Sieltä lumikasalta ajoimme bussilla Pukinmäkeen, josta kävelimme Arabiaan.
Joki leveilee.
Veräjälaaksossa rakennettiin tulvavalleja enemmän leviämisen estämiseksi.
Öö… pyörätie?
Vesiperä (cul de l’eau) tälläkin puolella jokea.
Pikkukoskella portaat nousevat ei-mistään.
Kevyen liikenteen väylä Vanhassakaupungissa.
Ja kuravettä päälle:
”Tämä on kiva kirja, ei tarvitse edes lukea!” (tyttö, 7 v.)
Jos Agricola loi suomen kirjakielen, graafikko Hannamari Ruohonen otti sen taas kirjasta pois. Eläinten kaupunki matkustaa on sarjansa kolmas kuvakirja. Konsepti on hieman tavallisesta poikkeava: henkilöt ja matkalle valmistautuminen kerrotaan ensimmäisellä aukeamalla, mutta siitä eteenpäin kirjassa ei lekaan luettavaa. On vain katseltavaa.
Isot, paljon toimintaa sisältävät kuvat vievät eläintarhallisen porukkaa satamaan, konepajalle(?), lentokoneeseen, uimarannalle, trekkailemaan…
Ruohosen piirrostyyli tyyli on naivistisen rujo, taiturointiin tottuneen aikuiskatsojan silmään jopa provokatiivinen. Samalla se synnyttää oudon ajattoman ja hivenen nostalgisenkin vaikutelman.
Kuvakirjaikäiselle.
Kun lehdessä kerrottiin 26 metriä korkeasta lumikasasta, alkoivat aivoni raksuttaa: sehän on niin korkea, että se voi vaikka jäätiköityä! (Kun lunta pakkautuu runsaat 15 metriä paksuksi kerrokseksi, muuttuu lumi- tai jääpeitteen alaosa paineen vaikutuksesta notkeaksi ja alkaa hitaasti virrata.) Pakko käydä katsomassa.
Ystäväni Jarkko Lindblad oli helposti puhuttavissa tutkimusmatkalle, ja niinpä me tänään löysimme itsemme itsemme ja lumikasamme Maununnevasta.
Siinä se on. (Klikkaamalla kuvaa saat sen näkymään isompana.)
Ensimmäinen kerta, kun näen lumivyörytuhoja Etelä-Suomessa. Tai saattavathan ne olla kaivurinkin tekosia. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Ylös! Korkeammalle!
Jarkko Lumikasan etelähuipulla klo 11:25.
Kasan etelä- ja pohjoishuippujen välistä kulkevalla tiellä näkyy ihan oikea railo! Jää allamme on kuin onkin liikkeessä.
Ympäristö muistuttaa suuresti alppijäätikköjä. Surrealistinen tunnelma saa minut enemmän kuin innostumaan. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Jos minulta kysyttäisiin, tämä ylevä paikka määrättäisiin suojelukohteeksi. Siihen pitäisi tuoda aina vain lisää lunta, niin ettei se koskaan pääsisi sulamaan, ja korkeuttakin sille voisi teettää vielä toisen mokoman.
Kiipeilypiireissä on tapana harmitella, ettei Suomessa ole vuoria. Nyt on, pienen hetken. Tai no, jos ei vuori, niin jäätikkövaelluspaikka kuitenkin.
Pohjoishuippu, klo 12:07. Kuvan (c) Jarkko Lindblad
Suosittelen Maununnevan lumenkaatopaikkaa kaikille lähiseudun retkeilijöille. Yhtään liioittelematta: todella hottia, hienointa juuri nyt! Vierailu kannattaa toteuttaa mahdollisimman pian, sillä tämä, kuten monet isommatkin jäätiköt, on katoava luonnonvara.
Työt ovat nyt sellaisessa välivaiheessa, että teen enimmäkseen taustatutkimusta kahta melkein-seuraavaa kirjaani varten. Yksi käsikirjoitus taas on kustantajan suopeassa käsittelyssä ja muuttunee kirjaksi syksyllä. Niin, ja lisäksi freelance-toimitan yhtä kirjaa, joka ilmestynee myös syksyllä.
