Kategoria: Yhteiskunta

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja

Tiistai, kello 14-16:30, Teatteri Kiasma

Žižekin pääteemana näyttää tänään olevan valta. Luento käsittelee välillä myös elokuvia ja sensuuria ja sen sellaista, mutta yritän nyt keskittyä esityksen punaiseen lankaan.

Valtarakennelmat, totalitääriset systeemit jne. perustuvat riettaisiin, epämiellyttäviin rituaaleihin. Esimerkkinä vaikkapa simputus armeijassa (tai kepeämmät ja kotoisammat tapaukset koulumaailmasta: nahkiaisten ja penkkareiden nöyryytysluonne). Rituaalien kautta systeemi sitouttaa jäseniään.

Jaetut törkeydet yhdistävät. Sen sijaan niiden puuttuminen saattaa olla merkki siitä, että yhteenkuuluvuutta ei ole. Esimerkiksi Jugoslavian eri kansojen välinen rasistinen vitsailu oli aikoinaan hyvin tavallista mutta katosi kuvioista 80-luvulla – samaan aikaan kun nationalismi alkoi nostaa päätään.

(Blog.huom: Poliittisesti korrektin kielen vaatimuksessa olen näkevinäni samantapaista kehitystä. Esimerkiksi N-sanan joutuminen pannaan indikoi nähdäkseni sitä, että eräiden ihmisryhmien välille alkoi kehittyä vihasuhteita. Ennen negatiivista poliittista kehitystä sana oli käyttökelpoinen. Suhde lienee, Žižekin ajatuksen mukaisesti, kaksisuuntainen: korrektiuden vaatimus tuskin tosiasiassa kaventaa eri ihmisryhmien välistä juopaa vaan ennemminkin syventää sitä.)

Voimakkaat valtarakennelmat, eritoten totalitaariset systeemit, ovatkin luonteeltaan karnevalistisia. Stalinin Neuvostoliitto mielipuolisine näytösoikeudenkäynteineen ja hulluine kuninkaineen noudatti jokseenkin täydellisesti karnevaalien nurinkurintodellisuutta. Sama juttu natsien kanssa: systeemi oli houkutteleva, koska se antoi jäsenilleen rietastelun vapauden, ei siksi, että se tarjosi jämptiä pysyvyyttä. Žižekin aikanaan jututtamat serbinationalistit vahvistivat: eivät he toimineet muukalaiskammon ohjailemana, vaan siksi, että järjestelmän osana pääsivät harjoittamaan väkivaltaa ja raiskailemaan.

Totalitaarisen systeemin lupaus on siis tämä: näyttäydy siististi, niin systeemi antaa sinulle vapauden tehdä salaa ihan mitä huvittaa. Yhdestä esimerkistä käy myös katolisen kirkon tapa suojella lapsenraiskaajapappejaan.

Kun totalitarismi vaatii yksilöllisyydestä luopumista ja tietynlaisen ulkokuoren pitämistä ja lupaa rajattomia elostelunmahdollisuuksia, toimii nykyinen liberalistinen länsimaailma päin vastoin: meiltä vaaditaan rajatonta itsemme toteuttamista, mutta se johtaa massakäyttäytymiseen ja itsestä luopumiseen.

Jotta systeemiä voitaisiin vastustaa, ehdottaa Žižek arvokkuuden ja kurinalaisuuden palauttamista tai nostamista vasemmiston uusiksi perusarvoiksi.

Metaa ja retoriikkaa

Eräs Žižekin molemmilla luennoilla toistuneista kritiikin kohteista oli se, miten me ostamme aneita, ja miten me ikään kuin kerromme itsestämme valheellisia tarinoita välttyäksemme tosiasioiden kohtaamiselta. Elämme vahingollista elämää, näyttelemme erilaisia rooleja, esimerkiksi maailman parantamista mutta emme tosiasiassa toimi minkään muuttamiseksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, montaako kuulijaa pointti puhutteli. Päälle päin se ei tietenkään näy. Kansainvälisen megatähden ympärillä oleva henkilöpalvonnan ilmapiiri sen sijaan näkyi. Paikan päällä ikään kuin käytiin näyttäytymässä Žižekin läheisyydessä, oltiin olevinaan tiedostavia ja radikaaleja. Jotkut kuulijat jopa poseerasivat valokuviin Žižekin vierellä. Tunnustan, että minäkin kävin pyytämässä signeeraukset kirjoihin.

