Kategoria: Filosofia

Filosofiaa lapsille?

Opetusministeriölle jätettiin hiljattain aloite, jossa ehdotettiin filosofiaa oppiaineeksi jo alakoulussa. Aloitteen oli allekirjoittanut puolitoistasataa asiantuntijaa, ja tapauksen uutisointi herätti vilkasta riitelyä mm. Helsingin sanomien keskustelupalstalla. Aloitteen vastustajien mielipiteistä osassa paistaa silkka kriittisen ajattelun pelko, osassa vakava epäluottamus lasten ajattelun taitoihin. Osa puolustajista, samoin kuin vastustajista kuvittelee, että filosofia olisi jonkin tietyn opin tai tiettyjen arvojen kaatamista lasten päähän.

Kriittisestä ajattelusta minä pidän.

Lasten kykyyn filosofoida luotan myös täydellisesti. Lasten suusta kuullaan parhaat kysymykset ja luovimmat näkökulmat, mikäli heitä vain osataan kuunnella. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että lasten kysymyksiä, silloin kun niitä tulee, olisi aihetta paljon useammin ottaa vakavaan käsittelyyn, olkoonkin, että rehellinen keskusteleminen lapsen kanssa saattaa olla monelle aikuiselle melkoisen pelottava ja haastava tilanne.

Ne, jotka ovat lukeneet ministeriölle jätetyn aloitteen, huomaavat oitis, ettei esitetty alakoululaisten filosofia olisi oppirakennelmien ja ajattelijoiden tarjoilemista vaan lasten kanssa keskustelemista ja heidän kuuntelemistaan. Taustalla vaikuttanee Matthew Lipmanin filosofiaa lapsille -toiminta. Freiren sanoin: aito dialogi on mahdollista ainoastaan, mikäli keskustelijoiden välillä vallitsee luottamus.

Tämä luottamus puuttuu hesarin sivuilla kinaavien ihmisten väliltä täysin. Mikä ikävintä, kukaan heistä, edes aloitteen puoltajat, eivät reagoi millään tavalla ainoaan lapsen kirjoittamaan kommenttiin, joka keskustelussa esitetään. Kysymys on jälleen lapsen pään yli puhumisesta.

Näin kirjoittaa nimimerkki koululainen:

ei enään oppiaineita kouluun! niitä on jo tarpeeks! kiitos!!!!

Koululainen on tajunnut, mistä aloitteessa on pohjimmiltaan kysymys, vaikka se kenties yritetäänkin lakaista mahdollisimman paksun mattopinon alle: kasvattamisesta. Se on: sopeuttamisesta. Kriittisyyden indoktrinaatiosta.

Piilo-opetussuunnitelma paljastaa itsensä jo filosofiaa lapsille -toiminnan nimessä. Siis: ”lapsille”, ei: ”lasten kanssa”.

Kysykäämme vielä toisenkin lapsen mielipide.

Isä: Mitä mieltä sinä olet lasten kanssa filosofoinnista?

Tytär: Mitä se tarkoittaa?

Isä: Asioiden ihmettelemistä ja pohtimista. Olisiko sellainen sinun mielestäsi hyvä juttu?

Tytär pudistaa varovasti päätään.

Isä: Eikö?

Varmempi päänpudistus.

Isä: Miksei?

Tytär: Kukaan ei tule siihen mukaan.

Isä: Entä jos tulisi?

Mietintätauko, mahdollisuuksien hiljaista ja puntarointia. Toivon pilkahdus lapsen silmissä.

Tytär: Saanko mä sitten jotain, jos ymmärrän?

Isä: Ai mitä jotain?

Tytär: Vaikka PetShopin?

Filosofin vastaanotosta

Olen nyt hieman yli vuoden ajan osallistunut Kriittisen korkeakoulun järjestämään filosofisen praktiikan koulutusohjelmaan. Koulutus on ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja filosofin vastaanotot ovat maassamme vielä hyvin pieni ja uusi ilmiö. Tällä hetkellä Suomessa pitää vastaanottoa kourallinen filosofeja. Tässä muutama praktiikan harjoittaja:

Elli Arivaara-Ebbe

Timo Klemola

Antti Mattila

Perttu Salovaara (ajan tasalla olevat yhteystiedot täällä)

Ville-Matti Vilkka

Mistä filosofisessa vastaanotossa on kysymys?

