Jukka Laajarinne

Kolme asiantuntijalausuntoa

Ruoalla ei saa leikkä on viime aikoina arvioitu ainakin kolmessa lasten- ja nuortenkirjallisuuden erikoisjulkaisussa.

Vinskissä kirjan esittelee Anna Wessberg, 9 v, eli tämä on nyt niitä arvosteluita, joilla on kirjailijalle henkilökohtaisella tasolla erityisen paljon väliä. Wessberg pitää tarinoita ja henkilöhahmoja hauskoina, ja kritiikin yleisvaikutelma on positiivinen. Kirjoittaja oli kuitenkin jäänyt kaipaamaan pidempiä tarinoita, koska ”halusin kuulla, mitä seuraavaksi tapahtuu.” Joidenkin tarinoiden loppuja Anna Wessberg ei ollut ymmärtänyt, mutta toisin kuin moni aikuiskriitikko, uskaltaa kuin Sokrates hienosti ja rehellisesti myöntää ymmärtämättömyytensä.

Osa kirjan vitseistä ja ”opetuksista” on tosiaan tarkoitettu herättämään keskustelua ja kysymyksiä ennemmin kuin olemaan helposti nieltävissä.

Virikkeitä-lehdessä julkaistu Marja Suojalan arvio on ilahduttavalla tavalla jokseenkin täysin yhtenevä sen kanssa, mihin olemme kirjassa pyrkineet: ”[…] Laajarinne hallitsee lyhyen muodon mainiosti. […] Tarinat sopivat niin lapsille, nuorille kuin aikuisille, sillä niissä on samaan aikaan sekä konkreettinen että abstrakti, jopa filosofinen taso. […] Kirjan monitasoinen huumori viehättää, ja tarinat sopivat mainiosti myös ääneen luettavaksi […] Martti Ruokonen on tehnyt kirjaan graafisen kuvituksen, jossa yhdistyvät yksinkertaiset muodot ja hyvät oivallukset niin kuin tarinoissakin. Tarinan ydin saattaa kiteytyä kuvassa […]. Kirjan kokonaisuus on mietitty, eikä siinä ole mitään ylimääräistä. Nauttikaa, pienin annoksin!”

Onnimanniin kirjoittava Niina Broman on lukenut kirjan opettavaisten pelottelukertomusten pitkää traditiota vasten. ”[Laajarinteen ja Ruokosen] yhteistyö on jälleen kypsyttänyt hedelmän, joka yhtä aikaa hämmentää, naurattaa ja kauhistuttaa. […] Nämä humoristiset tarinat ovat riemastuttavan rehvakkaita, mutta ajoittain väistämättä liiankin rajuja kaikkein pienimmille lukijoille. […] Ruokosen kuvitus on ensi katsomalta suoraviivaista, mutta tarkemmin silmäiltynä merkityksillä leikittelevää.

[…] Lapsille kirjan jutut voivat olla paikoittain liian vaikeasti avautuvia ja aikuisille lastenkirjakonventiota ajatellen yksinkertaisesti liian raakoja ja ronskeja. Näennäisesti rajujen opetustarinoiden pohjalla piilee kuitenkin nerokas ja anarkistinen huumori, jonka vuoksi teosta ei kannata jättää tyystin unholaan. Suosittelen kokeilemaan!”

Lapsia on moneen lähtöön, kuten meitä aikuisiakin. Kirjan jutut on pääosin kirjoitettu tyttärelleni, kun hän oli kolmevuotias. Muistan, miten hän aamuisin heti herättyään taapersi työhuoneeseeni, istui syliini ja pyysi: ”Lue! Mitä sinä tänään olet minulle kirjoittanut?” Moni muukin 2-5 -vuotias lapsi on kuulemma jutuista pitänyt, joten lukijoiden kannalta isoimmaksi ongelmaksi muodostunevat juuri leperteleväiset lastenkirjakonventiot. Rajujen juttujen kun oletetaan sijoittuvan menneille ajoille niin tapahtumiltaan kuin kirjoittamisajankohdaltaankin, eikä sellaisia pitäisi enää nykyään kirjoittaa. Mitään Grimmin satuihin, Jörö-Jukkaan, Maxiin ja Moritziin tai erinäisiin suomalaisiin kansansatuihin verrattavia raakuuksia kirjassani ei kuitenkaan ole.