Voi olla, että Žižekillä ei ole tosiasiallista valtaa maailman menoon, mutta paljonko hänkin on kaupallinen tuote, radikaaliuden unelma, jonka voi ostaa pelkällä läsnäololla kuin rock-konsertin?

Ja, päivän aiheeseen liittyen: paljonko tilaisuuksia hallinnut ilmapiiri oli juuri karnevaalin – jaettujen törkeyksien, alatyylisiä puhuvan professorin ja niille yhdessä nauramisen – synnyttämää?

Päivän piristykseksi lisää totalitarismikritiikkiä Sloveniasta. Tanz mit Laibach:

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Päästäisitkö tyttäresi elokuviin tämän miehen kanssa?

Sain maanantaina sähköpostia Anu Nyymiltä. Slavoj Žižek puhuisi Porthaniassa jo samana iltapäivänä aiheesta What does it mean to be a communist today? ja tiistaina Kiasmassa aiheesta Cinema and ideology: report from battleground.

Tässä joitakin huonosti jäsenneltyjä, luultavasti myös epäolennaisia hajapoimintoja maanantain esityksestä.

Retoriikka

Jälkimodernin filosofian hassu superstara veti salin tupaten täyteen, noin 600 ihmistä. Ilma oli kuumaa ja huonoa, alustus kesti reilut kaksi tuntia. Yleisö pysyi kuitenkin hereillä.

Esiintyjä oli nimittäin kovin karismaattinen: professorin ääntämys oli mitä oli, puhe ikään kuin takelteli, ajatus kuljeskeli epämuodollisen keskustelun eksyilevää logiikkaa noudattaen ja alatyylinen sanasto antoi ilmaisuvoimaa. Selkeät elävän elämän esimerkit antoivat filosofoinnille konkreettisia merkityksiä, joita kuka tahansa kuulija pystyi ymmärtämään.

Žižekin ajatuksenjuoksua oli yhtä helppo seurata kuin punaisen langan löytäminen oli vaikeaa. Ja mikä parasta: kunnon psykoanalyytikkona hän puhui seksistä jokseenkin koko ajan (tämän käyttäytymisen takana olen näkevinäni varsin inhimillisiä motiiveja).

Taitava kaveri.


Sisältöjä

Esitys käsitteli pääosin tuttuja juttuja: kapitalismin voittokulku rakentuu yhteisen tai ei-kenenkään yksityistämiselle. Otetaan vaikka Bill Gatesin tapaan yleisesti ilmassa roikkuvia ajatuksia ja monopolisoidaan ne.

Tai: patentoidaan geenejä, joita on tähän asti saanut viljellä ilmaiseksi.

Tai: ruvetaan myymään vasemmistolaista ajattelua esimerkiksi reilun kaupan tuotteina.

Tässä viimeisessä on kysymys modernista anekaupasta, hyvän omantunnon myymisestä ja ostamisesta, jonka surullinen seuraus on, että me jälkimodernit vasemmistolaiset emme loppujen lopuksi tee maailman muuttamiseksi yhtään mitään.

Kapitalismi pystyy valtaamaan miltei mitä tahansa arvojärjestelmiä, ja niinpä vastakkainasettelut ovat hämärtyneet tai muuttuneet kuvitelmiksi. Yhdysvalloissa republikaanit käyttävät perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa: ”Kylmät suuryritykset käyttävät hyväkseen yritteliästä ja rehellistä ja työtätekevää Amerikan kansalaista. Me olemme tämän kansalaisen puolella!” aivan kuten Niinistö esiintyi työväen presidenttiehdokkaana.

Anekdootti:
Haastattelija (joskus kauan sitten): Sinulla on hevosenkenkä tuolla oven yläpuolella. Uskotko, että se tosiaan suojelee taloasi onnettomuudelta?
Niels Bohr: En tietenkään usko. En minä taikauskoinen ole.
Haastattelija: Miksi se sitten on siinä?
Niels Bohr: Minulle sanottiin, että se toimii, vaikkei siihen uskoisikaan.
Žižek: Demokratia on kuin tuo hevosenkenkä, ja me olemme kuin Niels Bohr.

Toiminnan ja ajattelun väliin on rakennettu kuilu.

