Kategoria: Yhteiskunta

Pullaa ja rusinaa

On kivaa, kun rajat ovat avoimia. Ulkomailla asuu erilaisista syistä n. 250 000 Suomen kansalaista.

On kamalaa, että rajat ovat avoimia. Vuonna 2007 Suomessa asui pysyvästi jo n. 133 000 ulkomaalaista.

On kivaa, kun kehitysmaista voidaan tuoda lähes ilmaista ruokaa, rehua, elektroniikkaa ja tekstiilejä.

Olisi kamalaa, jos sinne jonnekin ruvettaisiin antamaan edes kohtuullisia määriä kehitysapua.

Kaikkein kamalinta on, että sieltä tulee ihmisiä ruoan ja vaatteiden tai turvallisuuden perässä tänne.

Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi ne vievät kaikki työpaikat ja naiset.
Mutta tiedättekö mitä? Jonkun nekin hommat täytyy hoitaa.

* * *

On totta, että maahan- ja maastamuuttoon liittyy kaikenlaista ongelmallista. Sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin on aina vaikeaa – toisille toki vaikeampaa kuin toisille. Siirtolaisen arvomaailman ja isäntämaan arvomaailman välit ovat väistämättä jännitteisiä. Ne ovat sitä silloinkin, kun suomalainen muuttaa Keski-Eurooppaan tai päin vastoin.

Me emme kuitenkaan ole paikallisia, maamme rajojen sisällä pysytteleviä toimijoita, emmekä me ole irrallisia kaikesta muusta maailmasta. On pelkkä illuusio, että me suomalaiset täällä pärjäilemme itseksemme ja hoitelemme vain omia ongelmiamme, sillä samaan aikaan me olemme toisten ongelmia ja hyödymme toisten ongelmista. Suomalaiset sijoittavat, liikkuvat ja vaikuttavat kaikkialla ja kaikkialle. Suomalaisyritykset hallinnoivat metsää Etelä-Amerikassa ja Indonesiassa (tai missä se nyt olikaan). Meidän hiilidioksidipäästömme näkyvät kaikkialla maailmassa. Meidän lentomatkamme tärvelevät otsonia, minne ikinä menemmekään.

Valtiomme on koko maailma.

Olemme tämän valtion vapaita kansalaisia samalla tavalla kuin Ateenan vapaat miehet aikoinaan: elämänmuotomme perustuu orjatyölle. Aineellinen kulutustasomme, se, mitä jotkut pitävät hyvinvointina, on täysin siitä riippuvaista, että joku jossain lämpimämmässä ilmanalassa viljelee meille sen sijaan, että viljelisi itselleen tai niille, jotka siinä naapurissa kärsivät aliravitsemuksesta. Joku toinen ompelee vaatteitamme 14-tuntia päivässä parin taalan palkalla, tekee vaikkapa kymmenet lenkkarit päivässä kykenemättä ikinä astamaan niistä itselleen edes yhtä paria.

Muinaisessa Ateenassa orja ei ollut kansalainen eikä täysi ihminen, eikä sillä siksi ollut ihmisoikeuksiakaan kuten oikeutta elämään, turvallisuuteen tai perheeseen. (Nämä olivat isännän erikseen myöntämiä etuisuuksia.) Tällaisena moni haluaa edelleen pitää tilanteen.

On kuitenkin yksi merkittävä asia, joka erottaa meidät antiikin vapaista miehistä: he joutuivat kohtaamaan orjansa päivittäin.

* * *

Kuinkahan moni meistä kannattaisi eteläafrikkalaisen systeemin tuomista Suomeen, sellaisen, jossa rikkaat ihmiset asuisivat muurein ympäröidyillä, vartioiduilla asuinalueillaan, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa? Jossa eiralaiset kävisivät omissa vartioiduissa ostoskeskuksissaan, joihin itähelsinkiläisten ja kalliolaisten pääsy estettäisiin?

Ei ehkä kovin moni?

