n varrelle. Jäämme suurella mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia biotooppeja niiden muurien suojiin kehittyy. Nykyisten hedelmätiskien sisältö antaa tulevasta jonkinlaista osviittaa.
Helsingin ydinalueelle pyritään saamaan jälleen erilaisia paikkoja korostamalla niiden erityisluonteita. Senaatintorin ympäristöstä on mahdollista kehittää ympärivuotisesti lumetettu saamelaiskaupunginosa, Töölöstä taas voidaan kehittää espanjalaistyylinen eläkeläisparatiisi. Myöskään ghettoja, slummeja ja muita erityisalueita ei pidä unohtaa.
Himmeisiin kaasuvaloihin siirtymällä kaupungin tunnelma muutetaan romanttisemmaksi, eikä ylitöiden liiallisten tekeminen enää ole mahdollista. Urbaani ympäristö inhimillistyy. Savukoneilla saadaan aikaiseksi utuisia tiloja ja arvoituksellisuutta.
Seuraavaksi luki Moottorit-kirjaansa sekä jatko-osan siemeniä esikoisrunoilija Tuukka Hämäläinen.
Jouni Kempin runoista ehdottomasti mukaansatempaavin ja kiehtovin oli Jukka Petäjän kuuluisasta kritiikistä aakkostamalla koostettu teksti. Se toimi ääneen luettuna suorastaan erinomaisesti.
Seuraavaksi saimme kuulla Tuuve Aron absurdin novellin. ”Se oli aivan mainio! Se, että saa proosatekstin toimimaan ääneen luettuna, on jotakin äärimmäisen vaikeaa”, kuten eräs kuulija kuvaili kokemustaan.
Tauon jälkeen tanssi Balet RyssDostojevskinKellariloukkoon pohjautuvan esityksensä. Hieno!
Kirsti KurosenRunoja Angliassa hedelmöitetyn keskeneräisyydestä sisälsi koskettavia, jopa riipaisevia kuvia elämästä ja kuolemasta.
Miina Supisen esityksestä kuulin valitettavasti vain pienen pätkän, mutta sen vähän perusteella kuultu kertomus oli taattua, rytmillisesti ja ajatusnyrjäyksellisesti toimivaa Supista… Odotan novellikokoelmaa kuin kuuta nousevaa. (Onko tällainen sanonta todella olemassa? Miksi nousevaa kuuta odotetaan?)
Seuraavaksi olikin oma vuoroni. Äänentoiston kanssa oli pientä ongelmaa, mutta minun numeroni on nyt nähtävissä täälläkin, ihan internetissä:
Leevi Lehto… tarvitseeko edes sanoa? Lausuntataiteen mestariluokkaa, vaikka olikin niin reippaasti mukavuusalueensa ulkopuolella että joutui keskeyttämään yhden klassikkosovituksensa. Myöhemmin myös netissä.
Harri Hertell ja Saara Rautio toivat lyyran takaisin lyriikkaan. Tai itse asiassa juuri Saara Rautio toi lyyran, ja Harri lyriikan. Eikä se ollut lyyra vaan harppu. Vaikuttava soitin, vaikuttava esitys!
Lopulta Blues Sektio kääri meidät sulosointujensa pumpuliin. Pumpuli (Bomull) on peräisin puuvillapellolta.
Sitten siirryttiin kadun toiselle puolelle ja tyhjennettiin muutama kuohuviinipullo ja jotain muutakin, ja kehiteltiin uusia ideoita (uusälyttömyyden militantin siiven syntysanat lausuttiin), ja aivotoimintojen pikku hiljaa kytkeytyessä pois päältä luisuin kummallisiin tunnelmiin, menin taksilla kotiin ja olin vieläkin ylikierroksilla enkä saanut nukuttua.
Väsynyt mutta rento. Eilinen uusälyttömyysilta ei ehkä ollut yhtä älytön kuin edeltäjänsä vaan hieman tasaisempi ja helpommin nieltävä. Olen silti tyytyväinen: projekti saatu onnellisesti päätökseen, hauskaa oli ja uusia ideoita sikisi. Kovempaa ja korkeammalle!
Iso kiitos teille, HEH, Sari V., Tuukka Hämäläinen, Jouni Kemppi, Tuuve Aro, Balet Ryss, Kirsti Kuronen, Miina Supinen, Muusa, Leevi Lehto, Harri Hertell, Saara Rautio ja Blues Sektio!
Kiitos myös Jangvan osaavalle väelle, hyvälle ja juuri sopivan kokoiselle yleisölle ynnä muille asianosaisille!
Mielenkiintoisessa haastattelussaan sunnuntain Hesarissa Tommi Melender kritisoi sitä, mihin suuntaan maripaitahipit lopulta yhteiskuntaamme veivät. Sinne, minne fasistitkin:
Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta oli tunnetusti fasismin keskeinen elämänsisältö.
Fasismi ei elänyt pelkästään nuoruuden palvonnasta vaan myös nuorison kriittisestä massasta. Nuorisossa on diabolista (rajat ylittävää) muutosvoimaa, jota ei meissä keski-ikäisissä enää (onneksi vai epäonneksi?) samassa määrin ole. Nuoruuden palvominen on tietyssä mielessä elämän, inhimillisen toiminnan, palvomista. Usein tuo toiminta on väkivaltaista: nuoruus on täynnä väkivallan uhkaa ja mahdollisuutta.