Miten sitten tulisi toimia? Olisi ainakin lakattava ostamasta unelmiaan. (Ehkä niitä olisi sen sijaan ryhdyttävä toteuttamaan?)  Olisi keskityttävä vaalimaan yhteistä (communal) yhteisenä.

Lapsen oikeuksien juhlaa – Lakialoite from Hell

YK:n lapsen oikeuksien sopimus täyttää tänään 20 vuotta. Hieno homma, onnea vaan.

Ja miten asiakirjaa maassamme tulkitaankaan?
Kenen hyväksi?

Hallituksen esitys Eduskunnalle lääketieteellisestä tutkimuksesta annetun lain ja potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain muuttamisesta vetoaa lasten oikeuksien sopimukseen, erityisesti kohtaan, jonka mukaan lasta on kuultava häntä koskevissa asioissa, ja toteaa, ettei aikaisempi laki ole sopimuksen kanssa sopusoinnussa. Lakiesityksen tavoitteena on, että alaikäinenkin lapsi saisi osallistua biolääketieteellisiin tutkimuksiin ilman, että hänen vanhemmilleen edes kerrotaan asiasta:

Ehdotuksessa  ei enää aseteta tiettyä ikää, jolloin lapsen oletetaan saavuttavan sellaisen kypsyyden, että hän pystyisi tekemään itsenäisiä päätöksiä tutkimukseen osallistumisestaan, vaan tämä jäisi riippumaan paitsi lapsesta ja hänen kehitystasostaan myös tutkimushankkeesta. Kun lapsi voi itsenäisesti tehdä tutkimukseen
osallistumista koskevan päätöksen, asiasta ei enää tarvitsisi ilmoittaa hänen vanhemmilleen.

Kysymys on tähän asti ollut suojaiästä, ei oikeuksien polkemisesta. Voidaan kysyä, millä edellytyksillä esimerkiksi 12-vuotiaan lapsen kohdalla päästään tällaiseen tilanteeseen:

Kun alaikäinen kykenee ymmärtämään tutkimuksen tai tutkimustoimenpiteen merkityksen ja on  kykenevä päättämään tutkimukseen osallistumisestaan, hänen suostumuksensa riittää tutkimukseen osallistumiseen.

Eikö suuri osa tutkimuksen merkityksestä selviä nimenomaan tutkimustuloksista? Esimerkiksi uuden lääkkeen mahdolliset sivuvaikutukset ovat juuri niitä löytöjä, jotka määrittävät tutkimuksen merkitystä.

Lakiehdotuksessa ei olla muuttamassa ainoastaan tapaa, jolla koekaniiniksi voi päätyä vaan myös sitä, kuka tutkimuksen saa tehdä:

tutkijan määritelmää on syytä laajentaa siten, että tutkijana voisi toimia asianmukaisen pätevyyden omaava muukin henkilö kuin lääkäri tai hammaslääkäri. Esimerkiksi biolääketieteellisessä tutkimuksessa tutkija voisi olla lääkärin tai hammaslääkärin lisäksi esimerkiksi molekyylibiologi tai geneetikko, jolla on asianmukainen ammatillinen tai tieteellinen pätevyys.

Toisin sanoen tutkimuksen tekijältä ei odotettaisi edes lääkärin etiikkaan sitoutumista.

Tiedämme jo entuudestaan, että suurin osa ihmisistä pystyy kyllä selittämään työnsä hyödyllisyyden ja merkittävyyden itselleen, mikäli haluaa, vaikka työtä tehdessä joutuisikin sivuuttamaan eettisen periaatteen jos toisenkin. Lapsen vakuuttaminen saattaa – tutkijan auktoriteetilla – olla vielä helpompaa.

Että tällainen parannus lapsen oikeuksien noudattamiseen. Minun silmissäni näyttää siltä, että tuolla hallituksessa työskentelee ihmisiä(?), joiden kuuluisi mieluummin kirjoittaa dystooppista kyberpunk-kirjallisuutta kuin lakialoitteita.

Koulujen romutussuunnitelma Espoossa

Espoon kaupungin talousvirkamiehet ehdottivat hiljattain 10 % leikkauksia opetustoimeen.

Kävin eilen Tapiolan koululla kuulemassa lisää asiasta.