Mutta näistä taustatöistä piti sanomani.
Olen ennenkin kertonut, että kunnon taustatutkimus on kirjoittamisen ehkä antoisin osa. Siinä ei pelkästään opi kaikkea uutta ja jännää, vaan opiskellessaan myös joutuu kyseenalaistamaan alkuperäisen juonisuunnitelmansa ja omat ajatuksensa. Tematiikka kiertyy, ymmärrys valitusta aiheesta syvenee. Parhaassa tapauksessa näkökulma saattaa muuttua täysin.
On varmaa, että kirja, jonka eteen hieman tutkittu, on aivan erilainen kuin kirja, jonka eteen ei ole tutkittu.
Suuressa osassa erityisesti aloittelevien kirjoittajien tekstejä taustatöiden puute näkyy yksiulotteisuutena. On kovasti haluttu sanoa ja kertoa mutta ei ole vaivauduttu todella ottamaan selvää siitä, mistä kirjoitetaan. Useimmiten tämä johtaa tendenssimäisyyteen, epäuskottavuuteen tai mitäänsanomattomuuteen.
Muistan nuoruudessani jopa joutuneeni väkisin kehittämään tarinaa. Mitä tähänkin kohtaan keksisi?
Nyt, lähteiden äärellä inspiraatiota ammentaessani en voi kuin ihmetellä sitä pyörteilevää runsautta, virtausten moninaisuutta, joista tuleva kirjani saa valita kulkureittinsä.
Juuri nyt en kuitenkaan kirjoita, vaan patoan. Se kustantajan käsissä oleva työ on saatava ensin pois alta. Sen jälkeen vasta avaan sulkuportit.
13.9. duumassa FSB-yhteyksistään tunnettu puhemies Gennadi Seleznev kertoi liittoneuvostolle,että asuinkerrostalo oli räjäytetty Volgodonskissa. Todellisuudessa tuona päivänä pommi oli räjähtänyt Moskovassa. Volgodonskissa kerrostalo räjäytettiin vasta kolme päivää myöhemmin 16. syyskuuta.
Luin juuri Hannu Yli-Karjanmaan kirjan Valtiot ja terrorismi. Lopputulos: hämmentynyt mielentila.
Ei ollut uutinen, että esimerkiksi Yhdysvallat, Britannia, Ranska ja Venäjä ovat terroristivaltioita siinä kuin erinäiset Aasian ja Afrikan maat. Näiden valtioiden tiedustelujärjestöt ovat rahoittaneet, aseistaneet ja kouluttaneet terroristeja milloin missäkin ja milloin mistäkin syistä. Ei ollut uutinen, että sotia perustellaan valheellisella propagandalla (kuten vaikkapa Irakin joukkotuhoaseilla). Isommat ja pienemmät Mainilan laukaukset, false flag -operaatiot ja vastaavat eivät olleet uutinen nekään.
Mutta kun lukee aiheesta lähemmäs 400-sivuisen, eritasoista informaatiota tursuavan teoksen, alkaa asia vaikuttaa emotionaalisesti. Kertomusten vyöry tekee tehtävänsä: erilliset tapaukset eivät enää näyttäydykään erillisinä tapauksina vaan yleisenä toimintatapana. Sitä vain äkkiä ymmärtää sen, minkä on aina tiennyt: sotilallinen toiminta vaatii välttämättä vallankäyttöä ja -käyttäjiä, joille ihmishenki on kulutustavaraa, ja joiden on oltava valmis uhraamaan myös omiaan.
Kun sotilaallisen ja hallinnollisen vallan käyttäjät ovat kerran toisensa jälkeen jääneet kiinni valheista, osoittaneet epäluotettavuutensa ja kyvykkyytensä ihmisten – myös siviilien – tappamiseen, olemme arvoituksen edessä: miksi kovin moni edelleen luottaa vallankäyttäjiin, heidän rehellisyyteensä ja hyvään tahtoonsa? Miksi nielemme virallisia kertomuksia niin paljon helpommin kuin epävirallisia?
