Kirjoittaminen – Sivu 5 – Jukka Laajarinne

Painii kirjojen kanssa

Jokakeväinen keskustelu romaanitaiteen kriisistä on täällä taas. Kuten Marko Hautala bloginsa kommenttilaatikossa toteaa: ”Lukijoiden ja kirjallisuuden ammattilaisten välillä on muuten joskus melkein huvittavan suuri kuilu.” Kyllä. Tämä kuilu on niin vanha, kuin minkä näin nuorena ihmisenä pystyn muistamaan. Ja, mikäli esim. Simone de Beauvoiria* on uskominen, vieläkin vanhempi.

Joskus viime vuosituhannella ihmettelin lukijan positiostani käsin kirjailijahaastatteluita, joissa fiktion kirjoittajat kertoivat, etteivät juurikaan lukeneet kaunokirjallisuutta. Enää en ihmettele. Me ammattilaiset (”Puhu vain omasta puolestasi!”) luemme teemojen rehellistä käsittelyä, kieltä, rakennetta ja kirjoittamisen tapoja.

Kun avaamme kirjan, alamme kamppailla sen kanssa.

Jos oman, keskeneräisen teoksen kanssa painimiseen kuuluukin aimo annos leikkiä ja hauskanpitoa, kohdataan vieras romaani useimmiten aika tosissaan. Vieraalle romaanille ei helposti antauduta, vaan sitä lähestytään kirurgin veitsi (sellainen vanhanaikainen ja iso, samanlainen kuin Viiltäjä-Jackillakin aikoinaan) kädessä: ”Mistäs sinut on tehty?”

Ja tiedättekö mitä? Puukottajan ja puukotettavan välinen suhde saattaa toisinaan olla hieman hankala.

Puukottaja saattaa uhrinsa sisäelimiä erotellessaan muistella lapsuuttaan ja ihmetellä, mihin kaikki ilo painimisesta on mennyt. Vastustajat ovat muuttuneet tylsemmiksi: niillä on kaikilla samanlaista moskaa sisällään. Ne ovat varmaan sisäsiittoisia?** (Paitsi jotkut, ne jotka ovat kehittyneet niin taitaviksi ja kieroiksi, ettei niihin saa tuikattua reikiä ja ottelu tuntuu silloinkin todella tylsältä.)

Mutta ehkä vika ei olekaan vastustajissa? Ehkä puukottaja on itse muuttunut? Hän on ehkä unohtanut, ettei lapsuuden leikkipainissa juuri koskaan käytetty veistä. Ja se, minkä hän on erityisesti unohtanut, on antautumisen taito. Jotta paini pysyisi hauskana ja jotta vastustajan saa innostettua antamaan touhuun enemmän, on tälle joskus annettava periksi***. Annettava vastustajan viedä, vaikkei hän olisikaan erityisen hyvä. Vain silloin voidaan nähdä, mitä hän osaa, eikä pelkästään sitä mitä hän ei osaa.

Olen joskus melko kevyenkin juonivetoisen viihteen vietäväksi antautuessani havainnut: juuri tämä oli sitä, mikä minut kirjallisuuden pariin toi, ja minähän… hyvänen aika, minähän nautin siitä edelleen!

—

* Jokin essee aiheen tiimoilta taisi olla kokoelmassa Onko Sade poltettava? Sen lukemisesta on kuitenkin sen verran aikaa, että saatan muistaa kaiken ihan väärin päin.

** Sama puukottaja saattaa kuitenkin mielellään käyttää aikaansa kirjallisuusesseiden kanssa keskustelemiseen. Niissä hän ei sisäsiittoisuutta häiritsevässä määrin näe. Ne nyt vain ovat kirjallisuusihmisten kirjallisuudesta kirjoittamaa kirjallisuutta kirjallisuusihmisille.