Miksi niin kovin moni kuitenkin toivoo samanlaista järjestelmää, jos ”eiralaisten” tilalle asetetaan ”suomalaiset” ja ”itähelsinkiläisten” tilalle ”ulkomaalaiset”?

* * *

Ymmärrän kyllä, että kaikesta – kuten nyt vaikka globalisaatiosta – halutaan erotella rusinat ja kuoria kermat päältä, mutta tiedättekö mitä? Herkkupalojen poimiminen ruoan seasta on hemmotellun pikkukakaran touhua.

Mitä tekisi vastuullinen aikuinen?

Yrittäisi varmaan kokata paremmin. Koko ihmiskunnalle.

Urasta ja perheestä

1

Pienten lasten isät tekevät tutkimusten mukaan pidempää päivää kuin lapsettomat kollegansa. Miksi näin?

Jos menestyvä uraputkiaivo sanoo tekevänsä 60-tuntista työpäivää perheensä eteen, suoltaa hän mitä todennäköisimmin silkkaa tuubaa. Terve perhe ei nimittäin yksinkertaisesti tarvitse tai kaipaa kymppitonnin kuukausituloja. Keskeinen kannustin pitkiin työpäiviin ja on mitä todennäköisimmin jokin aivan muu.

Kunnianhimo ja menestymisen tarve voitaneen nimetä yleisiksi liikuttajiksi ilman, että mennään paljonkaan metsään. Joku saattaa vaalia myös korvaamattomuuden illuusiota eikä velvollisuudentunnoltaan kehtaa jäädä hoitovapaalle.

Kun sata vuotta sitten pettuleipää järsivän perheen isä hiihti viikoiksi savotalle, saattoi hän tehdä sen ihan rehellisesti perheensä vuoksi. Vastaava saattaa olla tilanne niukkatuloisimmissa talouksissa edelleen.

Olen myös kuullut keskituloisten isien kertovan, että he viettävät mielellään aikaa työpaikalla, koska lasten tulon myötä tilanne kotona on muuttunut… no… haastavaksi.

2

Kun ministeri, suuryrityksen pomo tai armeijan pomminpurkaja ilmoittaa onnistuneesti yhdistäneensä työn ja perhe-elämän, on kyseessä dialektinen taikatemppu, jota voidaan nimittää vaikkapa paskapuheeksi.

Työn ja perheen elämänpiirit on nimittäin varsin tiukasti erotettu toisistaan. Pomminpurkaja ei voi viedä lapsia työpaikalleen eikä pommeja kotiin vaimonsa ja lastensa viihdykkeeksi.

Voisimme toki ruveta saivartelemaan: Eikö onnellisen perheen esilletuominen vaalikampanjassa ole perheen ja työn sujuvaa yhdistämistä? Eikö työhuolista kotona valittaminen ole sitä? Toki. Tämän kirjoituksen painopiste on kuitenkin toisaalla.

Puhun ajankäytöllisestä joko-tai tilanteesta. Olet töissä tai kotona. Olet paikalla tai sitten poissa.

On harhainen kuvitelma, että kaiken voisi saada, kuten vaikkapa samanaikaisen vauhdikkaasti keulivan uran ja kolmevuotisen hoitovapaan (paitsi joissakin aivan erityisissä ja etuoikeutetuissa ammateissa kuten omassani): työpaikalta poissa vietetyt vuodet ovat työpaikalta poissa vietettyjä vuosia, ja kotoa poissa vietetyt illat ovat kotoa poissa vietettyjä iltoja. Asioiden välillä yksinkertaisesti joutuu valitsemaan ja on aina joutunut valitsemaan.

Ulkoiset valintapaineet ovat olleet perinteisesti sukupuolittuneita: miesten on odotettu tekevän uraa, naisten on odotettu keskittyvän perheeseen. Asioiden onnistunutta yhdistämistä ei ole odotettu keneltäkään ennen kuin viime vuosikymmeninä. Jos aiemmat odotukset ovat olleet epäreiluja, ovat nykyiset, kuten jo sanoinkin: harhaisia. Molemmista ulkoisista odotuksista olisi luovuttava, henkilökohtaisten valintojen vapaus asetettava niiden tilalle sekä näitä asioita arvioitava huolellisesti ja rehellisesti jo siinä vaiheessa, kun ruvetaan lapsia hankkimaan.

