Kirjailijan sivullisuus

Pari kuukautta sitten eräs vanhempi kollegani pohti, oliko uhrannut liikaa elämäänsä kirjallisuudelle. Oli saanut mainetta ja kunniaa ja arvostusta, mutta sosiaaliset suhteet olivat kärsineet ja läheiset huvenneet.

Ajattelin silloin, että ehkä. Ehkä hän oli oman hyvinvointinsa kannalta liian intohimoinen kirjallisuusihminen. Intohimo on usein monomaanisuutta, monomaanisuus leikkaa elämästä monia mahdollisuuksia.

Olen myös aina ajatellut, että pystyn pitämään oman elämäni tasapainossa, kunhan minulla on riittävästi muitakin kiinnostuksen kohteita. Kirjoittamisen (yksinäistä työtä) lisäksi minulla on monipuolinen liikunnallinen sosiaalinen harrastus sekä sitoumuksia vaativa perhe. Kolme tukipistettä määrittää tukipinnan, mutta kaksi ei riitä pystyssä pysymiseen.

Aivan viime aikoina olen alkanut miettiä, miten ohut yksi elämänlaatuni peruspilareista on, tämä yksinäinen työ.

Olen rakentanut uraani ennen kaikkea vapauttani vaalien. Jättäessäni päivätyöni sain vapauden tehdä, mitä haluan sen sijaan, että tekisin sitä, mitä käsketään. Olen vähä vähältä luopunut useista erilaisista velvoitteista ja kirjoittamista haittaavista sitoumuksista. Apurahakin on ollut tässä avuksi. Vastaan ainoastaan ehdottoman tärkeisiin sähköposteihin, muihin ajattelen palata joskus paremmalla ajalla – jota ei koskaan tule. ”Tämä kässäri on nyt niin akuutissa vaiheessa, etten voi keskittyä mihinkään ylimääräiseen.” Jotta luovuuteni riehuisi mahdollisimman kahleettomana, olen ainakin yrittänyt olla jumittumatta kaikkein totunnaisimpaan.

Päivätyöstä luopuessani luovuin työyhteisöstä. Huonolla sähköpostikäyttäytymisellä olen etääntynyt monesta muusta merkityksellisestä ihmisestä. Yritys ajatella toisin saattaa tehdä ihmisestä oudon. Tällaisena vuonna, kun en julkaise mitään, minua ei kaivata haastatteluihin eikä keskustelutilaisuuksiin. Kun tähän yhdistetään kesäloma – sen paremmin lapsen koulunkäynti kuin vaimon työkään eivät luo elämään rakennetta ja aikatauluja, enkä pysty kirjoittamaan kuin satunnaisesti – alkaa ymmärtää, mihin on itsensä vienyt.

Ja äkkiä kuulee, että sama vaivaa useaa kollegaa. Yksi kokee jääneensä kokonaan yksin. Toisella ei ole asuinkaupungissaan ainoatakaan niin läheistä ystävää, että voisi vain soittaa ja pyytää kahville/kaljalle.

On kausia, jolloin kirjailijan työ tuntuu ennen kaikkea syrjäytymiseltä.