Edellisenä päivänä, maanantaina syyskuun 10. päivä puolustusministeri Donald Rumsfeld oli ilmoittanut tiedotusvälineille, että Pentagonin tileiltä on 2300 miljardia dollaria kateissa. […] uutinen jäi seuravan päivän tapahtumien alle ja lähes unohtui. […]Arlingtonin kunnan palolaitoksen raportin mukaan Pentagonissa tuhoutui arvokasta kirjanpitoaineistoa.
Jos viralliset tahot eivät ole luotettavia, niin miten on epävirallisten laita? Yli-Karjanmaa toteaa esipuheessaan, ettei ole paljoakaan tehnyt alkuperäistutkimusta. Kirjassa esitetyt tiedot ovat muiden koostamia ja – tässä tullaan ehkä teoksen isoimpaan ja vakavimpaan heikkouteen – pääosin internetissä julkaistuja.
Kun kirjan yli tuhannesta lähdeviitteestä suurin osa osoittaa nettiin, asettuvat kirjassa esitetyt tiedot huomattavasti vakavamman epäilyksen alaisiksi, kuin jos viitteet osoittaisivat painettuihin lähteisiin. Sillä vaikka täällä netissä onkin näytillä paljon oikeaa oikeaa ja varmistettua tietoa, on täällä myös järkyttävät määrät perättömiä huhuja, tahallista disinformaatiota, valepersoonia ja mitä ikinä osaamme kuvitella. Ilman pienintäkään kriittistä käsittelyä ennen julkaisemista. Internet on osoittanut epäluotettavuutensa vielä useammin kuin kaikki maailman hallitukset, ja niinpä Valtiot ja terrorismi -kirjan lukija kokee astuneensa hyllyvälle suolle: Osa jalansijoista on varmasti kantavia, mutta yhtä hyvin lukija saattaa kävellä uskonsa varassa vetten päällä.
Skeptisistisen ravisteluherätyksen teos joka tapauksessa tarjoaa. Syntyy vahva vaikutelma siitä, että vallitsevat selitykset esimerkiksi 9/11 -iskuista ja niiden tekijöistä ovat vähintäänkin kyseenalaisia. Iskujen ympärillä puuhaavat salaliittoteoreetikot eivät ehkä olekaan aivan niin hassu ilmiö, kuin mitä saatamme helposti kuvitella.
Tuona päivänä sekä FAA että NORAD tuntuivat olevan ”ihan pihalla”. On myös mahdollista, että juuri tämän seikan peittämiseksi asioista on valehdeltu niin paljon.
Yli-Karjanmaa lopettaa teoksensa päällisin puolin kohtuullisen näköisen toiveeseen:
Toivon tämän kirjan herättäneen lukijassa mielenkiinnon lähteä kyseenalaistamaan ja hakemaan lisää tietoa.
Toiveen ensimmäinen puoli toteutuu helposti. Jälkimmäinen näyttää sitäkin vaikeammalta. Mistä kiinnostuneen tulisi aloittaa? Kuinka erottaa luotettava tieto epäluotettavasta? Siinähän joutuu kahlaamaan kaulaansa myöten kuravedessä; keskittyisinkö sittenkin aivan muihin kysymyksiin?
Viimeisessä luvussa hahmottellaan terrorismin orwellilaisia seurauksia: Jatkuvan sodan ajatus, kidutuksia, salaisia vankiloita, ase- ja vakoiluteknologian kasvavaa rahoitusta, koko ajan tiukempia turvatarkastuksia lentokentillä, sotilaita kaduilla, kattavampaa valvontaa…
* * *
William Gibsonin Neurovelho-kirjasta kerrotaan usein anekdoottia, jonka mukaan joku kenraali oli kirjan luettuaan antanut sen teknologiaa kehittelevän osaston käsiin ja sanonut: ”Haluan tuollaisen.”