*** Tarkoitukselliset häviämiset kuuluvat myös rottien väliseen painiin. (ks. esim. Pellis & Pellis: The Playful Brain)

Erään rikossarjan juonenkaaresta

Kuten pari päivitystä sitten kerroin, viihdytyn ihan mielelläni kaikenlaisen juonivetoisen ja sisällöttömänkin kerronnan äärellä, jos sen eteen ai tarvitse nähdä erityisesti vaivaa. Televisiosarjojen töllöttäminen on parasta huumetta. Eräs sarja, jota olemme vaimoni kanssa katsoneet nyt jo neljän tuotantokauden ajan, on moottoripyöräkerhon toilailuista kertova Sons of Anarchy.

Sarjasta tekee mielenkiintoisen se tosiasia, että se on melkein millä mittarilla tahansa tarkasteltuna huono.

Jopa sarjan keskeisimpien hahmojen näyttelijätyö on aivan käsittämättömän kökköä erityisesti kolmen ensimmäisen tuotantokauden aikana. Juonessa piisaa aukkoja ja epäuskottavuuksia. Kerronta kulkee pääasiallisesti sen varassa, että kaikki valehtelevat toisilleen, ja valheiden paljastumisen seuraukset voivat olla jopa kuolettavat. Tarinan dramatisointi on monesti toivottoman pöljää. Nämä ovat kiistämättömiä tosiasioita, jotka kuka tahansa voi nähdä itse. Lisäksi sarja edustaa lajityyppiä, joka ei oikeastaan kiinnosta: se on jatkuvajuonista ihmissuhdesaippuaa, johon on kipattu kilokaupalla – ei enää mausteeksi vaan keskeiseksi raaka-aineeksi – brutaalia, usein huonosti perusteltua väkivaltaa ja murhia.

Ydinjuoni on suorastaan arkkityyppinen: siinä on semmoinen isätön nuori mies, joka yrittää kasvaa dominoivan äitinsä vaikutusvallasta omilleen, eikä asia ihan hirveästi etene.

Ja koukussa ollaan. Odotamme jo viidennen tuotantokauden saapumista kauppoihin. Miksi näin?

Itseäni on sarjassa kiehtonut erityisesti tapa, jolla sen jännitettä rakennetaan. Se yhtyy eräiltä osin klassiseen juonenkaaren rakentamiseen, mutta poikkeaa siitä samalla radikaalisti. Tämä saattaa toki olla se tavallinen kuvio jatkuvajuonisissa sarjoissa, mutta sitähän minä en tiedä, kun tunnen alaa kovin huonosti.

Klassisessa tarinassa jännitettä kasvatetaan tai tihennetään nurin käännetyn vinoutuneen U-käyrän mukaisesti, kunnes käänteen jälkeisessä loppuhuipennuksessa tilanne laukeaa ja lopussa kaikki on ohi. Tämä on verrattavissa vaikkapa seksuaaliaktin etenemiseen.

Seksuaaliaktista klassinen tarina kuitenkin poikkeaa sikäli, että mitä jännittävämmäksi tarina muuttuu, sitä huonommin sen sankareilla menee. Tarinan alkupuolella protagonistin ongelmat kasaantuvat ja hän vajoaa yhä syvemmälle ja yhä epätoivoisemaan tilanteeseen, kunnes ollaan tilanteessa, josta on miltei mahdoton päästä enää jaloilleen. Käänne kuitenkin tulee, ja tarinalla on onnellinen loppu.

Sons of Anarchyn tarina ei kuitenkaan etene näin. Se alkaa samalla tavalla kuin perinteinen kertomus: päähenkilöillämme on konflikteja, jotka jakso jaksolta syvenevät, kunnes tullaan tilanteeseen, josta päähenkilöiden on lähes mahdoton enää selvitä, ja joka vaatii käänteen tekevää kliimaksia, koska huonomminkaan ei enää voi mennä.

Tulee seuraava jakso, ja käsikirjoittajat onnistuvat tuotantokaudesta toiseen yllättämään: jengillä menee vielä huonommin. Juuri tämä on Sons of Anarchya luonnehtiva ja sen kantava tunne-elämys: ”No nyt… nyt niillä menee todella huonosti!”

Tämä on ikään kuin – jos edelleen sallitte seksuaaliaktiin vertaamisen – ikuinen paha orgasmi.