Mutta tunnustetaan: yksi jutuista pelotti silloin aikoinaan tytärtäni. Yllättäen ei kuitenkaan yksikään niistä, joita aikuiset pitävät hurjimpina. Pelottavaa oli hänen Mies makkarana -tarinasta kehittelemänsä uhkakuva, että joku vieras ihminen ostaisi hänet vahingossa kaupasta.

Hurjan normaalia

Eviran sanoin OE:n kuvaamilla sikatiloilla ”näyttää hurjalta mutta ihan normaalia.”

Emakon pitäminen porsimishäkissä aloillaan, kun porsaat syövät märkivää avohaavaa, on ihan okei, säädösten ja normien mukaista hommaa. Joitakin ”puutteita” joillain tiloilla joudutaan kuitenkin korjaamaan.

Olisikohan ollut Lipposen kaudella, kun talouspuhe tappoi politiikan? Siitä lähtien on maassamme on toteutettu yhtä ainoaa arvojärjestelmää: yhteiskunnallisessa päätöksenteossa korkein arvo on nyt raha.

Silloin, kymmenen vuotta sitten, puhuttiin vielä uusliberalismista. Enää ei puhuta, koska uusliberalismi on vallitseva tausta-ajatus, jokseenkin kaikkien nielemä ideologia. Sitä ei enää nähdä. Ainoastaan poikkeamat normista nähdään. Vanhan ajan vasemmisto, ammattiyhdistysliikkeet esimerkiksi, ovat osa ongelmaa: suomalainen duunari syö globaalin kapitalismin kädestä, ja siksi protestit koskevat korkeintaan pieniä yksityiskohtia kuten sitä, mikä on työn hinta. Perinteinen vasemmisto ei siis oikeastaan ole vasemmistoa ensinkään.

Ja tähän väliin voisi viitata erääseen Žižekin havaintoon: uusin talouskriisi ei lainkaan nakertanut rahaideologiaa. Sen sijaan se osoitti, että millään muulla ei ole väliä. Kaiken muun voi jättää sikseen, kunnes talous taas on ”kunnossa”.

Rahan vuoksi eläintä toden totta saa kiduttaa, kuten Evirassa on todettu. Sen sijaan yksittäinen ihminen ei saa tehdä samaa tekoa välittömän nautinnon, uteliaisuuden, taikauskon tai järkyttämisen halun vuoksi. Jos kohtelen koiraa samoin kuin sikoja kohdellaan, saan poliisin kimppuuni. Sen sijaan rahatalous voi pyhittää epäinhimillisen toiminnan, tehdä siitä ”normaalia”.

Uusliberalistiseen retoriikkaan kuuluu tietenkin ajatus, että kulutusmahdollisuuksien lisääminen tekee yhteiskunnasta demokraattisemman. Suuret massat voivat äänestää lompakollaan; sen kun vain ostavat eettisempiä tuotteita ja lopettavat valittamisen. Ostosvalinnoillaan ihmiset määräävät, miten asioita tuotetaan.

Teoriassa tuo on ehkä totta. Käytännössä kuitenkin propagoidaan aivan muiden asioiden puolesta, kuten vaikkapa siellä, missä talouden toimijoita kasvatetaan: Helsingin kauppakorkeakoulun kansainvälisen talouden professori esimerkiksi vastustaa reilua kauppaa varsin äänekkäästi – ideologisen retoriikan sisäisellä logiikalla Pertti Haaparanta pyrkii vakuuttamaan ihmiset siitä, ettei kaupassa kannata yrittää tehdä arvovalintoja. Oikeastaan pahempaa: kaupassa ei pitäisi tehdä arvovalintoja.

Tai oikeammin: kannattaa valita yksi ja tasan yksi asia: raha.

Näin ihmiset tekevätkin. He eivät äänestä lompakollaan vaan lompakkoaan. Itseisarvo ei alistu jonkin muun välineeksi.

Meteli voidaan toki nostaa, jos pyhää koetaan loukattavan, kuten silloin, kun Jokeri-arvonnan tunnushahmo muutettiin liian vulgääriksi.

Ja jossain joku kituu.

Sori vaan, ihmiset, mutta päivittäiset valintanne eivät ole pelkästään arvovapaita ja nihilistisiä. Ne ovat pahuuden valitsemista.

Aihetta onnitteluihin

Suomen Nuorisokirjailijat on julkistanut tuoreet Topelius- ja Lydecken-palkintoehdokkaat. Lista näkyy siellä sun täällä, kuten esimerkiksi Marika Laijärven blogissa, jossa on lisäksi jatkopohdintaa aiheesta. Onnittelut kaikille ehdokkaille, ja tutuille aivan nimiltä mainiten:

Karo, Salla, Sari, Terhi, Elisabet, Tittamari ja Marja-Leena – onnea!