Entäpä jos…
Vuosi 1949. Kenraali Turgidson pitelee käsissään Orwellin vastajulkaistua romaania ja sanoo alaisilleen: ”Lukekaa. Haluan tällaisen.”
* * *
(Sisennetyt, kursiivilla kirjoitetut otteet ovat näytteitä kirjasta, sanojen ”2300 miljardia” korostus minun.)
Juna on inspiroiva paikka. Tai epäpaikka, sehän ei ole missään vaan siinä välillä. Junassa ennakoidut ja päämäärätyt raiteet yhdistyvät joutilaisuuteen ja tarkoituksettomaan oleiluun: juna on pakotettu vapauden tila. Luultavasti tästä johtuen minunkin pöytälaatikossani on yllättävän monta nimenomaan junassa kirjoitettua runoa.
Olli Sirkiän esikoiskokoelma Seuraavana Pasila on kirjoitettu pääsääntöisesti tai kokonaan työmatkoilla IC-junissa ja asemilla. Määrätyssä ympäristössä samaisesta ympäristöstä kirjoittaminen lähentää kokoelmaa ajatuksellisesti oulipolaisiin metodeihin (tiedätte kyllä, kuka ensimmäiseksi tulee mieleeni) ja sitoo kokoelman tekstit yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Toisaalta junat ja asemat ja kohtuullisen pitkät matkat tarjoavat runoilijalle huomattavan paljon liikkumavaraa. Konsepti on siis mitä mainioin.
Seuraavana Pasila sisältää monenlaista variointia: joku runo rakentuu tapahtumien rytmin varaan, monessa on kielellisiä monimielisyyksiä, osassa leikitään psykologisilla assosiaatioilla, jotkut ovat melko konstailemattomia tunnelma- ja tilannekuvia.
En tässä esittele katkelmia tai tekstinäytteitä, koska Sirkiän alias Erikeeperin tyyliin ja taitoihin on helppo tutustua myös hänen blogissaan.
Junamatkojen toisteisuudessa on vaaransa: kun on istunut 20 IC-junassa, on istunut niissä kaikissa, ja matkan kiinnostavana näkeminen muuttuu haasteeksi. Tunnelmakuviin havaintojen toistuvuus ja tavallisuus soluttavatkin tiettyä epäkiinnostavuutta. Laajan aineiston karsiminen hieman kovemmalla kädellä tai joidenkin runojen tiivistäminen yhdistämällä olisivat luultavasti tehneet kokoelmalle hyvää.
Lievästi häiritsevänä koin myös sen, miten runoilija toistuvasti kirjoittaa runoihinsa ”runoilijan” ja ”runon”. Ovatko kirjoittajan ja kirjoittamisen kirjoittaminen kirjoitukseen tarpeellinen ratkaisu tässä kokoelmassa? Olisi kenties ollut jännitteisempää, jännittävämpää ja puhuttelevampaa, jos kokijaksi olisikin esitelty kirjanpitäjä.
Kun toissapäivänä lopetin kirjan lukemisen, huomasin sattuman johdatuksesta käyttäneeni kirjanmerkkinä junalippua. Eräät kokoelman osuvimmista runokuvista ja muista yksityiskohdista pyörivät edelleen päässäni, ja edellä esittämistäni kriittisistä huomioista huolimatta jäi yleiskuva sangen ilahduttavaksi.
Oivallinen pelinavaus! Jään kiinnostuneena odottelemaan Sirkiän seuraavaa kokoelmaa.
Olen nyt hieman yli vuoden ajan osallistunut Kriittisen korkeakoulun järjestämään filosofisen praktiikan koulutusohjelmaan. Koulutus on ensimmäinen laatuaan Suomessa, ja filosofin vastaanotot ovat maassamme vielä hyvin pieni ja uusi ilmiö. Tällä hetkellä Suomessa pitää vastaanottoa kourallinen filosofeja. Tässä muutama praktiikan harjoittaja:
Perttu Salovaara (ajan tasalla olevat yhteystiedot täällä)
Mistä filosofisessa vastaanotossa on kysymys?