Kansikuva

Ensikohtaaminen syntymässä olevan kirjan kansikuvan kanssa on aina kohottava kokemus. Se on vihje konkretisoitumisesta, siitä miten ajatus, vuosia kehitelty idea on muuttumassa joksikin käsin kosketeltavaksi ja todeksi. Lisäksi se on yksi ensimmäisistä hetkistä, jolloin kirjailija kohtaa jonkun muun tulkinnan tekstistä.

Timo Mänttärin kansikuva syksyllä ilmestyvän romaanini 72 on, paitsi graafisesti harvinaisen tyylikäs, myös erityisen onnistunut tulkinta kirjan aiheista. Avautuu – minulle – ainakin kolmeen eri suuntaan yhtaikaa.

Wautsi-wau!

Muutokset lienevät vielä mahdollisia.

Edistymisraportti

Helena Hovila kysyi kommentissaan, sainko kässärini valmiiksi. Vastataan tässä: kyllä sain. Tai no, valmiiksi ja valmiiksi… Ainakin jätin sen jo kustantajalleni Atenalle. Julkaisuajankohdaksi on suunniteltu ensi syksyä.

Esikoisteokseni jälkeen en muista jännittäneeni minkään käsikirjoituksen jättämistä näin kovasti. Syitä on ainakin kaksi:

1) Sensiibeli aihe. ”Väärin” luettuna kirja saattaa suututtaa useampaakin tahoa, vaikkei se olekaan tarkoitukseni.

2) Täysillä mennään. Edellisen romaanini Kehyksen tavoin 72 on kaikki tai ei mitään -hanke. Kehyksen kohdalla en osannut jännittää, koska odotusarvonani oli se ei mitään. 72:lla tavoittelen kaikkea.

Käsikirjoituksen useat kökköydet punkesivat tietenkin tietoisuuteen heti sen jätettyäni. Sitä ja sitä ja sitä olisi pitänyt vielä muuttaa; kyllä nyt hävettää. No, tästä se editointi vasta alkaa, höylääminen ja hiominen ja poraaminen ja mitä kaikkia työvaiheita siihen kuuluukaan.

Onneksi se on nyt hetken aikaa poissa käsistäni ja mielestäni, silä Suomen Alppikerho, Suomen PEN ja Helsingin kirjailijat ry. ovat työllistäneet minua jo viikon verran yhteensä jokseenkin täysipäiväisesti. Lisäksi olemme muuttamassa vuoden lopussa, ja sitä ennen pitäisi myydä asunto. Antakaa vinkki, mikäli tunnette jonkun, joka haluaa ostaa kulttuurikodin Espoon lapsiystävällisestä Olarista (3H + K, 60 neliötä, hp 150.000 €)!

Ehkä tuossa on tarpeeksi selityksiä siihen, miksi blogi ei ole oikein päivittynyt? Matka kesäisestä miksi-mitään-ei tapahdu -olotilasta miksi-kaikki-tapahtuu-samaan-aikaan -tunnelmaan oli kovin lyhyt. Vertikaalista pinoamista, kuten progemies Thomas Hylland Eriksen asian ilmaisee.

Ai niin, WSOY:ltä pitäisi – myös ensi syksynä – tuleman kuvakirja nimeltä Isä vaihtaa vapaalle. Kuvittajana Timo Mänttäri.

Havaitsemassa

Luen ja parantelen romaanikäsikirjoitusta tarkoituksenani lähettää se kustantajalle aivan lähiviikkoina. Eräänä päivänä vastaani tuli kaksi huonoa lukua peräkkäin. Niissä sanottiin jotakin olennaista, mutta ne tuntuivat väsyneiltä ja elottomilta. Missä vika?

Aikani mietittyäni tajusin, että kumpikin luku sijoittui minulle hyvinkin arkisiin ympäristöihin. Taustat joissa henkilöt toimivat ja keskustelivat, olivat kuin harmaata kohinaa tai korkeintaan todella isolla pensselillä vetäistyjä lavasteita. Eihän sellainen sovi! Jos henkilöt hengittävät lavasteiden pahvia, he muuttuvat itsekin pahviksi. Heidät on vietävä aitoihin ympäristöihin.