Helleenisessä kulttuuripiirissä filosofia oli suurimmaksi osaksi käytännöllistä. Se oli viisauteen ja hyvään elämään pyrkivä elämäntapa ennemminkin kuin papereita tuottavaa akateemista tutkimusta. Sokrates kulki kaduilla ottamassa ihmisiltä luuloja pois. Kyynikot, stoalaiset, epikurolaiset ja pyrrhonistit tavoittelivat hyvää elämää erilaisten älyllisesti perusteltujen harjoitusten (áskēsis) avulla. Ajattelua jäsentelevät keskustelut olivat osa useimpien filosofien toimintaa. Kriittinen dialogi on pysynyt näkyvimpänä filosofisena metodina koko historiamme ajan.

Moderni filosofinen praktiikka syntyi 1980-luvulla, kun saksalainen filosofi Gerd Achenbach perusti vastaanottonsa, jonne asiakkaat – tai vierailijat, kuten Achenbach heitä nimittää –  saattoivat tulla pohdiskelemaan asioitaan. Achenbacin vaihtoehto terapioille oli jotakin, mitä ihmiset olivat ilmeisesti kaivanneet, ja tätä nykyä Saksassa toimii jo pari sataa filosofin vastaanottoa. Filosofisen praktiikan liike levisi nopeasti eri puolille maailmaa.

Se, mitä fitä filosofin vastaanotolla tapahtuu, riippuu yhtä lailla filosofista kuin vierailijastakin. Filosofinen praktiikka ei kokonaisuudessaan ole sitoutunut tiettyyn tai tiettyihin filosofioihin tai metodeihin. Yksittäisillä filosofeilla sitoumuksia saattaa toki olla. Lähtökohtana on kuitenkin vierailijan asia – tässä mielessä hän on asiakas – mutta keskustelun etenemissuunta on usein ennelta määräämätön. Filosofia ei esimerkiksi lupaa ratkaisua siihen ongelmaan, jonka asiakas haluaa ratkaista: on täysin mahdollista, että ongelma onkin väärin kuviteltu. Filosofia ei myöskään takaa helpotusta elämään: on mahdollista, että vastaanotolle saapunut onnellinen sika poistuu paikalta onnettomana sokrateena.

Monissa tapauksissa – mahdollisesti useimmissa – keskustelujen tulokset koetaan kuitenkin myönteisiksi.

Koekappaleeksi?

Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa otan vastaan harjoitteluvierailijoita. Siispä: Pohdituttaako ja mietityttääkö? Kaipaatko toisenlaista näkökulmaa? Tule juttelemaan! Tarjoan kahdelle vapaaehtoiselle 3-5 keskustelutuokiota vapaavalintaisista aiheista. Toimin ensisijaisesti Helsinki-Espoo -akselilla. Tunnin mittaiset tapaamiset toteutetaan joko peripateettisesti ulkona kävellen tai ranskalaisen eksistentialismin hengessä kahvilassa (asiakas korvaa kulut). Kulukorvauksia vastaan on neuvoteltavissa myös nietzcheläinen vaarallisen elämän symposium vuorilla vaeltaen. Mikäli tarjokkaita on enemmän kuin tarpeen, menevät vieraat ihmiset ja puolitutut tuttujen edelle.

Keskustelut käydään luottamuksellisesti.

Ota yhteyttä: etunimeni.sukunimeni(at)luukku.com

Kosmologian professorin uskonnottomuudentunnustus

Kari Enqvistin Kuoleman ja unohtamisen aikakirjat on hieno ja puhutteleva teos. Mutta aloitetaan miinuksista:

Uskontoa Enqvist ei ymmärrä ja tunnustaakin tämän suoraan. Uskonnollisten käytäntöjen kuvaus kirjassa jääkin yksipuoliseksi: uskonnollisuuden negatiiviset piirteet ilmaistaan selkeästi ja enemmän tai vähemmän ohimennen todetaan, että hyviäkin puolia uskontomeemeissä saattaa olla. Uskonnollisuutta verrataan muun muassa skitsofreniaan ja virussairauksiin. Tässä kaikessa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta valitut vertaukset ja käytännön esimerkit näyttävät hienoisesti ristiriitaisilta sen neutraliteetin kanssa, jota Enqvist monin paikoin näyttelee. ”Mä en vaan tajua” -puhe näyttää enemmän retoriselta taktiikalta kuin loppuun asti aidolta asenteelta.