Tilanteeseen voi tutustua täällä. Maanantaina mielenosoitukseen!

Asiasta oli jo noussut riittävä älämölö, jotta tuli selväksi, että 10 % leikkauksiin ei voida mennä. Kaupunginjohtajan tämänhetkinen ehdotus on kolme prosenttia.

Mankkaan koulun rehtori Lasse Utti esitti konkreettisesti, mitä kolmen prosentin vähennykset merkitsevät espoolaisessa koulussa, joka on jo viime vuosina joutunut leikkaamaan jokseenkin kaikki rönsyt, jotka leikattavissa ovat: enää voidaan ottaa ainoastaan opetuksesta. Tämä tarkoittaa isompia ryhmäkokoja uusille oppilaille, valinnaisuuden karsimista sekä tukiopetuksen lopettamista (vaikka tukiopetuksen tarve samalla kasvaa).

Alun perin ehdotettu 10 % leikkaus olisi ollut täyskatastrofi. On selvää, että virkamiehet, jotka ehdotuksen tekivät, eivät tiedä ollenkaan, millaisen systeemin asioita hoitavat. Aivan kuten jotkut kenraalit ensimmäisessä maailmansodassa eivät ensinkään ymmärtäneet, mitä edempänä rintamalla tapahtui: monissa taisteluissa tuhottiin järjettömät määrät ihmisiä yrityksissä, jotka olivat jo ennalta epäonnistumaan tuomittuja.

Jos Espoolla ei olekaan rahaa koulutukseen, on sitä konsulttibisnekselle jaettavaksi. Efeko Oy onkin auliisti antanut selvityksensä, jonka mukaan 20% leikkaukset peruskoulutukseen ja peräti 30% leikkaukset päiväkotitoimintaan ja esikoulutukseen eivät vähennä asiakastyytyväisyyttä.

Missä ihmeen maailmassa nuo oikein elävät?

Samassa kuin Markus Torkki (kok.), joka isänä, kokemuksen syvällä rintaäänellä toteaa, että hänen lastensa koulut ovat hyviä ja turvallisia? Tiedoksi vain sinnekin päin, että Espooseenkin mahtuu aika monenlaista koulua. Sinne Pohjois-Espooseenkin.

Kaikki kaupunginvaltuutetut, jotka mielipiteitään ilmaisivat, olivat Torkkia lukuunottamatta (rehellisyydestä irtopiste!) hellyttävän yksimielisiä siitä, että ”opetuksesta ei leikata”. Sanavalintoja ja kokonaiskeskustelua ammattivalehtelijan silmin täsmälukiessani joudun kuitenkin toteamaan: ei aivan vakuuttanut. Syntyi ikävä vaikutelma, että koulujen budjetteja ollaan joka tapauksessa typistämässä, mutta tarkemmat kohdennukset jätetään rehtoreille. Jälkikäteen päästään sanomaan: koulut tekivät sen itse.

Ja mikä parasta: siinä vaiheessa, kun tämän hetken alakoululaiset ovat niin isoja, että voivat alkaa ammuskella toisiaan, ovat tilanteesta vastuulliset poliitikot jo eläkkeellä.

Markku Sistoselle (sos.dem.) erityiskiitos vaikka ison puolueen edustaja onkin. Taisi olla ainoa, joka uskalsi sanoa, että jo tänä vuonna asiassa on harjoitettu huonoa politiikkaa (joka on, aivan todella, näkynyt), ja ettei sitä tule jatkaa. Samoin Seppo Sonteri (pers.) tuntui olevan kysymyksen tasalla. Ovatkin molemmat joskus työskennelleet kouluissa.

Mutta yhtä asiaa en tajua.

Jos muka raha on niin tiukassa, niin miksei sitä yksinkertaisesti kerätä enemmän? Espoossa on hyvätuloista väkeä eikä kunnallisveroprosentti ole toistaiseksi suunnitellun korotuksen jälkeenkään vielä edes maan keskitasoa.

Eikun hei, ymmärränkö sittenkin?

Voisiko tällä olla jotain tekemistä sen kanssa, että valtuustossa on kokoomusta yli tuplaten niin paljon kuin seuraavaksi isointa puoluetta?