Eikä sitten ruveta ulkopuolelta urputtamaan, tekeepä mies- tai naisministeri millaisia valintoja tahansa. (Paitsi silloin, kun he toimivat harhaisella (lue: epärehellisellä) tavalla: asettuvat esimerkiksi ehdokkaaksi tietoisena siitä, että ovat aivan kohta jäämässä kotiin.)

Tämä ei luonnollisestikaan tarkoita, että olisi valittava pelkästään työ tai pelkästään koti. Nykyään tätä ei vaadita kummaltakaan sukupuolelta. Mutta valittava on: jos haluaa johtaa 50 000 ihmistä työllistävää firmaa, aiheutuu siitä joitakin käytännön seurauksia. Jos haluaa  viettää paljon aikaa lastensa kanssa, aiheutuu siitäkin eräitä käytännön seurauksia.

Työn ja perheen yhdistämisen asemesta tulisikin puhua ajan onnistuneesta jakamisesta näiden elämänpiirien välillä.

Kaikkea ei vain voi saada.

Ei kukaan.

Vasemmistolaisesta taiteesta

Kuvataiteilija, tutkija ja kuraattori Mikko Ijäs kirjoitti tämän päivän Hesarin yleisönosastolle kirjoituksen, jonka käytännöllisessä ajattelussa oli paljon kannattamaani asiaa, mutta jonka taustateoretisoinnit menivät ehkä hivenen metsään.

Kysymys koski taiteen vasemmistoistuneisuutta.

Ijäs osoitti vasemmisto-oikeisto-jaon historiallisen taustan: jossakin Ranskan vallankumouksessa vasemmisto ajoi tasavaltalaisuutta ja vastusti vanhaa valtaa. Oikeiston tehtävä oli konservatiivinen (=säilyttävä).

Vuosisatojen ajan rajalinjat on nähty melko yhtenäisenä: konservatiivinen oikeisto on pyrkinyt säilyttämään niin valta-asetelmia kuin tapakulttuuriakin, samalla kun vasemmisto on pyrkinyt näitä romuttamaan. Yhtä asiaa on kuitenkin harvoin huomattu: se, mitä oikeisto on pyrkinyt säilyttämään, on ollut eri aikoina eri asioita, ja niinpä tämän hetken oikeisto kannattaakin jotain aivan muuta kuin mitä Ranskan ensimmäisen vallankumouksen oikeisto kannatti.

Tätä ei huomannut Ijäskään kirjoittaessaan:

Vasemmiston ideologiaan on usein liitetty oikeudenmukaisuus, ihmisten välinen tasa-arvo ja julkisten palveluiden tärkeys. Kirkon ja oikeistolaisuuden ideologiat kulkevat hyvin pitkälti käsi kädessä, kun taas vasemmistolaisuuden ja darwinismin ajatukset ovat samansuuntaiset.

Jos lainkaan pysähdymme kuuntelemaan kirkkomme piispojen julkilausumia, huomaamme, että ne ajavat nimenomaan oikeudenmukaisuutta ja ihmisten välistä tasa-arvoa (poislukien kirkon himppasen kieroutunut seksuaalietiikka). Tästä oikeistolainen yritystoiminta on usein piispoja moittinutkin. Kirkko on nykyään yksi näkyvimmistä vasemmistolaisista instituutioista tässä maassa.

On myös vaikea kuvitella, miten darwinismi kytkeytyy yhteen tasa-arvoisuuden ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Darwinismi kun on perustaltaan nihilistinen tieteellinen teoria. (Tai no, toki ihmiset ovat luonnontieteen edessä tasa-arvoisia: darwinismissa kenen tahansa ihmisen arvo on tasan nolla, eikä oikeudenmukaisuus lainkaan kuulu sen alla käytävään keskusteluun.) Sen sijaan darwinistinen ajattelu hallitsee oikeistolaista taloustiedettä, jonka mukaan elinkelpoisimpia järjestelmiä kehittyy kilpailun kautta, jossa parhaat pärjäävät ja heikoimmat katoavat.