Helleenisessä kulttuuripiirissä filosofia oli suurimmaksi osaksi käytännöllistä. Se oli viisauteen ja hyvään elämään pyrkivä elämäntapa ennemminkin kuin papereita tuottavaa akateemista tutkimusta. Sokrates kulki kaduilla ottamassa ihmisiltä luuloja pois. Kyynikot, stoalaiset, epikurolaiset ja pyrrhonistit tavoittelivat hyvää elämää erilaisten älyllisesti perusteltujen harjoitusten (áskēsis) avulla. Ajattelua jäsentelevät keskustelut olivat osa useimpien filosofien toimintaa. Kriittinen dialogi on pysynyt näkyvimpänä filosofisena metodina koko historiamme ajan.
Moderni filosofinen praktiikka syntyi 1980-luvulla, kun saksalainen filosofi Gerd Achenbach perusti vastaanottonsa, jonne asiakkaat – tai vierailijat, kuten Achenbach heitä nimittää – saattoivat tulla pohdiskelemaan asioitaan. Achenbacin vaihtoehto terapioille oli jotakin, mitä ihmiset olivat ilmeisesti kaivanneet, ja tätä nykyä Saksassa toimii jo pari sataa filosofin vastaanottoa. Filosofisen praktiikan liike levisi nopeasti eri puolille maailmaa.
Se, mitä fitä filosofin vastaanotolla tapahtuu, riippuu yhtä lailla filosofista kuin vierailijastakin. Filosofinen praktiikka ei kokonaisuudessaan ole sitoutunut tiettyyn tai tiettyihin filosofioihin tai metodeihin. Yksittäisillä filosofeilla sitoumuksia saattaa toki olla. Lähtökohtana on kuitenkin vierailijan asia – tässä mielessä hän on asiakas – mutta keskustelun etenemissuunta on usein ennelta määräämätön. Filosofia ei esimerkiksi lupaa ratkaisua siihen ongelmaan, jonka asiakas haluaa ratkaista: on täysin mahdollista, että ongelma onkin väärin kuviteltu. Filosofia ei myöskään takaa helpotusta elämään: on mahdollista, että vastaanotolle saapunut onnellinen sika poistuu paikalta onnettomana sokrateena.
Monissa tapauksissa – mahdollisesti useimmissa – keskustelujen tulokset koetaan kuitenkin myönteisiksi.
Koekappaleeksi?
Opintoni ovat edenneet vaiheeseen, jossa otan vastaan harjoitteluvierailijoita. Siispä: Pohdituttaako ja mietityttääkö? Kaipaatko toisenlaista näkökulmaa? Tule juttelemaan! Tarjoan kahdelle vapaaehtoiselle 3-5 keskustelutuokiota vapaavalintaisista aiheista. Toimin ensisijaisesti Helsinki-Espoo -akselilla. Tunnin mittaiset tapaamiset toteutetaan joko peripateettisesti ulkona kävellen tai ranskalaisen eksistentialismin hengessä kahvilassa (asiakas korvaa kulut). Kulukorvauksia vastaan on neuvoteltavissa myös nietzcheläinen vaarallisen elämän symposium vuorilla vaeltaen. Mikäli tarjokkaita on enemmän kuin tarpeen, menevät vieraat ihmiset ja puolitutut tuttujen edelle.
Keskustelut käydään luottamuksellisesti.
Ota yhteyttä: etunimeni.sukunimeni(at)luukku.com
”Ladataanko arvoa vai aikaa?” elämänkaarivirkailija kysyi.
Kielellisissä kysymyksissä kannatan moninaisuutta ja kaikkien pienten kielten, erityisesti suomen, ylläpitämistä ja puolustamista. Mikäli ette ole sattuneet huomaamaan. Niinpä olenkin himppasen ärsyyntynyt urban exploration -termistä. Se on pitänyt tuoda Amerikasta asti kuvaamaan toimintaa, jota on varmasti harrastettu kaikkialla maailmassa aivan kotoperäisesti.
