Jos joku on valmis uhraamaan elämänsä sellaisen asian eteen, johon uskoo, on se sietämätöntä ja käsittämätöntä fanatismia.
Yleisesti hyväksyttyä on sen sijaan haaskata aikansa asioihin, joihin ei usko.
Kategoria: Absurdi
Leikin hinta
Kun luin, että kiireiset länsimaalaiset palkkaavat kiinalaisia pelaamaan videopelejä puolestaan, olin hetken aikaa innosta äimänä. Ehkä minäkin voisin palkata kiinalaisen, vaikkapa katsomaan niitä elokuvia, jotka haluaisin nähdä mutten ehdi. Ja ehkä joku suomalainenkin opiskelija voisi lukea puolestani kiinnostavia kirjoja, joihin aikani ei riitä – luultavasti jopa kohtuuhintaan.
Seuraavaksi tajusin, ettei uutisoitu ilmiö ole niin uusi, kuin miltä näyttää. Kun penkkiurheilija maksaa pääsystään jalkapalloareenan laidalle, tekee hän samaa: maksaa toisille siitä, että nämä leikkivät pallolla hänen puolestaan.
Yhteys saattaa näyttää pinnalliselta: penkkiurheilija maksaa jännittävistä hetkistä, kun taas tietokonepelihahmon omistaja maksaa statuksesta, voittamisen riemusta. Mutta yhteys ulottuu syvemmälle. Ajatellaan vaikka tietyn joukkueen fania. Hänellä on pelihahmonsa, jonka voiton eteen hän on valmis panostamaan. Ajatellaan sponsoria, joka hakee näkyvyyttä ja statusta tiettyä pelihahmoa tukemalla. Tai ajatellaan jonkin pelin kansallista edustajaa, jonka valmentamista tuetaan verovaroin (vai tuetaanko?)…
Me maksamme siitä, että toiset leikkisivät puolestamme.
Karmiina
suuttumus
”Minkäs teit, tyttö”, ruumis lausui matalalla äänellä. ”Minkäs teit. Tästä minä en enää koskaan nouse.”
Meristä Tuuli Touko Vilja Kuismaa
valhetta, brandyn, väsymyksen
Se liittyy karmaan
Vai niin sinä uskot
Karmiina tukehdutti Nipsun
ei koskaan tehnyt kenellekään pahaa
”Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus ei toistu!”
nopeasti nuorentavaa kollageenivoidetta à 49 euroa, hienonhienoa nukkaa tehokkaasti poistavan autoharjan 29 euroa, vatsalihaksia kiinteyttävän ja jo viikossa uskomattomia tuloksia antavan sähkötyynyhierojan 89 euroa
sormus. Vihreäkivinen, leveärenkainen kantasormus.
tunsi pimeyden kouran puristuvan ympärilleen
Oli uusi aamu, uusi ihmeellinen aamu heidän elämässään, ja synkeä menneisyys voisi nyt korvautua lupaavalla tulevaisuudella.
Kuollut sisko ja timpuri Keränen ja pehmeähuulinen Lasse Sjöblom sekoittuivat hänen päässään piinalliseksi houreeksi. He kaikki nauroivat hänelle, osoittivat sormellaan
Kuin pahantahtoiset salamat olisivat tanssineet hänen aivoissaan, pää tuntui räjähtävän, ja hän sulki silmänsä.
vihan
petturin
Kunhan leikitteli huvikseen ja huristeli hienossa tuolissaan punomassa juonia. Ei timpurikaan häntä koskaan rakastanut! Lasse Sjöblom ei välittänyt hänestä! Kukaan ei todella hänestä piitannut, ei edes äiti. Ei varsinkaan äiti, joka heitti puolustuskyvyttömät kaksoset kylmään kaivoon… Mielikuva sai Karmiinan irvistämään.
”Etpä tietenkään”, mutisi sisko ja tuijotti hänkin syyttävästi. Nyt kuolaava Kaspar, sinelmäinen Lasse ja sisko lähestyivät Karmiinaa vääjäämättä. – En minä tarkoittanut… Karmiina koetti tarttua siskoa kädestä, mutta tämä veti omansa pois.
Nyt tai ei koskaan! Tämä tilaisuus
Vihreäkivinen sormus
Aaro Keränen, Veljeskilta 19.4.1975
Elina
nyt hyvin
ei tarvitsisi enää
Hän näki heidät kaksi kaakeloidussa kylpyhuoneessa pesemässä hampaita kirkkaanvärisillä harjoilla.
Mutta jostain syystä mielikuva ei syttynyt. Hän keskittyi ja pinnisteli, mutta tulevaisuus ei tahtonut hahmottua. Viime yön jälkeensä jättämä raskaus ei suostunut väistymään.