Mielenkiintoisella tavalla (post)moderni vasemmisto onkin ottanut itselleen konservatiivisen tehtävän: ihmisten välisen tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja julkisten palveluiden säilyttämisen maailmassa, jota (post)moderni oikeisto on viemässä nihilistisen, persoonattoman ja välinpitämättömän  rahatalouden käsiin.

Mikä tekee vasemmisto-oikeisto -puheen tässä tilanteessa enää mahdolliseksi?

Valta. Valtarakennelmien suhteen vasemmisto on edelleen oppositiossa, oikeisto säilyttävässä asemassa. (Käsitteiden selventämiseksi huomautettakoon, että Neuvostoliitossa vanhan linjan kommunistit olivat oikeistoa ja uudistusmieliset vasemmistoa.)

Entä mitä tekemistä tällä on taiteen kanssa?

Tunnustan kirjailijana Sartren ajatuksen omakseni: kirjallisuuden tehtävä on olla kriittistä suhteessa suhteessa vallitseviin epäoikeudenmukaisuuksiin. Kirjallisuuden tehtävä on sanoa: ei. Tässä suhteessa kysymys on nimenomaan vasemmistolaisuudesta – puoluerajoista ja taustateorioista piittaamatta.

Tunnustan Heideggerin ajatuksen taiteesta tapahtumana, jossa teos avaa kokijalle jotakin uutta ja hämmentävää, saa tämän näkemään olemisensa uudessa valossa. Tämä uuden haasteen tuominen sinne, mitä on pidetty entuudestaan vakaana ja totena, on myös vasemmistolaisuuden alkuperäistä toiminta-aluetta.

Tunnistan itsenin Unabomberin nykyaikaisen vasemmiston kuvauksesta: Arvoni ovat porvarillisia. Oikeudenmukaisuus, vastuullisuus ja ihmisarvo ovat porvarillisia arvoja, jotka olen lapsuudessani omaksunut kokoomusta äänestäneeltä isältäni. Pidän näiden arvojen puolesta vänkäämistä, en pelkästään taiteilijan, vaan myös jokaisen muun ihmisen tehtävänä.

Erillisissä kysymyksissä mielipiteet menevät varmasti ristiin. Hyvä taiteilija kuitenkin ajattelee. Se on osa hänen toimintaansa. Millainen olisi taiteilija, joka näkisi tehtävänsä ja arvonsa toisin? Taiteilija, joka ei suhtautuisi kriittisesti vallankäyttöön? Taiteilija, joka ei pyrkisi haastamaan vallitsevaa todellisuutta millään tasolla?

Se olisi oikeistolainen taiteilija.

Turha tässä on enää vastaan rimpuilla

En ole nuori enää, mutta jotenkin se ei tunnu ollenkaan yhtä pahalta kuin vaikkapa vuosi sitten.

Maailmakin on hieman muuttunut viime aikoina.

Kun olin lapsi, kuulennot olivat vielä jotenkin ajankohtaisia, nykyaikaa. Laskeutumistietokoneissa niillä ei ollut tehoja yhtä paljon kuin meidän taskulaskimissamme. Mutta ajatelkaas: suurimman osan maailman ihmisistä koko elinaikana ei kukaan ole käynyt kuussa!

Ensimmäinen tietokone, jonka näin, oli muuten vaatekaapin kokoluokkaa.

Toisen maailmansodan ja minun syntymäni väliin mahtui vain 25 vuotta. Outo juttu. Se sotahan on jo esihistoriaa. Ja niin lähellä!

Kun yläasteen jälkeen kävin Saksassa, näin terroristien etsintäkuulutuksia postin seinällä. Eilen luin, että pelkästään sinä vuonna siinä maassa tapahtui 400 terrori-iskua tai yritystä. Vielä hurjempaa on, että syntymävuoteni ja vuoden 1987 välillä punaiset prikaatit tekivät Italiassa peräti 14000 iskua! Toista on nykyään, onneksi.