Tässä tulee kuvaan eräs kirjoittamisen tärkeimmistä työvaiheista: havainnoiminen. Havaitsemisen taito ei ole lahjakkuuskysymys, luulen, vaan tahdon asia. Jos ympäristöön tai henkilöön suhtautuu kuin tylsään tapettiin (joka sekään ei oikeassa tahtotilassa ole tylsä), siinä ei näe mitään – useimpiin ihmisiin ja useimpiin paikkoihin me suhtaudumme juuri näin.

Kirjoitin romaanini kuvauspaikkaluettelon ja kävin tutustumassa sen kohteisiin. Muutamassa päivässä sain kootuksi parikymmentä sivua ympäristön yksityiskohtia. Kaikkea materiaalia en tietenkään käytä – kirjan pääpointti ei ole maisemakuvauksessa – mutta nyt tiedän monesta paikasta paljon enemmän. Paikoista, joissa olen viettänyt tunteja tai joiden ohi tai läpi olen kävellyt kymmeniä kertoja ilman, että mitään on jäänyt mieleeni. Lisäksi jouduin korjaamaan käsityksiäni sellaisista kohteista, joihin en ollut koskaan aiemmin päätynyt, koska olin kuvitellut ne todellisuutta tylsemmiksi.

Havaintojen ylöskirjaamisen menetelmä poikkeaa jossain määrin yllätyshakuisesta derivoimisesta eli haahuilusta, mutta tarjoaa runsaasti löytöjä. Tavoitteellisina ja kerronnalle alisteisinakin nämä havaintoretket olivat kenties virkistävimpiä proosatyöpäiviäni vuosikausiin.

Kirjan aika: Tabut eli mistä nuorille ei saisi kirjoittaa ja miksi

Verkatehtaalla Hämeenlinnassa on paraikaa meneillään Kirjan aika -tapahtuma. Osallistun paneelikeskusteluun kello 13. Tervetuloa kauhistelemaan!
Tapahtuman ohjelma tämän linkin takana.

Haja-ajatuksia David Mitchellin Pilvikartastosta

Muun muassa Žižek on hahmotellut, että kun kapitalismi nielaisee kiinalaisen kulttuurin, syntyy entistä säälimättömämpää ja ihmisyksilöstä piittaamattomampaa kapitalismia. Eräässä Pilvikartaston tarinatasossa David Mitchell puolestaan visioi synkän tulevaisuuden, jossa juche-aate on kapitalisoitunut. Vaikka lopputulos on melko tutunomainen totalitäärinen systeemi hyväksikäyttää huumattuja klooneja -kertomus, on ajatuksessa juchen ja kapitalismin fuusio itsessään jotakin sykähdyttävää. Jotakin, mikä jää kummittelemaan.

Pilvikartasto on kuuden kerrontatason muodostama kokonaisuus. Hauskaa tässä kehyskertomusten kuilussa on se, että se on väärin päin. Varhaisempaan aikaan sijoittuva kertomus ympäröi myöhempää eikä tavanmukaisesti päinvastoin.

Pian toisen kertomuksen alettua aloin huomata juonielementtien ja teemojen toistoa ja inspiroiduin (näin toimivat kirjailijan aivot): Jospa kirjoittaisinkin erillisten tarinoiden kokonaisuuden, joiden henkilöille toistuisi samankaltaisia tilanteita ja asetelmia erilaisissa historiallisissa konsepteissa, ja pohjimmiltaan ne henkilöt olisivatkin yksi ja sama, jälleensyntymien jatkumossa, muistamatta mitään aiemmista elämistään… Ja jos se kasaisi itselleen hyvää karmaa, se voisi vaikka päätyä lopulta jonkinsorttiseksi jumalaksi ennen kuin pääsisi eroon ikuisesta kierrosta. Olisiko tämä rakenteellisesti tai ajatuksellisesti liian lähellä sitä, mitä olen jo Kehyksessä tehnyt? Toisaalta se sopisi hyvin tekeillä olevan islamilaisesta tuonpuoleisesta ammentavan teokseni jatkoksi. Mistähän uskonnosta ottaisi kuolemanjälkeistrilogian kolmannen osan ainekset?
Lopetin idean kehittelemisen, kun huomasin Pilvikartaston olevan pitkälti juuri sitä, mitä olin kehittelemässä. Ne syntymämerkit olivat kylläkin tarpeeton alleviivaus.