Koti, koti, koti
Niissä oli jotakin painostavaa, ehkä se johtui äänettömyydestä. Linnut olivat kerta kaikkiaan lakanneet laulamasta
ei tavoittanut sitä
ajatus asfalttitiestä oli aiheuttanut
Hopeanhohtoinen
tien? Se ei ollut mahdollista. Ei
vapaudentunne
Ei ennen kuin viisi vuotta, kolme kuukautta ja viisitoista päivää sitten.
Vanhaa vihaa Maisa ei enää osannut lietsoa esiin.
Mihin ihmeeseen hän jalkoja tarvitsisi, jos halusi syventyä 1900-luvun alun kapinallisiin naistaiteilijoihin?
oksentaa
hänen aamurituaalinsa
napit
Vihreä teekään ei saanut häntä syöksymään vessaan.
Todellinen vallanjako oli alkanut selvitä Ninnille. Vihreää Vaaraa ei johtanutkaan rakohammas Kuisma vaan Meri, jadesilmäinen nainen. Häneen Ninni oli päättänyt luottaa. Meri ei turhia arkaillut, hän oli tuosta vain karistanut pölyt kannoiltaan ja tehnyt valinnan, ketkä sopivat tositoimiin. Mukaan eivät päässeet turhanjauhajat ja höpöttäjät.
vastaansanomaton varmuus
jättämään unelmat
”Ei ole rakkautta ilman oikeutta, ei ole oikeutta ilman taistelua, ei taistelua ilman yhteistä rintamaa…” Tyhjät sanat lapsuudesta kohosivat nyt ylös muistin sopukoista ja alkoivat täyttyä merkityksellä.
Jenkkiraudastahan löytyi
huumeita ja pitkin leviteltyjä
paitsi lopullinen
itsepuolustusta
Karmiina, jolla oli Elinan siniset silmät…
kassaneiti hymyili, koko marketti hymyili
Yksi niistä vilautti keskisormea, mutta Kauno Mielonen vain nauroi.
Pieni-ikkunaiset elementtitalot keräsivät seiniinsä auringon lämpöä ja hymyilivät kutsuvina, nekin olivat varmasti täynnä sellaisia pareja kuin he, onnellisia pareja ruokakasseineen!
Tultiin ja tultiin. Yksinhän sinä tulit. Täällä mitään lounasta ole. Ruuat on syöty. Kaapit on tyhjät. Mene muualle kerjäämään.
laittanut sota-aikana aivan
hemmoteltu
Ei Jussille. Ei isälle. Hänelle, pojalleen.
Ajatus rahasta luopumisesta tuntui äkkiä raskaalta.
Tilalle hän sai vain kaksi vaivaista paperinpalaa. ennen ei ollut!!
Sormus
syvästä halveksunnasta jota hän tunsi korun omistajaa kohtaan
Von Gylling, Järvinen
Vihreän Vaaran
– No, Karmiina sanoi. – Ensimmäiseen seitsemääntoista vuoteen ei juuri mitään. Mutta kaksi viime päivää ovat olleet tapahtumia täynnä.
ilmoitus ”väkivalloin kaapatusta bussista”
naamion kasvoiltaan!
Camilla Westerholm!
Ninni
viskattu
Liikarumuudesta
”Anarkiakoneessa?” Sana kuulosti hyvältä. Se toi Maisan mieleen sähköisen pyörätuolin. Ja Kalervon.
Suunnasta johon Camilla oli kadonnut pyyhälsi lyhyt vahtimestari Kalle. Nyt mies ei vaikuttanut lainkaan ujolta saati kohteliaalta. Mitään sanomatta hän asteli Maisan luo, tempaisi hänet syliinsä ja lähti kantamaan ulos. Ninni kipitti perässä.
oli luottanut hunajahiuksisen käärmeen lumoon
toisen kerran tänään
haihatustensa vuoksi!
se ei ollut häntä varten.
Ne eivät enää koskettaneet
Sisko oli katsonut häntä samoin ilmein kuin kaikki muutkin.
Ei hän enää saattaisi lähteä Eurooppaan, mitä ne siellä hänestä ajattelisivat? Nauraisivat ulos. Kaikki paljastuisi, kaikki oli jo nyt paljastunut. EI hän enää saattaisi tehdä muuta kuin kadota, painua maan sisään, kadota pimeyteen
saanut pahempiakin
Ilma oli hyinen, mutta hän ei huomannut sitä. Lassen valkeat kasvot katsoivat häntä pimeästä. Ne olivat kuoleman kasvot. Ne olivat aivan lähellä, yhä lähempänä, ja nyt ne sekoittuivat kuolleen Keräsen kasvoihin. ”Minkäs teit, tyttö, minkäs teit…”
Valmiustila
Aikaansaamaton kesälomailu alkaa ottaa voimille. Kun lapsikin on lomalla (mutta vaimo ei), on oltava jatkuvasti käytettävissä, valmiustilassa. Vanhempana oleminen on jonkinlaista päivystysvuoroa vielä silloinkin, kun lapsi ei välttämättä tapa itseään, vaikka isi sattuisikin vilkaisemaan jonnekin muualle.