Olin jo koululainen, kun ensimmäisen kerran söin pizzaa. Vielä 20-vuotiaana en ollut ikinä kuullut pestosta, kalamata-oliiveista, kikherneistä, aurinkokuivatuista tomaateista tai jeerasta. Viimeisen verilettuni söin armeijassa keväällä -90.

On outoa tajuta, että isäni kuolemastakin on kulunut jo kymmenen vuotta (siitä lähtien olen väkevästi tiedostanut eläväni etulinjassa: pian on minun vuoroni). Hän oli minulle hyvin läheinen ja rakas ihminen. Haudalla olen silti käynyt vain kaksi kertaa. Haudat eivät ole minun juttuni; muistan häntä muuten. Joskus kuitenkin pienen pieni taikauskon jyvä kaihertaa ja löydän itseni ajattelemasta irrationaalisesti, pelkäämästä, että hän tuntee itsensä yksinäiseksi, koska en käy katsomassa.

Tämä lienee jonkinlainen puolimatkan pysäkki. Tai ei mikään pysäkki. Aika ei pysähdy. Sitä ei ole loputtomasti mutta aika paljon kuitenkin. Ehkä. Mitä kaikkea kummaa sitä ehtiikään vielä nähdä?

Ismien arvioinnista

Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:

”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”

”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”

”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”

Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.

Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.

Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.

Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.

Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:

”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”

Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.

Terrorin demografiaa

Mielenkiintoisessa haastattelussaan sunnuntain Hesarissa Tommi Melender kritisoi sitä, mihin suuntaan maripaitahipit lopulta yhteiskuntaamme veivät. Sinne, minne fasistitkin:

Voiman, kauneuden ja nuoruuden palvonta oli tunnetusti fasismin keskeinen elämänsisältö.

Fasismi ei elänyt pelkästään nuoruuden palvonnasta vaan myös nuorison kriittisestä massasta. Nuorisossa on diabolista (rajat ylittävää) muutosvoimaa, jota ei meissä keski-ikäisissä enää (onneksi vai epäonneksi?) samassa määrin ole. Nuoruuden palvominen on tietyssä mielessä elämän, inhimillisen toiminnan, palvomista. Usein tuo toiminta on väkivaltaista: nuoruus on täynnä väkivallan uhkaa ja mahdollisuutta.

Mitä ilmeisimmin New Yorkin murhatilastot eivät 90-luvun alussa pudonneet dramaattisesti niinkään sen paljon puhutun nollatoleranssiohjelman vuoksi vaan siksi, että abortti oli laillistettu vuonna 1973.

Heti Melenderin haastattelua seuraavalla aukeamalla lehdessä kerrottiin 15-vuotiaista terroristeista, jotka olivat murhanneet viitisen ihmistä Suomen vapauden vuoksi, ja jotka olivat suunnitelleet jopa keisarin salamurhaa.

Lenin ei ollut pelkästään väärässä sanoessaan, että yli 35-vuotiaat tulisi teloittaa, koska he ovat ikäluokkana vastavallankumouksellisia. (Jätän lukijan pohdittavaksi, mikä Leninin väittämässä oli totta, mikä ei.)

Antropologi ja historioitsija Emmanuel Todd esittää Imperiumin jälkeen -kirjassaan, ettei myöskään islamilainen terrorismi ole ensisijaisesti uskonnollisten syiden synnyttämää. Sen sijaan kyseessä on eräiden seutujen demografinen kriisivaihe. Valtaosa islamilaisesta maailmasta on jo hyvää vauhtia rauhoittumassa. Kuolleisuuden laskun ja korkean syntyvyyden aiheuttama nuorison kriittinen massa sen sijaan aiheuttaa väkivaltaista liikehdintää ja kultuurin kriisin… kunnes myös syntyvyys laskee riittävän alhaiselle tasolle ja tasoittaa tilanteen noin 15 vuoden viiveellä.