Mutta se siitä. Kukapa meistä kykenisi totaaliseen puolueettomuuteen yhtään missään, ristiriidattomuudesta puhumattakaan?

Tästä kaikesta ei löydy mieltä tai merkitystä, Enqvist kirjoittaa. Näkemämme maailman pinnan alla piilottelee sen sijaan valtaisia voimia ja energioita, jotka kuitenkin ovat laskettavissa ja hallittavissa, niin että niiden avulla kartalta voidaan pyyhkiä kokonaisia kaupunkeja. Näiden voimien takana, kun tarpeeksi syvälle mennään: nada. Ei mitään. Tässä mielessä Enqvist on nihilisti (samoin kuin olen minä).

Ihmiselon ja -kuolon kuvauksessa Enqvist on vahvimmillaan: rapistuvien vanhempiensa ja muiden sukulaistensa hiipuvaa minuutta sekä atomipommituksia maalaillessaan hän tavoittaa jotakin hienoa ja koskettavaa. Minuuden ja vapaan tahdon fiktiivinen narratiivisuus sekä nanotehdaskehojemme ja niiden muistojenkin väistämätön katoavaisuus ovat mitä kauneinta ja humanistisinta kirjallisuutta, tiukasti kiinni ei-missään. Tyhjyyden kuvausta parhaimmillaan ja terapeuttisimmillaan.

Vaikka Enqvist asettuu mielenfilosofiassaan Dennettin kaltaisten funktionalistien tuntumaan, ei hän ole joukon jyrkimpiä. Sisäisen, jakamattoman tunne-elämän ja merkityksen hän nimittäin tunnustaa. Jos kaikki rakentuukin fysiikalle, joka ei rakennu millekään, syntyy aivotoiminnasta silti mieltä ja merkitystä.

Kun hän kirjan lopulla alkaa surra elämättömiä ja ennen kaikkea rakkaudettomasti elettyjä elämiä, osoittautuu, ettei hän tässä mielessä olekaan nihilisti (kuten en ole minäkään): asioilla on väliä. Elämässä voi ehkä sittenkin olla mieltä.

Tukeutuessaan näin merkityksen etsinnässään yksityiseen, perustavalla tavalla jakamattomaan kokemukseen, Enqvist tulee lopulta lähelle sitä, mitä pitää uskonnollisena uskona: tunteeseen.

Kysymys: onko kovinkaan suurta väliä sillä, kokeeko saavansa rakkautta mekaaniselta nanokoneklöntiltä jonka minuus on pelkkä tarina, vaiko henkiolennolta, joka myös on pelkkä tarina?

(Vastaan saman tien omaan kysymykseeni: on sillä väliä. Perustelut joskus toiste.)

Kannattaa lukea.

Uusälyttömän moraalin hahmottelua

Ontologinen kysymys

Millaista olisi ihmisen toiminnan oltava, jotta se olisi harmoniassa epäharmonisen, kaoottisen ja ennakoimattoman maailman kanssa?

Ihminen on osa maailmaa. Hänen toimintansa on oltava epäharmonista, kaoottista, ennakoimatonta.

Kysymys vapaudesta

Vapaus on keskeinen itseisarvomme. Millaisia käyttäytymissääntöjä voimme siitä johtaa?

Säännöttömiä! Epäharmonisuuden, kaoottisuuden ja ennakoimattomuuden vaatimuksen. Sillä jos ihminen alkaa toimia ennalta määrätyllä, säännönmukaisella tavalla, on hänen käyttäytymisensä ennustettavissa kuin minkä tahansa elottoman kappaleen. Moraalisäännöt tekevät seuraajistaan elottomia, epäväpaita kappaleita. Sääntöjä on siis rikottava.

Sääntöjä ei kuitenkaan tule rikkoa säännönmukaisesti. Tämä on yksi vapaan sielun suurimmista haasteista.