Haluaisin jo tehdä töitä mutten voi. En yksinkertaisesti osaa keskittyä, jos milloin tahansa joku saattaa vaatia jotakin. Siispä pelaan jotakin idioottimaista tietokonepeliä kuin Tetristä ja puudun. Noin suurimmaksi osaksi.
Hän sai muuten lopulta pitkään kinuamansa kännykän, kun Tele teki tarjouksen, josta ei voi kieltäytyä. On hassua seurata kapistuksen käyttöä. 7-vuotias käyttää puhelinta ensisijaisesti multimedialeluna ja tekee sillä omaan kokeelliseen ja anarkistiseen tyyliinsä hyvin kummallisia juttuja.
Tässä jotakin helpoimmasta päästä, lyhyt dokumentti ihmisestä:
Oma puhelimeni on muuttunut useiden kastumisten ja putoilemisten seurauksena epävakaaksi, joten ensimmäistä kertaa eläessäni ostin itselleni kännykän. Ohjekirjassa on helmensä, kuten tämä:
Vähennä toistuvien liikkeiden aiheuttamien henkilövahinkojen riskiä
Kun lähetät tekstiviestejä tai pelaat pelejä, pitele puhelinta rennosti, paina näppäimiä kevyesti, käytä erikoistoimintoja (…) ja pidä usein taukoja.
Toistaiseksi uudenjähmeistä näppäimistä ei ole koitunut henkilövahinkoja.
Lopuksi vähän kitsch kuvapari.
Laiva ei uponnut, esitykset kyllä
En oikein ole sellainen organisoijaluonne. En saa edes omia asioitani pidettyä hallinnassa, saatika jotain kymmenen esiintyjän tapahtumaa. Joitain juttuja olisi pitänyt ehdottomasti tehdä toisin. Kuten markkinointi; kauppiaana olen vielä huonompi kuin organisaattorina.
Mutta se itseruoskinnasta.
Ohjelma uusälyttömyysillassamme oli kuitenkin mitä mainiointa, parhaimmillaan ihan sairaan hyvää: Harri Hertellin B-lausunto, Alvari Lumeen luento todellisuudesta, Miina Supisen proosaluenta, Eirikur Örn Norðdahlin lausuntaesitys, Alvari Lume Meteli Trio… nämä potkivat tällä kertaa kaikkein lujimmin, lainkaan väheksymättä muita esiintyjiä: Tuukka Hämäläinen, DJ Aivonkorjuu, Riikka Jäntti, Jaakko Rissanen, Matias Harju, Johanna Vainikainen-Uusitalo. Iso kiitos teille kaikille!
Tosiasiassa Supisen Miinan esitys oli varsin masentava. Yhtäkkiä tajusin olevani keskinkertaisuus, ja että joku toinen on kirjoittanut jotakin tismalleen sellaista, mitä en ollut edes ymmärtänyt haluavani osata kirjoittaa. Kuin yllättäen näkisi valon ja tajuaisi itse olevansa varjo.
Toivottavasti kunnon yöunet parantavat maailman. Viimeöiset jäivät aika vähäisiksi.
Myöh.lis. Arkistomateriaalia:
Taiteilija ja kylähullu
Mummo Mynämäeltä ajatteli kehittää uusälyttömyyden ajatuksia maalaismaiseen suuntaan. Kannatan ajatusta lämpimästi ja mietin, mitä eroa on modernilla taiteilijalla ja kylähullulla.
Kun miettii, millaisia ovat vaikkapa Ars 2009 -näyttelyn teokset Kiasmassa tai kokeelliset performanssit milloin missäkin… Ajatelkaa vaikka saitä jättivaginaa kuljetellutta taiteilijaa viime (?) kesänä…
Ero taiteilijan ja kylähullun välillä vaikuttaa lähinnä sosiaaliselta.
Tai oikeastaan kylähulluus on taidetta vahvimmimmillaan. Se asettuu vaihtoehdoksi ja haasteeksi yhteisön normeille ja vaatii reaktiota. Ensireaktio on tavallisesti se luonnollisin: naureskelu ja oudoksunta. Kylähullut ovat kuitenkin jättäneet syviä jälkiä paikallishistorioihin.
Isossa kaupungissa kylähulluja on enemmän, ja he voivat löytää toisensa. Taiteelliseen alakulttuuriin suhtaudutaan toisin kuin erillisiin yksilöihin. Ne ovat taas niitä taiteilijoita.
