Loppusyksystä yritin innostua sisäboulderoinnista. Ei ole terveellistä hommaa eivätkä paikatkaan oikein kestä semmoista huhkimista. Kaiken lisäksi sisäboulderoinnista puuttuvat oikeastaan kaikki ne elementit, joiden vuoksi joskus aloitin kiipeilemisen: luonnossa liikkuminen, avaruus, jylhät paikat. Ranskan-reissun aikana sain sormien nivelet taas paranneltua, ja palattuani kävin pari kertaa Haukilahden liittymässä jäätä nakuttelemassa. Monet reitit olivat yläosastaan kuivia; toppaaminen ei tuntunut hauskalta ja tuli otettua pakkeja. Kävi yksinkertaisesti niin, että siinä paikassa boulderoimisessa loppui motivaatio kesken:
Eikä se Länsiväylän liikennekään mikään varsinainen luontoelämys ollut. Paukkupakkaset puolestaan edustivat sitä väärää luontoa.
Niinpä meikäläisen kiipeily on viime aikoina ollut lähinnä tällaista:
Mutta eilen käytiin Jepen kassa tuolla Salon suunnassa. Pääsin lopulta kopsuttelemaan hyvää jäätä lumisessa metsässä riittävän korkeita pätkiä. Nousin talven ensimmäisen jääliidini (vasta nyt!), ja voi että, kun tuli hyvä mieli! Bonuksena umpihankihiintolähestyminen ja kaikkea.
Se oli tämmöinen mesta (kuvassa Jeppe siinä kaikkeinhelpoimman linjan alussa):
Nyt vain korkein odotuksin tähystelen seuraavaa varsinaista reissua.
Jukka Laajarinne 
Tuolla on pari kuvaa itse maestrosta lumitöissä:
http://picasaweb.google.fi/juha.evokari/Kisko?authkey=Gv1sRgCKajmra6s-_DpAE&feat=directlink
Kysymys on tietysti tyhmä mutta niin on kysyjäkin: miten sieltä tullaan alas?
Kiitos, Juha! Etenkin toi jälkimmäinen kuva on oikein vaikuttava.
Alas tullaan niin, että vetäistään köysi vaikkapa puun takaa ja laskeudutaan sitä pitkin.
Kunpa mäkin pääsisin rannalle konttaamaan!
Hetken jo ihmettelinkin, että eikö kukaan huomaa.