Pragmaattinen kysymys

Millainen elämä on tarkoituksenmukaisinta?

Kuten taloustieteilijät ovat viisaudessaan osoittaneet, on inhimillinen elämä kilpailua ja kamppailua. Jokainen jalkapalloilija, pokerin pelaaja ja nyrkkeilijä tietää, miten kamppailu voitetaan: hyvä strategia sisältää hämäyksiä, oikkuja, häilyvyyttää ja ennakoimattomuutta.

Menestyksen salaisuudet ovat nämä: epäharmonia, kaaos, arvaamattomuus.

Yhteenveto

Eiköhän tämä jo tullutkin selväksi.

Sano EI systemaattisuudelle.

Ismien arvioinnista

Saamme toisinaan kuulla seuraavanlaisia arvostelmia:

”Kristinusko on upea asia. Valitettavasti vain syntiset ihmiset ovat turmelleet sen.”

”Kommunismi oli hieno aate. Ihmiset vain pilasivat sen.”

”Ei islamia voi syyttää siitä, että sitä käytetään väkivaltaisen politiikan välineenä.”

Väitän, että ylläolevat arvostelmat ovat yksinkertaisesti vääriä. Ismit ja ideologiat eivät nimittäin ole joitakin kauniita ja metafyysisiä visioita, joilla ei olisi yhteyttä käytäntöön. Aatteet eivät koskaan ole olleet erillään ihmisistä eivätkä ihmiset aatteista. Ismit eivät koskaan ole olleet kauniita ja puhtaita, vaan ne ovat aina olleet koosteita erilaisista vaikutteista ja vaikuttimista, ja ne ovat ottaneet konkreettisen olemuksensa käytänteinä. Viime kädessä ismien eettinen arvo ilmenee vain ja ainoastaan siinä, millaisina käytännön tekoina ne ilmenevät.

Islam ei ole väkivallaton rauhan uskonto niin kauan, kuin sen nimissä tehdään terrori-iskuja ja kivitetään syntisiä. Kristinusko ei ole rakkauden uskonto niin kauan, kuin sen nimissä alistetaan ihmisiä ja harjoitetaan erilaisia väkivallan muotoja, eikä kommunismi ole ollut vapauden ja tasa-arvon aate. Sama pätee ismeihin yleensäkin: ne eivät ole joukko kauniita ajatuksia vaan kuuluvat inhimillisen toiminnan kenttään: ne ovat sitä, mitä niiden kannattajat niistä tekevät.

Tietenkin nämä ismit ovat yhtä monimuotoisia kuin kannattajansa. Suomen tataarien islam on olennaiselta osin eri uskonto kuin Osama Bin Ladenin islam. Samoin on olemassa tasa-arvoa ajavia feminismejä, vastuullista kapitalismia ja niin edelleen. Keskeisin väitteeni tässä kirjoituksessa on, että uskontoja ja ideologioita voidaan arvioida sillä perusteella, millaista käyttäytymistä niiden opeista sikiää.

Jos päästämme uskonnon tai ideologian pälkähästä, koska sen puhdas ydin edustaa meille kaikkea hyvää, olemme tehneet virhearvion. Olemme valikoineet ytimeksi jotakin, joka ei ole aatteesta kuin pieni epäedustava pirstale, eikä se ole totuus asiasta.

Ja koska natsit ovat aina niin helppo vertailukohde… miltä kuulostaisi tämä:

”Kansallissosialismi oli hieno ekologinen ja pientä ihmistä arvostava aate. Harmi, että saksalaiset pilasivat sen.”

Mitä sitten voimme sanoa suurista aatteista ja laajalle levinneistä ismeistä? Ainakin sen, että ne ovat monimuotoisia. Islamia esimerkiksi ei voi totuudenmukaisesti paketoida sen paremmin ”rauhan uskonnoksi” kuin ”väkivallan uskonnoksikaan”, niin mukavaa kuin meistä kaikenlainen isojen asioiden lokeroiminen onkin.

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?


Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Päästäisitkö tyttäresi elokuviin tämän miehen kanssa?