No, eivätpä psykomaantiede ja derivointikaan ole aivan fennomaanisia ilmaisuja, mikä saman tien häpeäkseni todettakoon. Ja nyt, kun asiaa alan pyöritellä, ovat urban exploration ja derivointi kenties sittenkin suorastaan tarpeellisia ilmaisuja.
Kotoperäinen tutkimusmatkailumme on nimittäin suurimmalta osin ollut vailla jatkuvuutta ja perinnettä. Se on syntynyt yksilöiden välittömästä ja impulsiivisesta uteliaisuudesta: pikkulapset ovat kurahaalareissaan tonkineet kaikki mahdolliset kolot ja tunnelit. Katoille kiipeily syntyy nuorelta ihmiseltä ihan luonnostaan. Hylätyt tehtaat ja autiotalot kutsuvat uumeniinsa jokaista tervettä sielua.
(No, kyllähän mekin hieman hahmottelimme epävirallista underground-kerhoa maanalaisten paikkojen ympärille, mutta homma meni sitten puihin, niin kuin meni.)
UE näyttäisi olevan suoraa jatketta tälle spontaanille tutkimusmatkailulle. Ilmiön nimeämisen selkeänä etuna on jonkinlaisen perinteen muodostuminen. Toiminnan mieltäminen harrastukseksi, sen sijaan että vain satunnaisesti kävisi hiipparoimassa ympäriinsä, pitää mielenkiintoa yllä ja tutkaimet höröllä. Tutkimusmatkoja tullee tehneeksi enemmän.
Psykomaantiede ja derivointi taas kytkeytyvät sellaisten eurooppalaisten liikkeiden kuin dada, surrealismi ja lettrismi perintöihin. Kohteina ovat olleet kummallisten paikkojen lisäksi arkiset ympäristöt, joissa on suoritettu erilaisia näkökulmanvaihdoksia ja eksymisen mielentiloja, jotka ovat avanneet harhailijan mieltä ympäristölleen. Toiminnan lähtökohdat ovat siis ainakin näennäisen älyllisesti muotoiltuja.
Tutkimusmatkailun psyykkiset vaikutukset ovat kieltämättä kivoja. Ovatpa lähtökohdat tai tavoitteet mitä tahansa, on Vyöhykkeeltä palaava matkailija toisin virittynyt kuin suorien ja tuttujen teiden kulkija. Virittynyt tutkimusmatkailija näkee arkisillakin kaduilla paljon sellaista mielenkiintoista, mitä ei samassa paikassa muuten näe.
Kytkeytyypä tutkimusmatkailija mihin tahansa perinteeseen, on hän omassa elämässään haastanut eräitä yhteiskunnan normeja: tiet ja paikat eivät ole päämäärien tavoittelemista varten. Ne ovat kiehtovia itsessään. Tutkimusmatkailija ei katso putkinäköisesti eteenpäin vaan etsii alati mahdollisia sivupolkuja, kaupunkiemme käymättömiä korpimaita.
Kuvamateriaali on toissaperjantain runonhakumatkaltamme Helsingin keskustassa.
On kivaa, kun rajat ovat avoimia. Ulkomailla asuu erilaisista syistä n. 250 000 Suomen kansalaista.
On kamalaa, että rajat ovat avoimia. Vuonna 2007 Suomessa asui pysyvästi jo n. 133 000 ulkomaalaista.
On kivaa, kun kehitysmaista voidaan tuoda lähes ilmaista ruokaa, rehua, elektroniikkaa ja tekstiilejä.
Olisi kamalaa, jos sinne jonnekin ruvettaisiin antamaan edes kohtuullisia määriä kehitysapua.
Kaikkein kamalinta on, että sieltä tulee ihmisiä ruoan ja vaatteiden tai turvallisuuden perässä tänne.