Pilvikartasto muistutti siitä, mitä olin juuri vähän aikaa sitten lukenut Hannu Raittilan esseekokoelmasta Liikkumaton liikuttaja: Kirjailijan ei niinkään tulisi etsiä omaa ääntään vaan muiden ääniä. Tässä Mitchell on onnistunut melko hyvin: kertojat ovat erilaisia, puhuvat ja kirjoittavat toisistaan poikkeavilla tyyleillä. Se antaa heidän kertomuksilleen painoa ja muistettavuutta, jollaiseen omaääninen kirjailija tuskin pystyisi.

Loman loppu

Vajaa kuukausi sitten kirjoittamani teksti kirjailijan sivullisuudesta taisi olla paljolti kesälomareaktio. Lomahankkeet oli hoidettu, mutta ympärillä lomailevan perheen ansiosta en päässyt vielä työskentelemäänkään. Kuulun nimittäin niihin, jotka eivät pysty keskittymään (kirjojen) kirjoittamiseen, jos samassa huoneistossa hääräilee muita ihmisiä, joiden voi kuvitella hetkenä minä hyvänsä vaativan huomiotani. Tarvitsen myös säännöllisen työrytmin.

Vietin siis kuukauden päivät joutilaisuuteen pakotettuna. Aluksi se ahdisti, mistä kirjoitinkin, mutta pikku hiljaa totuin tilanteeseen. Kun en pystynyt tekemään keskeneräiselle romaanilleni mitään, lopetin myös sen alituisen ajattelemisen. Tavallisestihan minä kirjoitan aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla luen lähdekirjallisuutta, ja etenkin iltaisin pyörittelen työhöni liittyviä ajatuksia. Olen töissä lähes kaiken muulta elämältä liikenevän ajan.

Mutta tämä pakkoloma! Tottumisvaikeuksien jälkeen aloin nauttia epikurolaisesta vastuuttomuuden tilastani. Ja enemmän. Lukeminen on jo vuosia tuntunut ennen kaikkea työnteolta ja velvollisuudelta, mutta yllättäen aloinkin pitää siitä taas. Aloin lisäksi muuttua luovaksi, saada uusia romaani-ideoita. Hyvänen aika, minähän olen kuin… minä itse, pitkästä aikaa.
Olin tiennyt tämän pitkään, mutta asia oli jälleen tarpeen myös kokea: Aivot tarvitsevat lepoa.

Nyt, loman jälkeen, kirjoittaminen tuntuu aivan erilaiselta kuin ennen lomaa. Luen kirjoittamaani, parantelen sitä, ja, hei, sehän toimii. En olisi uskonut, mutta sehän toimii.

Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.

Faktaa ja fiktiota

Enkeli-Elisan tapaus on hyvä muistutus siitä, että kaikki ei ole totta. Joskus tarinat ovat lähes puhdasta fiktiota, toisinaan täyttä faktaa, mutta useimmiten liikuskelemme siellä, missä totuus ja mielikuvitus kietoutuvat toisiinsa.

Ymmärrykseni mukaan Enkeli-Elisan tapauksessa on heti kättelyssä todettu, että teksti on sekoitus faktaa ja fiktiota. Missä määrin tapahtumat ja henkilöt ovat tosia, missä määrin keksittyjä, on jätetty lukijoiden harteille. Ilmeisesti fiktiota ja todeksi vakuuttelua on ollut enemmän kuin mitä voi pitää kohtuullisena.