Sain maanantaina sähköpostia Anu Nyymiltä. Slavoj Žižek puhuisi Porthaniassa jo samana iltapäivänä aiheesta What does it mean to be a communist today? ja tiistaina Kiasmassa aiheesta Cinema and ideology: report from battleground.

Tässä joitakin huonosti jäsenneltyjä, luultavasti myös epäolennaisia hajapoimintoja maanantain esityksestä.

Retoriikka

Jälkimodernin filosofian hassu superstara veti salin tupaten täyteen, noin 600 ihmistä. Ilma oli kuumaa ja huonoa, alustus kesti reilut kaksi tuntia. Yleisö pysyi kuitenkin hereillä.

Esiintyjä oli nimittäin kovin karismaattinen: professorin ääntämys oli mitä oli, puhe ikään kuin takelteli, ajatus kuljeskeli epämuodollisen keskustelun eksyilevää logiikkaa noudattaen ja alatyylinen sanasto antoi ilmaisuvoimaa. Selkeät elävän elämän esimerkit antoivat filosofoinnille konkreettisia merkityksiä, joita kuka tahansa kuulija pystyi ymmärtämään.

Žižekin ajatuksenjuoksua oli yhtä helppo seurata kuin punaisen langan löytäminen oli vaikeaa. Ja mikä parasta: kunnon psykoanalyytikkona hän puhui seksistä jokseenkin koko ajan (tämän käyttäytymisen takana olen näkevinäni varsin inhimillisiä motiiveja).

Taitava kaveri.


Sisältöjä

Esitys käsitteli pääosin tuttuja juttuja: kapitalismin voittokulku rakentuu yhteisen tai ei-kenenkään yksityistämiselle. Otetaan vaikka Bill Gatesin tapaan yleisesti ilmassa roikkuvia ajatuksia ja monopolisoidaan ne.

Tai: patentoidaan geenejä, joita on tähän asti saanut viljellä ilmaiseksi.

Tai: ruvetaan myymään vasemmistolaista ajattelua esimerkiksi reilun kaupan tuotteina.

Tässä viimeisessä on kysymys modernista anekaupasta, hyvän omantunnon myymisestä ja ostamisesta, jonka surullinen seuraus on, että me jälkimodernit vasemmistolaiset emme loppujen lopuksi tee maailman muuttamiseksi yhtään mitään.

Kapitalismi pystyy valtaamaan miltei mitä tahansa arvojärjestelmiä, ja niinpä vastakkainasettelut ovat hämärtyneet tai muuttuneet kuvitelmiksi. Yhdysvalloissa republikaanit käyttävät perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa: ”Kylmät suuryritykset käyttävät hyväkseen yritteliästä ja rehellistä ja työtätekevää Amerikan kansalaista. Me olemme tämän kansalaisen puolella!” aivan kuten Niinistö esiintyi työväen presidenttiehdokkaana.

Anekdootti:
Haastattelija (joskus kauan sitten): Sinulla on hevosenkenkä tuolla oven yläpuolella. Uskotko, että se tosiaan suojelee taloasi onnettomuudelta?
Niels Bohr: En tietenkään usko. En minä taikauskoinen ole.
Haastattelija: Miksi se sitten on siinä?
Niels Bohr: Minulle sanottiin, että se toimii, vaikkei siihen uskoisikaan.
Žižek: Demokratia on kuin tuo hevosenkenkä, ja me olemme kuin Niels Bohr.

Toiminnan ja ajattelun väliin on rakennettu kuilu.

Miten sitten tulisi toimia? Olisi ainakin lakattava ostamasta unelmiaan. (Ehkä niitä olisi sen sijaan ryhdyttävä toteuttamaan?)  Olisi keskityttävä vaalimaan yhteistä (communal) yhteisenä.

Suuri kakkakeskustelu

Joukko nuorisokirjailijoita istuu illallispöydässä:
K.K.: Kakka.
S.P.: Pieru.
J.L.: Pökäle!
E.A.: Paska!
Kaikki: Höhöhö! Hekoheko!
P.L.: Jöötti!
T.S.: Nyt, kun me puhumme erotiikasta, niin…
K.K.: Mitä? Puhummeko me erotiikasta?