Quattro stagioni

Välillä kuulee tällaistakin puhetta: ”Se on sitten iiiihanaa, kun meillä täällä Suomessa on oikeasti kaikki neljä vuodenaikaa! Ne eivät tuolla Keski-Euroopassa, saatika Afrikassa, voi ymmärtää, mitä kaikkea ne menettävät!”

 

Juupa. Siihen on kuitenkin vissit syyt, ettei näin pohjoisessa asu oikeastaan ketään. Eihän täällä edes kasva viini. Vaihtaisin neljä vuodenaikaamme milloin tahansa vaikka Bulgarian neljään vuodenaikaan, vaikkeivät ne siellä pimeydestä ja todellisesta synkkyydestä mitään tiedäkään.

 

Siis kello on neljä, ja aurinko paistaa vaakasuoraan!

 

Suomen vuodenaikojen kehuminen kuulostaa korvissani suunnilleen samalta, kuin joku suolakaivoksiin suljettu rangaistusvanki tulisi kehuskelemaan, että suurin osa ihmisistä on ihan ressukoita, mitä kaikkea ne menettävätkään siellä maan päällä valossa ja lämmössä, eivät voi ymmärtää, miten kauniita ovat kylmät ja kosteat kiviseinät ja miten mukavaa on, kun koskaan ei häikäise.

 

Mutta luulenpa noiden puheiden jo viime vuosikymmeninä vähenneen, kun ihmiset ovat päässeet liikkumaan ja näkemään, mitä ne todelliset vaihtoehdot ovat.

 

Silmien aukominen on vähentänyt varmaan näitäkin puheita:

”Kyllä meillä on sitten upeasti järjestetty hyvinvointivaltio! Täällä kenenkään ei tarvitse pelätä, että jäisi ilman apua, vaikka sairastuisi kuinka pahasti. Toisin se on siellä Amerikassa…”

”Me ollaan sitten rehellistä kansaa! Siellä muualla sen sijaan lahjonta rehottaa, eikä varmaan missään muussa maassa saa kulkea kadulla yhtä turvassa kuin täällä.”

Toinen kansa keskuudessamme

Saimme Haapavedeltä muistoksemme kirjan. Tarinatupa – Haapaveden alakoulujen oppilaiden tarinoita on heti ensi silmäyksellä  komean näköinen paketti. Sisältö on valikoitunutta mutta niin monimuotoista, etten käy sitä tässä sen tarkemmin luonnehtimaan. Lasten omista kertomuksista on kuitenkin kysymys.

Erityisen mielenkiintoiseksi kirja osoittautui, kun aloin lukea siitä iltasatuja tyttärelleni. Hän halusi seuraavana päivänä lisää. Ja seuraavana. Toisten lasten kirjoittamat kertomukset ohittivat vaihtoehdoiksi tarjotut ”oikeat” kirjailijat, esimerkiksi Astrid Lindgrenin, mikä luonnollisestikin herätti minussa erinäisiä kysymyksiä.

Jos jo aikuisten kirjoittama lastenkirjallisuus on kulttuurin marginaalia, niin lasten kirjoittama kirjallisuus vasta marginaalia onkin, vaikka potentiaalista yleisöä olisi ehkä enemmän kuin yhdelläkään aikuisten kirjalla. (Aikuisista vain pienehkö osa lukee kirjallisuutta, kun taas jokseenkin kaikki lapset haluavat kuulla tarinoita.) Miksi tämä kaksinkertainen marginalisointi?

Koska elämme aikuisten ehdoilla aikuisten maailmassa.

Lapset eivät ole täysivaltaisia kansalaisia eikä heitä sellaisina kohdella. Lasten oma kulttuuri rehottaakin suurimmaksi osaksi jossakin syrjässä ja väleissä, siellä missä lapsilla on oma tila, ja vain harvoin me aikuiset, joilla olisi välineet nostaa lasten kulttuuri näkyville, vaivaudumme tekemään niin. (Ja ehkä se on hyvä niin, sillä kovin usein, kun aikuinen ojentaa kätensä lapselle, on se käsi täynnä kasvatustavoitteita ja hallintapyrkimyksiä.)

