Leikin hinta

Kun luin, että kiireiset länsimaalaiset palkkaavat kiinalaisia pelaamaan videopelejä puolestaan, olin hetken aikaa innosta äimänä. Ehkä minäkin voisin palkata kiinalaisen, vaikkapa katsomaan niitä elokuvia, jotka haluaisin nähdä mutten ehdi. Ja ehkä joku suomalainenkin opiskelija voisi lukea puolestani kiinnostavia kirjoja, joihin aikani ei riitä – luultavasti jopa kohtuuhintaan.

Seuraavaksi tajusin, ettei uutisoitu ilmiö ole niin uusi, kuin miltä näyttää. Kun penkkiurheilija maksaa pääsystään jalkapalloareenan laidalle, tekee hän samaa: maksaa toisille siitä, että nämä leikkivät pallolla hänen puolestaan.

Yhteys saattaa näyttää pinnalliselta: penkkiurheilija maksaa jännittävistä hetkistä, kun taas tietokonepelihahmon omistaja maksaa statuksesta, voittamisen riemusta. Mutta yhteys ulottuu syvemmälle. Ajatellaan vaikka tietyn joukkueen fania. Hänellä on pelihahmonsa, jonka voiton eteen hän on valmis panostamaan. Ajatellaan sponsoria, joka hakee näkyvyyttä ja statusta tiettyä pelihahmoa tukemalla. Tai ajatellaan jonkin pelin kansallista edustajaa, jonka valmentamista tuetaan verovaroin (vai tuetaanko?)…

Me maksamme siitä, että toiset leikkisivät puolestamme.