Aihe on jotenkin pötkähdellyt esille viime päivinä.
Ensinnäkin tämä Kurttila. Ei naurata ihan kakkia. Minun mielestäni kirja on pääosin hyvin hauska. Erlend Loe kirjoittaa omanlaistaan tavaraa, jossa riittää tasoja ja kummasteltavaa, mutta täytyy tunnustaa, että myös minua kohtaus, jossa pilaantunutta ruokaa syönyt perhe ripuloi upotuskasteen aikana, himppasen ällötti tai kavahdutti:

He hyppelivät ylös alas ja nipistivät sulkijalihaksensa suppuun niin hyvin kuin taisivat ja Bud päästeli jatkuvasti huutoja ouaiouaiouaiouai! Kurt ja Helena taas päästivät outoja pärskähdyksiä, melkein kuin hevoset. […]
Kielilläpuhuntaa! Kirstuksen morsian huusi. Ihanaa! Antaa mennä, älkää ujostelko. Kaikki, mikä tulee Pyhästä hengestä, on mahtavaa. Antakaa tulla! Ja kun Kurt ja lapset kuulivat Kirstuksen Morsiamen huutavan, että heidän pitää antaa tulla, he eivät enää pystyneet pitämään sulkijalihaksiaan kurissa vaan räjähtivät riumukkaaseen helpotukseen ja päästelivät ilonhuutoja samalla kun vesi muuttui heidän ympärillään ruskeaksi ja viemärimäiseksi.


Haapavedellä olimme sitten kirjailijakiertueella. Jotenkin kirjastoesiintymisen aikana taas nousi puheenaiheeksi, että eräs kollega oli saanut kakkahumoristin kiusallisen maineen, koska suunnilleen jokaisessa hänen kirjassaan on jokseenkin yksi kakka- tai pieruvitsi. (Kyseistä mainetta lienee tosin liioiteltu vahvasti.) Toinen ei kustantajan vaaimuksesta ollut saanut käyttää lastenkirjassa sanaa pieru.
Hetkeä aiemmin keskustelumme oli käsitellyt sitä, että me kirjailijat hinkkaamme ja tuherramme tekstiemme parissa todella pitkään, liki täydellisyyttä tavoitellen, ennen kuin olemme valmiita huuhtelemaan tekosemme eteenpäin.

En voinut olla kysymättä: vaaditaanko julkaistavalta kirjailijalta enemmän tai vähemmän anaalista luonteenlaatua, noin keittiöfreudilaisittain luettuna?

Illallispöydän rakentavien keskustelujen (joissa tarkemmin ottaen taisimme arvella, että uloste on tabu, koska se on epähygienista ja terveydelle haitallista) jälkeen lueskelin hotellihuoneessa norjalaisfilosofien Gaare ja Sjaastad teosta Peppi ja Sokrates ja saavuin lukuun, joka käsittelee tabuja.

Valokuva 1

Astrid Lindgrenin teoksissahan paska ja paskahuussit esiintyvät yllättävänkin tiuhaan ja aikalaispalautteen perusteella niistä kevyesti kirjoittaminen oli melkoinen rikos ihmisyyttä vastaan. Lindgren oli tabujen rikkoja.

Mistä tabuissa sitten on kysymys?

Järjestyksestä ja maailman lokeroimisesta. Rajoista. Kakan lisäksi myös hiki, hilse ja kuukautisveri koetaan enemmän tai vähemmän likaisina juttuina. Gaare ja Sjaastad viittaavat antropologi Edmund Leachiin ja toteavat, että tabu saattaa olla suorastaan edellytys maailman kielelliselle hahmottamiselle.

Leachin tabuteorian mukaan eritteiden likaisuudessa on kysymys itsen ja ulkomaailman välisestä rajanvedosta, siis minuuden hahmottamisesta: ’Ulosteet ovat sekä ”minä” että ”jokin toinen”. Ne ovat epäselviä, ja siksi uhka systeemille.’ Tästä johtuen niissä on myös voimaa, jota on käytetty lääkinnässä ja noituudessa kautta aikojen.