Tarinatuvan puhuttelevuus pistää myös kysymään lasten- ja nuortenkirjallisuuden merkitystä ja myös tarkoitusta. Lastenkirjat ovat jokseenkin poikkeuksetta aikuisen puhetta lapselle. Entäpä, jos lasten- ja nuortenkirjallisuuden lisäksi kustannettaisiin runsaat määrät elävää, aitoa ja sensuroimatonta lasten ja nuorten kirjallisuutta? Käsityksemme siitä, mikä lapsia kiinnostaa ja mitä he kaipaavat, voisi muuttua radikaalisti. Skenaario on tietenkin täysin kuvitteellinen, sillä tämä on aikuisten maailma, jossa aikuiset tekevät ostopäätökset, joita ohjailee aikuinen maku ja aikuinen käsitys siitä, mitä lapselle pitää lukea.

Olisi mielenkiintoista perustaa lasten kirjallisuutta julkaiseva kustantamo, jossa julkaistavat tekstit ja niiden parantelun saisivat tehdä lapset, ja jossa aikuinen (se, jolla on tuotantovälineet) puuttuisi toimitustyöhön korkeintaan oikeakirjoituksen osalta. Mitähän se kustantamo julkaisisi?

Hmmm…

Saisikohan sen perustamiseen apurahoja?

Eikö tämä törky jo riitä!

”Luultavasti ei ole koskaan koko maailmassa painettu kirjaa, jossa olisi niin paljon haukkumasanoja, kirouksia, herjauksia ja raakoja kuvauksia kuin tässä kirjassa. Melkein keskeytymättä raatelevat lukijan tunteita kaikkein julkeimmat puheenparret. […] Uskonnollisia käsitteitä ja tunteita tehdään naurunalaisiksi ja loukataan usein niin riettaasti, ettei sillä ole mitään rajoja.”
August Ahlqvist Seitsemästä veljeksestä, 1870.

”[…] kirjaa ylimalkaan ei sovi antaa lasten ja nuorison käsiin.”
Julius Krohn Seitsemästä veljeksestä.

”Arveleeko kirjailija, etteivät lapset ota mallia kyseisenlaisesta huolettomasta kieliasusta? Pepin niistäminen leninkiinsä on ilmeisesti kirjailijan käsitys nykyaikaisesta lasten hygieniasta, ja on hyvin sopusoinnussa muun kirjan kanssa. Kirja on kokonaan lapsellinen, luonnoton ja epäterve, sanalla sanoen esimerkki siitä, millainen lastenkirjan ei tule olla.”
Charles Lans Peppi Pitkätossusta.

”Eikö kukaan todella voi estää tätä moraalisesti ala-arvoista ohjelmaa?”
Nimimerkki Närkästynyt Peppi Pitkätossun radioluennasta 1946.

Voimme näin jälkikäteen vain arvailla, moniko lapsi, nuori ja aikuinen on joutunut täydellisesti hunningolle edellisissä kommenteissa mainittujen teosten vuoksi, joita ajattelemattomat opettajat ja vanhemmat edelleen luettavat ja jopa pakkoluettavat harkintakyvyttömillä, keskenkasvuisilla ihmisentaimilla. Puhummeko sadoista, tuhansista vai jopa sadoistatuhansista turmeltuneista mielistä? Minkäänlaista mittaria asian tarkistamiseen ei ole, mutta ympärillämme rehottava rappio puhuu asiasta karua, jopa vulgääriä kieltään.

En tietenkään tarkoita, että yksittäinen teos pystyy tuhoamaan ihmistä sellaisessa perheessä, jossa kirjallisuudesta ja elämänarvoista keskustellaan avoimesti. Mutta kun muunkinlaisia perheitä on… ehkä jopa valtaosa kaikista perheistä, nykyään.

Tekstisitaattien lähteet:
Irma Perttula: Kivi ja Ahlqvist
Gaare & Sjaastad: Peppi ja Sokrates

Näinä aikoina

Viime viikkoina olen uppoutunut varsin intensiivisesti kirjoittamaan runollista tutkielmaa Pyrrhonista. Työ on ollut yksi antoisimpiani. Olen oppinut yhtä sun toista, löytänyt ja hoksainnut. Pudistellut päätäni ja virnistellyt. Ymmärrän nyt olevani pyrrhonisti, tieni alussa tosin vasta.

Vaikka kyllä Diogeneskin oli aikamoinen tapaus.

Nämä antiikin filosofian valiohahmot (respect!) ovat aikaisemminkin pistäneet miettimään, miten erilainen henkinen ilmapiiri oli muinaisessa Kreikassa kuin mitä se on täällä ja nyt.