Pystyn helposti kuvittelemaan kohuun johtaneen prosessin: on alettu kirjoittaa blogimuotoista, tärkeästä asiasta kertovaa fiktiota, jossa on käytetty runsaasti todellisuudesta lainattuja elementtejä – kuten fiktiossa aina on. Tarina on saanut paljon faneja ja kasvanut tekijäänsä suuremmaksi ja vahvemmaksi: sitä on halunnut ruokkia ja kasvattaa silläkin uhalla, että on ajautunut eettisesti aiempaa kyseenalaisemmalle maaperälle perustamaan yhdistyksiä ja ties mitä.

Painotan: äskeinen oli fiktiota. Mielikuvituksen tuotetta. Jossa on elementtejä todellisuudesta.

Tässä niitä tosielementtejä. Internetissä on julkaistu blogimuotoista fiktiota iät ja ajat, eikä kaikkea epätotta ole merkitty epätodeksi kissankokoisilla kirjaimilla. Olen itsekin esiintynyt väärällä henkilöllisyydellä, kun kirjoitin kahden kollegani kanssa verkostoitunutta ihmissuhdefiktiota. Se oli nuorallakävelyä harmaalla alueella. Ja kun minulla alkoi olla facebookissa liikaa ”ystäviä”, jotka pääsivät lukemaan henkilökohtaisehkojakin päivityksiäni, aloin yksityisyyttäni suojatakseni tuutata sekaan disinformaatiota (Aivan: kaikki, mitä fesessä itsestäni kirjoitan, ei olekaan totta!). Ja vaikka tämän blogini tosiasiat ovat usein jokseenkin kohdallaan, saattaa esittämäni tulkinta niistä tai näkökulmani niihin olla jotakin, mitä kutsuisin ennemminkin ajatuskokeeksi kuin varsinaiseksi mielipiteekseni. Kertojaminäni ei siis ole aina täysin todellinen täälläkään. Kuten Hannu Raittila on kirjoittanut: kirjailijan työ on erittäin lähellä näyttelijän työtä. Työmme on luoda aidon näköisiä illuusioita.

Missä menevät valehtelemisen moraaliset rajat? Luulisin, että jostakin Immanuel Kantin lähituntumasta: jos yritämme valehtelemalla johtaa toisen toimimaan toisin kuin tämä muuten toimisi, on toimintamme epäeettistä. Jos pyydämme valheeseen perustuen rahaa, aikaa tai muita panostuksia, olemme astuneet pimeälle puolelle. Jos fiktioitamme sen sijaan voidaan seurata pelkästään nauraen tai viihtyen, olemme onnistuneesti pysyneet harmaalla vyöhykkeellä. Tämä analyysi ei luonnollisestikaan pidä loppuun asti: viihdyttävän kertomuksen pariin palaaminen yhä uudelleen on panostus sekin. Ja kääntäen myös sitoutumuksiin vaativat tekstit saavat toisinaan sisältää epätotuuksia. Esimerkiksi Leikkiminen kielletty -pamflettini haastatelluista useimpien asuinpaikkakunnat, iät ja muita tunnistamisen mahdollistavia piirteitä oli muutettu – hekin olivat todellisuuspohjaista fiktiota. (Raja meni tässä: sanomisten sisällöt pysyivät ennallaan.)

Todellisuuden ja fiktion välisen rajan ylitykset tai mutkalle vetämiset voivat synnyttää hedelmällistä ajattelua ja kiinnostavia tuotoksia, mutta tuo raja on olemassa.

Jos jo ”perinteinen media” on hämmentänyt ihmisten mieliä sotkemalla tekstilajeja ja todellisuuden tasoja keskenään, tekee anarkistinen internet samaa entistä enemmän. Se ei yksinkertaisesti ole luotettava tietolähde. Tai oikeammin: se on sitä korkeintaan taitavissa, lähdekriittisissä käsissä. Johdan itsestäänselvän toimintaohjeen: Älä usko, mitä siellä/täällä sanotaan.

Koska osa ihmisistä on liiankin herkkäuskoisia ja taitamattomia lukijoita, on yksinomaan hyvä asia, että joukossa on ja nettiin sekä perinteiseen mediaan kirjoittelee tarkkasilmäisiä, epäileväisiä ja lähdekriittisiä tekijöitä. Jopa internet tarvitsee niitä, jotka näyttävät, missä raja kulkee.