Porsaat, delfiinit ja suora toiminta

Olen yksi niistä miljoonista ihmisistä, joiden tyytymättömyys asioiden tilaan purkautuu ensisijaisesti jupisemalla, kirjoittelemalla ja jossain määrin siinä, miten teen kulutusvalintoja. Neljällä sanalla: vaaraton systeemin kesyttämä kaveri.

Aloin taas ajatella asiaa aktiivisemmin, kun näin pari päivää sitten elokuvan The Cove, jossa kerrottiin delfiiniaktivistien monimutkaisesta projektista laittomuuksien ja brutaalin teurastuksen paljastamiseksi. Elokuvan aktivistit olivat kypsiä aikuisia ihmisiä, joita ei silti oltu kokonaan nujerrettu. Amerikkalaisen pragmatismin valoisa puoli: asioille voi todella tehdä jotain.

Nostan The Coven toimijoille hattua, aivan kuten nostan hattua niille kotoperäisille aktivisteille, jotka ovat käyneet paljastamassa, mistä on aikamme sikateollisuus tehty. (Tossa sulle, Mikko, yksi syy vastustaa nykymuotoista kapitalismia: ne heikot todella kärsivät, joilta ei kysytä. Viiden pennin tähden.)

On muuten viime päivinä ollut luomuliha vähissä kauppojen hyllyillä; veikkaan, että äkkiä kasvanut kulutus on jostain muusta myynnistä pois.

Niin, ja sekään ei harmita, että Berlusconi sai turpiinsa. Oikeaan osoitteeseen meni. Kirkolla päähän!

Mutta miksi niin harva toimii? Miksi me kaikki vain kitisemme? Mistä on tämä toiminnan eteen nostettu kynnys tehty?

Kylläpä minua hemmotellaan

Lehdistötiedote. Vapaasti julkaistavissa 9.12. klo 19.00

Atenan taidepalkinto Jukka Laajarinteelle

Atenan perinteinen taidepalkinto on annettu tänä vuonna kirjailija Jukka Laajarinteelle. Laajarinne on tunnettu lastenkirjailija, joka laajensi tuotantoaan aikuisten tietokirjoihin teoksella Muumit ja olemisen arvoitus. Se yhdistää oivalluksia herättävällä tavalla Tove Janssonin Muumi-tuotannon filosofiaan, erityisesti eksistentialismiin. Muumit ja olemisen arvoitus on hämmästyttävän hyvin kirjoitettu tietokirja, joka avaa eksistentialismin muumien ystäville – ja päinvastoin. Kirjan luettuaan jää pohtimaan omia arvojaan ja maailmaa ympärillämme, mikä on erinomaisen kirjan merkki.

Atenan tämän vuoden taidepalkinto on Tarja Teräsvuoren sekatekniikalla toteutettu teos. Atenan taidepalkinto on jaettu jo kaksitoista kertaa.

Iso kiitos Atena-kustantamon väelle! Mieltä lämmittävä yllätys.

Paras ase

Isä ja tytär lukevat yhdessä Rosa Liksomin ja Klaus Haapaniemen Nekoa. He pysähtyvät kerronnaltaan varsin haastavan kirjan loppupuolella katselemaan aukeamaa, jossa samuraijoukko ryntää hyökkäykseen.

Tyttö (osoittaa erään samurain kädessä olevaa pitkävartista ja raskasta puunuijaa): Minun mielestäni tuo on noista paras ase.

Isä: Minä luulen, että nuo keihäät ovat parempia. Katso, millaiset terät, niillä voi sekä pistää että lyödä. Ja ehkä nuo pyssytkin ovat aika hyviä, kun niiillä voi ampua vihollisen jo kaukaa. Jos ne vaan ovat tarpeeksi tarkkoja.

Tyttö: Mutta tuolla nuijalla on varmaan aika vaikea tappaa ketään… Siis mitä, onko sinun mielestäsi hyvä, että aseilla tapetaan?

Jäätilanne Valkealassa

Jäätiedote 6.12.09

Valkeala, Rasi: Nihkeää.