Eikä siinä vielä kaikki. Lisäksi ne vievät kaikki työpaikat ja naiset.
Mutta tiedättekö mitä? Jonkun nekin hommat täytyy hoitaa.
* * *
On totta, että maahan- ja maastamuuttoon liittyy kaikenlaista ongelmallista. Sopeutuminen vieraaseen kulttuuriin on aina vaikeaa – toisille toki vaikeampaa kuin toisille. Siirtolaisen arvomaailman ja isäntämaan arvomaailman välit ovat väistämättä jännitteisiä. Ne ovat sitä silloinkin, kun suomalainen muuttaa Keski-Eurooppaan tai päin vastoin.
Me emme kuitenkaan ole paikallisia, maamme rajojen sisällä pysytteleviä toimijoita, emmekä me ole irrallisia kaikesta muusta maailmasta. On pelkkä illuusio, että me suomalaiset täällä pärjäilemme itseksemme ja hoitelemme vain omia ongelmiamme, sillä samaan aikaan me olemme toisten ongelmia ja hyödymme toisten ongelmista. Suomalaiset sijoittavat, liikkuvat ja vaikuttavat kaikkialla ja kaikkialle. Suomalaisyritykset hallinnoivat metsää Etelä-Amerikassa ja Indonesiassa (tai missä se nyt olikaan). Meidän hiilidioksidipäästömme näkyvät kaikkialla maailmassa. Meidän lentomatkamme tärvelevät otsonia, minne ikinä menemmekään.
Valtiomme on koko maailma.
Olemme tämän valtion vapaita kansalaisia samalla tavalla kuin Ateenan vapaat miehet aikoinaan: elämänmuotomme perustuu orjatyölle. Aineellinen kulutustasomme, se, mitä jotkut pitävät hyvinvointina, on täysin siitä riippuvaista, että joku jossain lämpimämmässä ilmanalassa viljelee meille sen sijaan, että viljelisi itselleen tai niille, jotka siinä naapurissa kärsivät aliravitsemuksesta. Joku toinen ompelee vaatteitamme 14-tuntia päivässä parin taalan palkalla, tekee vaikkapa kymmenet lenkkarit päivässä kykenemättä ikinä astamaan niistä itselleen edes yhtä paria.
Muinaisessa Ateenassa orja ei ollut kansalainen eikä täysi ihminen, eikä sillä siksi ollut ihmisoikeuksiakaan kuten oikeutta elämään, turvallisuuteen tai perheeseen. (Nämä olivat isännän erikseen myöntämiä etuisuuksia.) Tällaisena moni haluaa edelleen pitää tilanteen.
On kuitenkin yksi merkittävä asia, joka erottaa meidät antiikin vapaista miehistä: he joutuivat kohtaamaan orjansa päivittäin.
* * *
Kuinkahan moni meistä kannattaisi eteläafrikkalaisen systeemin tuomista Suomeen, sellaisen, jossa rikkaat ihmiset asuisivat muurein ympäröidyillä, vartioiduilla asuinalueillaan, joihin ulkopuolisilla ei ole asiaa? Jossa eiralaiset kävisivät omissa vartioiduissa ostoskeskuksissaan, joihin itähelsinkiläisten ja kalliolaisten pääsy estettäisiin?
Ei ehkä kovin moni?
Miksi niin kovin moni kuitenkin toivoo samanlaista järjestelmää, jos ”eiralaisten” tilalle asetetaan ”suomalaiset” ja ”itähelsinkiläisten” tilalle ”ulkomaalaiset”?
* * *
Ymmärrän kyllä, että kaikesta – kuten nyt vaikka globalisaatiosta – halutaan erotella rusinat ja kuoria kermat päältä, mutta tiedättekö mitä? Herkkupalojen poimiminen ruoan seasta on hemmotellun pikkukakaran touhua.
Mitä tekisi vastuullinen aikuinen?
Yrittäisi varmaan kokata paremmin. Koko ihmiskunnalle.
Jukka Laajarinne 