(Leach-tulkinnassa näen jotakin tuttua: minusta on hyvin, hyvin kiusallista keskustella tai kuulla puhuttavan uusimmasta kirjastani muina miehinä arkisessa tilanteessa. Esimerkiksi Muumit ja olemisen arvoitus ei vielä ole minulle mikään leppoisan ruokapöytäkeskustelun aihe, vaan kuuluu puhujanpönttöön tai vastaavaan, tarkasti säädeltyyn tilaan. Vasta, kun olen saanut teokseen riittävästi etäisyyttä, niin ettei se enää ole osa minua, voin alkaa puhua siitä kuin mistä tahansa.)

Jos tabu on lokeroivana ilmiönä kielen edellytys, voidaan sitä erinäisten filosofisten traditioiden mukaan pitää jopa maailmamme perustana (ajatus kielestä maailman perustana löytyy, ei pelkästään modernista filosofiasta vaan myös vaikkapa Raamatun luomiskertomuksesta). Kuten hyvin tunnettua, tabut ovatkin perustavina asioina myös pyhiä ja jumalallisia. Suhteemme paskaan onkin jollakin tavoin yhteydessä suhteeseemme pyhään.

Ja nyt palaavat ajatukseni Kurttilaan, jossa muuten sivumennen sanottuna käytetään sanaa ”paska” varsin usein muuallakin kuin kasteen ja ulostamisen sekoittavassa kohtauksessa.

Mitä Loe kirjassaan tekee? Paljastaa suoraan tabun luonteen! Kirja puhuu aiheesta liki koko ajan! Se on täynnä tabun eksplisiittistä käsittelyä ja esimerkiksi seuraavanlaisia lauseita:
”Jokainen, joka syö verta, hävitettäköön kansastansa.”
”…mutta sinä olet ainakin saastainen iltaan asti. Saat käydä kylvyssä.”

Kastekohtaus käsitellään myöhemmin uudestaan:

Meillähän oli hieno yhteinen kokemus siellä joella, Pyhä henki täytti meidät kaikki yhtä aikaa.
Se oli kakkaa, isä, Bud oikaisi.
Syy? Kurt tiedusteli.
Se ei ollut Pyhä henki. Se oli kakkaa.
Se oli Pyhä henki, Kurt jyrähti.
Se oli kakkaa! Helena ja Limsa-Kurt ja Bud huusivat yhteen ääneen.

Väittelyn molemmat osapuolet ovat oikeassa, ja niinpä Kurttilan lukija onkin kohtaakin itse tabun olemuksen. Se saattaa helposti herättää vastareaktion jopa näinä sekulaareina aikoina, kun pieru- ja kakkakirjoja  julkaistaan yllin kyllin eikä uskonnonkaan pilkkaaminen toisin keinoin juuri hetkauta.

Näinä aikoina

Viime viikkoina olen uppoutunut varsin intensiivisesti kirjoittamaan runollista tutkielmaa Pyrrhonista. Työ on ollut yksi antoisimpiani. Olen oppinut yhtä sun toista, löytänyt ja hoksainnut. Pudistellut päätäni ja virnistellyt. Ymmärrän nyt olevani pyrrhonisti, tieni alussa tosin vasta.

Vaikka kyllä Diogeneskin oli aikamoinen tapaus.

Nämä antiikin filosofian valiohahmot (respect!) ovat aikaisemminkin pistäneet miettimään, miten erilainen henkinen ilmapiiri oli muinaisessa Kreikassa kuin mitä se on täällä ja nyt.

Silloin heille pystytettiin patsaita ja heidät kanonisoitiin historiaan niin, että heidän nimensä muistetaan vielä tuhansia vuosia myöhemmin.

Nykyään he luultavasti viettäisivät aikaansa erilaisille osastoille suljettuina tai kustannussyistä johtuen luultavasti sittenkin vahvan lääkinnän alaisina 3T-ratikassa.

Uusimmassa n&n:ssä oli tosin Marke Ahosen artikkeli mustasta sapesta sun muusta. Kyllä jotkut ovat silloin muinoinkin kehittäneet medikalistisia selityksiä sille, miksi toiset ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin toiset.

Mutta nyt minä eksyin aiheesta. Piti vain kertoa, että olen kirjoitellut. Ja saanut jotain aikaiseksikin. Ja kiirettä on pitänyt, ja tänään pitää paneutua huomisen koitoksiin. Markkinoilla tavataan!