Mitä ilmeisimmin New Yorkin murhatilastot eivät 90-luvun alussa pudonneet dramaattisesti niinkään sen paljon puhutun nollatoleranssiohjelman vuoksi vaan siksi, että abortti oli laillistettu vuonna 1973.
Heti Melenderin haastattelua seuraavalla aukeamalla lehdessä kerrottiin 15-vuotiaista terroristeista, jotka olivat murhanneet viitisen ihmistä Suomen vapauden vuoksi, ja jotka olivat suunnitelleet jopa keisarin salamurhaa.
Lenin ei ollut pelkästään väärässä sanoessaan, että yli 35-vuotiaat tulisi teloittaa, koska he ovat ikäluokkana vastavallankumouksellisia. (Jätän lukijan pohdittavaksi, mikä Leninin väittämässä oli totta, mikä ei.)
Antropologi ja historioitsija Emmanuel Todd esittää Imperiumin jälkeen -kirjassaan, ettei myöskään islamilainen terrorismi ole ensisijaisesti uskonnollisten syiden synnyttämää. Sen sijaan kyseessä on eräiden seutujen demografinen kriisivaihe. Valtaosa islamilaisesta maailmasta on jo hyvää vauhtia rauhoittumassa. Kuolleisuuden laskun ja korkean syntyvyyden aiheuttama nuorison kriittinen massa sen sijaan aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää ja kultuurin kriisin… kunnes myös syntyvyys laskee riittävän alhaiselle tasolle ja tasoittaa tilanteen noin 15 vuoden viiveellä.
Vastaavat kriisivaiheet on käyty läpi myös länsimaissa: sisällissotia ja väkivaltaisia vallankumouksia riittää. Yhteiskunnat ovat tyypillisesti vakautuneet vasta demografisen tasapainon saavutettuaan.
Nuoruuden palvominen on tosiaan epävakauden, sekavuuden ja muutoksen palvomista. Koska nuorten osuus länsimaisten kulutusyhteiskuntien väestöstä on kuitenkin nykyään verrattain pieni, näyttävät tuon palvonnan seuraukset toisenlaisilta kuin sata vuotta sitten. Hieman vähemmän kauheilta… ehkä?
Muumit ja olemisen arvoitus kääntyy melko luultavasti ainakin puolaksi ja ruotsiksi. Myös englanninnoksesta on käyty kesksustelua. (Ja minä jo kertaalleen luulin korjanneeni ”kesksustelua” muotoon ”keskustelua”! Ilmeisesti se ei kuitenkaan halua tulla oikaistuksi.)
Akuutisti minua työllistää Uusälyttömyyttä III -happeningin järjestely ja ohjelmasuunnittelu ja aiheeseen liittyvä kirjoittaminen. Lopputulemia aistittavissa lauantai-iltana galleria Jangvassa klo 19-22. Vapaa pääsy.
Pidempää aikajännettä vaatii nyt romaani, jota kirjoitan yhteistyössä vanhan ystäväni kanssa. Kirjan liikkeelle paneva idea oli hänen. Rakentelemme nyt runkoa ja teemme pohjatöitä. On tutustuttava laveasti kristilliseen martyrologiaan ja syvästi terrorismin psykologiaan. Jos suunnitelmamme toteutuu suunnilleen sen tapaisena, kuin millaisena teos nyt häämöttelee mielessäni, tulee siitä kerrassaan upea ja sen vaikutus elämääni saattaa olla jopa tuhoisa.
Perhe nousee metrosta. Vanhemmat (osoittavat Pompidou-keskusta): ”Tonne me nyt mennään.” Lapsi: ”Ai tohon remontissa olevaan taloon?”
Perhe havaitsee rakennukseen johtavan pitkän, mutkittelevan jonon ja asettuu sen hännille. Vähän aikaa jonotettuaan perheen aikuiset havaitsevat, että oven yläpuolella lukee: ”Bibliothèque”. Ikkunan läpi näkyy kuitenkin sisäpuolella oleva ”Musée”-opaste. Jonottajista juuri kukaan ei kuitenkaan mene museon suuntaan. On siis keskusteltava kanssajonottajien kanssa. Pääseekö tästä myös museoon? Ei. Talon toiselta puolelta. Tässä jonotetaan kirjastoon.
Perheenisä on vielä viikkoa myöhemmin haltioissaan ranskalaisten tiedonjanosta. Hänen pohjoisessa kotimaassaan ei samanlaisia jonoja muodostu kuin pop-konserttien lipunmyynnin puhelinpalveluihin.
Kieltotaulujen erehdyttämä perheenisä ei ymmärrä ottaa kameraa mukaan museon näyttelytiloihin. Kuvaaminen on virallisesti kiellettyä mutta henkilökunta katselee vallatonta valokuvaamista eväänsä liikauttamatta. Perheenisä on tästäkin kulttuurierosta vaikuttunut.
Jukka Laajarinne 