Silloin heille pystytettiin patsaita ja heidät kanonisoitiin historiaan niin, että heidän nimensä muistetaan vielä tuhansia vuosia myöhemmin.

Nykyään he luultavasti viettäisivät aikaansa erilaisille osastoille suljettuina tai kustannussyistä johtuen luultavasti sittenkin vahvan lääkinnän alaisina 3T-ratikassa.

Uusimmassa n&n:ssä oli tosin Marke Ahosen artikkeli mustasta sapesta sun muusta. Kyllä jotkut ovat silloin muinoinkin kehittäneet medikalistisia selityksiä sille, miksi toiset ajattelevat ja käyttäytyvät toisin kuin toiset.

Mutta nyt minä eksyin aiheesta. Piti vain kertoa, että olen kirjoitellut. Ja saanut jotain aikaiseksikin. Ja kiirettä on pitänyt, ja tänään pitää paneutua huomisen koitoksiin. Markkinoilla tavataan!

Identiteetti, muisti, jatkuvuus, vastuu

En koe olevani sama ihminen kuin neljävuotiaana. Jonkinlainen jatkumo vuoden -74 Jukan ja minun välillä on olemassa, mutta erot meidän välillämme lienevät suurempia kuin yhtäläisyydet. Minulle Jukka vuosimallia -74 on lähinnä anekdoottien sekä muutaman muistikuvan varaan rakennettu rekonstruktio.

Olen eri henkilö kuin neljävuotias minäni jopa siinä määrin, että pitäisin epäoikeudenmukaisena joutua rangaistavaksi jostakin rötöksestä, jonka hän on aikanaan tehnyt, ja jota en itse edes muista tehneeni. En suoraan sanottuna juurikaan koe olevani vastuussa hänen tekemisistään.

Moraalisen vastuun ulottuminen menneisyyteen on kuitenkin liukuva ilmiö. Menneisyys ei ole irti minusta, vaan pienen muistutuksen jälkeen saatan esimerkiksi alkaa hävetä jotakin, mitä olen tehnyt viikko tai kaksi sitten. Identiteettini ulottuu siis menneisyyteen, jos kohta oheneekin, mitä kauemmas katsellaan.

Kenties keskeisin yhdistäjä menneen ja nykyisen minäni välillä on muisti. Se, minkä muistan, on osa minua. Se, mitä en muista, ei ole. Muisti on identiteetin jatkuvuuden perusta. Vastaavasti unohdus armahtaa menneistä rikoksistani. Unohdus vapauttaa syytteenalaisuudesta.

Kuvitelkaamme keskitysleiriupseeri, joka vaikkapa päähän kohdistuneen iskun seurauksena on on menettänyt muistinsa kokonaan kaiken sen suhteen, mitä on tapahtunut ennen vuotta 1960. Tästä eteen päin hän on elänyt nuhteetonta elämää ja ajatellut humaaneja ajatuksia. Ja sitten joku tunnistaa hänet, yhdistää hänet menneisyyteen ja vaatii tilille kansanmurhaan osallistumisesta. Onko hän vastuullinen? Mielestäni ei. Jos häntä rangaistaan, syyllistytään oikeusmurhaan, sillä rangaistavana on oleellisesti eri henkilö kuin se, joka on rikoksiin syyllistynyt.

Onko nyt myöskään oikeudenmukaista vaatia pääministeriä tilille asioista, joita hän ”ei muista”? Jos hän todella on niin kova unohtelija kuin mitä on viime kuukausina antanut ymmärtää, ei hän ehkä voi enää olla vastuussa kaikesta siitä, mitä hänen lähihistorian hämäriin kadonnut esipersoonansa on tehnyt. Sanoessaan unohtaneensa pääministeri itse asiassa väittää: ”Se en ollut minä.”

Emme tietenkään usko hänen väitettään.

Mutta vaikka uskoisimme, voimme hieman ihmetellä. Onko henkilö, jonka muisti on noin lyhyt ja identiteetti pätkiväinen ja häilyvä, sopiva toimimaan valtiomiestehtävissä? Eikö vastuullisiin tehtäviin tarvita juurikin henkilöä, jolla on hyvä muisti, siis kyky pitää kiinni itsestään ja siten olla tekemisistään vastuussa?