Vastaavat kriisivaiheet on käyty läpi myös länsimaissa: sisällissotia ja väkivaltaisia vallankumouksia riittää. Yhteiskunnat ovat tyypillisesti vakautuneet vasta demografisen tasapainon saavutettuaan.

Nuoruuden palvominen on tosiaan epävakauden, sekavuuden ja muutoksen palvomista. Koska nuorten osuus länsimaisten kulutusyhteiskuntien väestöstä on kuitenkin nykyään verrattain pieni, näyttävät tuon palvonnan seuraukset toisenlaisilta kuin sata vuotta sitten. Hieman vähemmän kauheilta… ehkä?

Katutaiteesta siellä täällä

Pariisin katutaiteen yleinen taso on jokseenkin tarkalleen valovuoden verran edellä helsinkiläisten taggaajien väsyneistä roiskaisuista. No, ehkä ne ovat vähän kaksi eri asiaakin: tagit ovat taggaajien keskinäistä kieltä, muille esteettinen haitta. Kunnon piissit sen sijaan ilahduttavat yhtä lailla muuta kansaa kuin alan paneutuneimpia harrastajia. (Ja on siellä Ranskan-maallakin niitä syntyessään kuolleen näköisiä söhryjä.)

Huolellisesti taiteiltujen teosten keskeiset ja julkiset sijoitukset Pariisissa kielivät siitä, että siellä on sekä
a) valvonta heikompaa ja yhteiskunta siltä osin vapaampi (ainakin osin totta: joillakin alueilla toiminta on epävirallisesti sallittua)
että
b) uskaliaampia tekijöitä.

Joka tapauksessa: kateeksi käy.

(Meta: Huomasin vasta, että tässäkin blogialustassa kuvat saa klikkaamalla isommiksi. Ei olisi aina tarvinut kuormittaa teitä ylikokoisilla jutuilla.)

Siellä täällä vastaan tuli näitä kuuluisan  Space Invadersin sympaattisia mosaiikkitöitä. Nämä kaksi sinistä bongasimme Chartresista asti. Parhaat ideat ovat usein hyvin, hyvin  yksinkertaisia.

Näitä nähdessään Sinisalon Johanna vihjaisi mm. Tampereen suunnalla yleistyneistä neulegraffiteista. Niin että kyllä ne jotkut Suomessakin! Neulegraffiteja voi ihmetellä esimerkiksi täällä ja täällä.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Porsaat, delfiinit ja suora toiminta

Olen yksi niistä miljoonista ihmisistä, joiden tyytymättömyys asioiden tilaan purkautuu ensisijaisesti jupisemalla, kirjoittelemalla ja jossain määrin siinä, miten teen kulutusvalintoja. Neljällä sanalla: vaaraton systeemin kesyttämä kaveri.

Aloin taas ajatella asiaa aktiivisemmin, kun näin pari päivää sitten elokuvan The Cove, jossa kerrottiin delfiiniaktivistien monimutkaisesta projektista laittomuuksien ja brutaalin teurastuksen paljastamiseksi. Elokuvan aktivistit olivat kypsiä aikuisia ihmisiä, joita ei silti oltu kokonaan nujerrettu. Amerikkalaisen pragmatismin valoisa puoli: asioille voi todella tehdä jotain.

Nostan The Coven toimijoille hattua, aivan kuten nostan hattua niille kotoperäisille aktivisteille, jotka ovat käyneet paljastamassa, mistä on aikamme sikateollisuus tehty. (Tossa sulle, Mikko, yksi syy vastustaa nykymuotoista kapitalismia: ne heikot todella kärsivät, joilta ei kysytä. Viiden pennin tähden.)

On muuten viime päivinä ollut luomuliha vähissä kauppojen hyllyillä; veikkaan, että äkkiä kasvanut kulutus on jostain muusta myynnistä pois.

Niin, ja sekään ei harmita, että Berlusconi sai turpiinsa. Oikeaan osoitteeseen meni. Kirkolla päähän!

Mutta miksi niin harva toimii? Miksi me kaikki vain kitisemme? Mistä on tämä toiminnan eteen nostettu kynnys tehty?