Žižek Helsingissä, osa 2: Lisää luentomuistiinpanoja

Tiistai, kello 14-16:30, Teatteri Kiasma

Žižekin pääteemana näyttää tänään olevan valta. Luento käsittelee välillä myös elokuvia ja sensuuria ja sen sellaista, mutta yritän nyt keskittyä esityksen punaiseen lankaan.

Valtarakennelmat, totalitääriset systeemit jne. perustuvat riettaisiin, epämiellyttäviin rituaaleihin. Esimerkkinä vaikkapa simputus armeijassa (tai kepeämmät ja kotoisammat tapaukset koulumaailmasta: nahkiaisten ja penkkareiden nöyryytysluonne). Rituaalien kautta systeemi sitouttaa jäseniään.

Jaetut törkeydet yhdistävät. Sen sijaan niiden puuttuminen saattaa olla merkki siitä, että yhteenkuuluvuutta ei ole. Esimerkiksi Jugoslavian eri kansojen välinen rasistinen vitsailu oli aikoinaan hyvin tavallista mutta katosi kuvioista 80-luvulla – samaan aikaan kun nationalismi alkoi nostaa päätään.

(Blog.huom: Poliittisesti korrektin kielen vaatimuksessa olen näkevinäni samantapaista kehitystä. Esimerkiksi N-sanan joutuminen pannaan indikoi nähdäkseni sitä, että eräiden ihmisryhmien välille alkoi kehittyä vihasuhteita. Ennen negatiivista poliittista kehitystä sana oli käyttökelpoinen. Suhde lienee, Žižekin ajatuksen mukaisesti, kaksisuuntainen: korrektiuden vaatimus tuskin tosiasiassa kaventaa eri ihmisryhmien välistä juopaa vaan ennemminkin syventää sitä.)

Voimakkaat valtarakennelmat, eritoten totalitaariset systeemit, ovatkin luonteeltaan karnevalistisia. Stalinin Neuvostoliitto mielipuolisine näytösoikeudenkäynteineen ja hulluine kuninkaineen noudatti jokseenkin täydellisesti karnevaalien nurinkurintodellisuutta. Sama juttu natsien kanssa: systeemi oli houkutteleva, koska se antoi jäsenilleen rietastelun vapauden, ei siksi, että se tarjosi jämptiä pysyvyyttä. Žižekin aikanaan jututtamat serbinationalistit vahvistivat: eivät he toimineet muukalaiskammon ohjailemana, vaan siksi, että järjestelmän osana pääsivät harjoittamaan väkivaltaa ja raiskailemaan.

Totalitaarisen systeemin lupaus on siis tämä: näyttäydy siististi, niin systeemi antaa sinulle vapauden tehdä salaa ihan mitä huvittaa. Yhdestä esimerkistä käy myös katolisen kirkon tapa suojella lapsenraiskaajapappejaan.

Kun totalitarismi vaatii yksilöllisyydestä luopumista ja tietynlaisen ulkokuoren pitämistä ja lupaa rajattomia elostelunmahdollisuuksia, toimii nykyinen liberalistinen länsimaailma päin vastoin: meiltä vaaditaan rajatonta itsemme toteuttamista, mutta se johtaa massakäyttäytymiseen ja itsestä luopumiseen.

Jotta systeemiä voitaisiin vastustaa, ehdottaa Žižek arvokkuuden ja kurinalaisuuden palauttamista tai nostamista vasemmiston uusiksi perusarvoiksi.

Metaa ja retoriikkaa

Eräs Žižekin molemmilla luennoilla toistuneista kritiikin kohteista oli se, miten me ostamme aneita, ja miten me ikään kuin kerromme itsestämme valheellisia tarinoita välttyäksemme tosiasioiden kohtaamiselta. Elämme vahingollista elämää, näyttelemme erilaisia rooleja, esimerkiksi maailman parantamista mutta emme tosiasiassa toimi minkään muuttamiseksi.

Olisi kiinnostavaa tietää, montaako kuulijaa pointti puhutteli. Päälle päin se ei tietenkään näy. Kansainvälisen megatähden ympärillä oleva henkilöpalvonnan ilmapiiri sen sijaan näkyi. Paikan päällä ikään kuin käytiin näyttäytymässä Žižekin läheisyydessä, oltiin olevinaan tiedostavia ja radikaaleja. Jotkut kuulijat jopa poseerasivat valokuviin Žižekin vierellä. Tunnustan, että minäkin kävin pyytämässä signeeraukset kirjoihin.