Outouden sallivassa modernissa kaupunkiympäristössä originellit ratkaisut eivät näyttäydy vahvasti puhuttelevana haasteena samalla tavoin kuin maalla joskus ennen. Kylähulluus on osa kaupungin normistoa eikä ehkä vaadi samanlaista rohkeutta ja mielenlujuutta kuin joissakin osissa maaseutuamme tai historiaamme. Vastaavasti kummallisten kokeilujen välitön ainakin impakti tai haaste rajoittuu helposti kylähullujen vertaisryhmän sisään.
Onkin kysyttävä, onko modernilla taiteilijalla mitään mahdollisuutta samanlaiseen impaktiin kuin kylähulluilla oli? Onko sielukkaalla älyttömyydellä enää haastevoimaa? (Sieluttomalla on: kissantappajat ja ”todellisiin surrealistisiin tekoihin” ryhtyvät ammuskelijat jättävät kulttuuriimme jälkensä.) Miten rikkoa dadaistisen yhteiskunnan käytösnormeja?
Aikakäsityksistä (2)
Joskus tuolla Genevessä vaimoni kertoi afrikkalaiselle työtoverilleen, että tulevana viikonloppuna kelloja siirrettäisiin tunnilla eteenpäin, kesäaikaan. Työtoveri kuvitteli, että vaimoni pilaili, ja kun sai kuulla puolivuosittaisesta kellojen kääntelystä, puisteli päätään ja nauroi eurooppalaisten hulluudelle.
Onhan tuon toimenpiteen perustelukin kuin jostakin hölmöläistarinasta: ”Matosta pitäisi tehdä pidempi, mutta kun ei ole aineksia… Vaan otetaanpa maton toisesta päästä!”
Nauraisin itsekin, ellei kellojen vääntely olisi myös väsyttävää, viheliäistä ja vahingollista touhua. Tosiasiassahan se jopa vähentää aikaa: vuorokausirytmien sorvaaminen tappaa.
Painossa nyt
Saattaa sisältää pähkinää.
Kuinka käy, jos nukahtaa kaupan lihatiskille?
Millainen murkina saa lapsen kasvamaan hetkessä jättikokoon?
Mitä tapahtui Mufffslurpfille, joka puhui ruoka suussa?
Saako sinappia sotkea ympäriinsä?
Kahdelle. Älä niele purematta.
Robotti, joka rakastui
Jotakin syvästi häiritsevää on uutisessa, jossa rakastumiseen ohjelmoitu ja itseohjelmoituva robotti meni vaarallisella tavalla sekaisin. Tutkimusryhmä pitää koetta epäonnistumisena, minä onnistumisena. Sillä vaikka suunnittelijat tavoittelivatkin tulevaisuuden hoivarobottien toiminnan kannalta hyödyllistä tunnetta, saivat he aikaiseksi aikaiseksi jotakin enemmän: rakkauden järjettömyyden.
Tavallaan en voi kuin ihmetellä, mikä se järkevä rakastumisen malli oikeastaan oli, jota hankkeessa etsittiin. Ehkä se sama, mitä ihmisetkin usein hakevat: ”Jos minä ihan vähän vain ihastun… Vielä vähän enemmän mutten liikaa. Sillä lailla maltillisen intohimoisesti…”
Kirjailijaelämää
Vilkaisu kirjailijan hommiin.
Aloitetaan vaikka siitä, että Suomen Nuorisokirjallisuuden Instituutista tuli kutsu, johon vastasin myöntävästi. Olen nyt mukana Onnimanni-palkintoraadissa, johon kuuluvat lisäkseni Kaisa Ahvenjärvi, Jukka Lemmetty, Kaisu Mikkola ja Marja-Leena Mäkelä. Tehtävä on minulle luonnollisesti suuri kunnia.
Toinen uusälytön illanvietto on myös järjesteillä. Merkitkääpä kalenteriinne 9.5. klo 19. Paikkana ravintolalaiva Wäiski. Ohjelmatiedot täsmentyvät lähiviikkoina, mutta odotettavissa on ainakin absurdia runoutta, musiikkia ja avauksia. Sitä ennen minut voi bongata Galleria Jangvan Slameissa:
Mutta kyllä minä kaiken sivussa olen ehtinyt kirjoittaakin. Faabelikokoelmani Ruoalla ei saa leikkiä menee painoon parin viikon päästä ja jakeluun huhtikuussa. Eksistenssifilosofinen tutkielmani Muumit ja olemisen arvoitus ilmestyy syksyllä, ja sen kanssa olen nyt aina yhtä vaikealta tuntuvassa ”kill your darlings”-vaiheessa. Pitää poistaa pari kohtaa, joiden ydinpointti on, että kattokaapas, kun olen fiksu, tämmösenkin hoksasin. Niitä kohtia kun kirja ei oikeastaan kaipaa.
Jukka Laajarinne 