Voi olla, että Žižekillä ei ole tosiasiallista valtaa maailman menoon, mutta paljonko hänkin on kaupallinen tuote, radikaaliuden unelma, jonka voi ostaa pelkällä läsnäololla kuin rock-konsertin?

Ja, päivän aiheeseen liittyen: paljonko tilaisuuksia hallinnut ilmapiiri oli juuri karnevaalin – jaettujen törkeyksien, alatyylisiä puhuvan professorin ja niille yhdessä nauramisen – synnyttämää?

Päivän piristykseksi lisää totalitarismikritiikkiä Sloveniasta. Tanz mit Laibach:

Žižek Helsingissä, osa 1: Luento Porthaniassa

Päästäisitkö tyttäresi elokuviin tämän miehen kanssa?

Sain maanantaina sähköpostia Anu Nyymiltä. Slavoj Žižek puhuisi Porthaniassa jo samana iltapäivänä aiheesta What does it mean to be a communist today? ja tiistaina Kiasmassa aiheesta Cinema and ideology: report from battleground.

Tässä joitakin huonosti jäsenneltyjä, luultavasti myös epäolennaisia hajapoimintoja maanantain esityksestä.

Retoriikka

Jälkimodernin filosofian hassu superstara veti salin tupaten täyteen, noin 600 ihmistä. Ilma oli kuumaa ja huonoa, alustus kesti reilut kaksi tuntia. Yleisö pysyi kuitenkin hereillä.

Esiintyjä oli nimittäin kovin karismaattinen: professorin ääntämys oli mitä oli, puhe ikään kuin takelteli, ajatus kuljeskeli epämuodollisen keskustelun eksyilevää logiikkaa noudattaen ja alatyylinen sanasto antoi ilmaisuvoimaa. Selkeät elävän elämän esimerkit antoivat filosofoinnille konkreettisia merkityksiä, joita kuka tahansa kuulija pystyi ymmärtämään.

Žižekin ajatuksenjuoksua oli yhtä helppo seurata kuin punaisen langan löytäminen oli vaikeaa. Ja mikä parasta: kunnon psykoanalyytikkona hän puhui seksistä jokseenkin koko ajan (tämän käyttäytymisen takana olen näkevinäni varsin inhimillisiä motiiveja).

Taitava kaveri.

Sisältöjä

Esitys käsitteli pääosin tuttuja juttuja: kapitalismin voittokulku rakentuu yhteisen tai ei-kenenkään yksityistämiselle. Otetaan vaikka Bill Gatesin tapaan yleisesti ilmassa roikkuvia ajatuksia ja monopolisoidaan ne.

Tai: patentoidaan geenejä, joita on tähän asti saanut viljellä ilmaiseksi.

Tai: ruvetaan myymään vasemmistolaista ajattelua esimerkiksi reilun kaupan tuotteina.

Tässä viimeisessä on kysymys modernista anekaupasta, hyvän omantunnon myymisestä ja ostamisesta, jonka surullinen seuraus on, että me jälkimodernit vasemmistolaiset emme loppujen lopuksi tee maailman muuttamiseksi yhtään mitään.

Kapitalismi pystyy valtaamaan miltei mitä tahansa arvojärjestelmiä, ja niinpä vastakkainasettelut ovat hämärtyneet tai muuttuneet kuvitelmiksi. Yhdysvalloissa republikaanit käyttävät perinteistä vasemmistolaista retoriikkaa: ”Kylmät suuryritykset käyttävät hyväkseen yritteliästä ja rehellistä ja työtätekevää Amerikan kansalaista. Me olemme tämän kansalaisen puolella!” aivan kuten Niinistö esiintyi työväen presidenttiehdokkaana.

Anekdootti:
Haastattelija (joskus kauan sitten): Sinulla on hevosenkenkä tuolla oven yläpuolella. Uskotko, että se tosiaan suojelee taloasi onnettomuudelta?
Niels Bohr: En tietenkään usko. En minä taikauskoinen ole.
Haastattelija: Miksi se sitten on siinä?
Niels Bohr: Minulle sanottiin, että se toimii, vaikkei siihen uskoisikaan.
Žižek: Demokratia on kuin tuo hevosenkenkä, ja me olemme kuin Niels Bohr.

Toiminnan ja ajattelun väliin on rakennettu kuilu.

Miten sitten tulisi toimia? Olisi ainakin lakattava ostamasta unelmiaan. (Ehkä niitä olisi sen sijaan ryhdyttävä toteuttamaan?) Olisi keskityttävä vaalimaan yhteistä (communal) yhteisenä.